keskiviikkona, toukokuuta 03, 2006

Pullopostia

Vappu oli kaunis. Aurinko paistoi myös Helsingin Lauttasaaren edustalla Melkin saaressa. Vappuaattona iltapäivällä kävelin saaren ympäri merta, jään muovailemia silokallioita ja olemassaolon upeutta ihmetellen.

Meri. Rakastan merta.

Meri on aina kiehtonut ihmistä. Romanttista tajua omaava on ihaillut sen kauneutta ja kunnioittanut sen voimaa. Ahneuteen ja lyhytnäköisyyteen taipuva on suhtautunut mereen epäkunnioittavasti ryöstökalastamalla ja saastuttamalla sitä.

Merta voisi verrata todellisuuteen. Samalla tavalla kuin pohtiva ihminen ihmetellyt meren laajuutta, syvyyttä ja sisältöä, hän on myös miettinyt todellisuuden olemusta; miten todellisuudesta saa tietoa, mitä on todellisuuden ytimessä, mikä on olemassaolon tarkoitus, mikä on totuus, mitä on tieto. Tiede tarjoaa eräitä vastauksia, hyviäkin. Joidenkin mielestä tieteen tarjoamat vastaukset ovat ainoita oikeita.

Merivertauskuvaa käyttäen voidaan sanoa, että tiede ja tieteellinen metodi tarjoaa, valmistaa ja testaa erilaisia pyyntiverkkoja. Verkoilla voidaan vaihtelevalla menestyksellä saada saalista (tietoa, totuuksia). Tieteellinen metodi pyrkii tekemään yhä parempia verkkoja ja kehittämään yhä parempia pyyntitekniikoita. Verkot ja tekniikat ovat kehittyneet. Olisi kuitenkin naivia väittää meren monimuotoisen todellisuuden redusoituvan verkon saaliiseen. Tämä kuitenkin tieteellä ja siihen ripustautuvalla mielellä on taipumus tehdä. Tieteisuskova myöntää vain sellaisen todellisuuden (tiedon) olemassaolon, joka verkkoon tarttuu.

Tieteellisen metodin mukaiseen pyyntiverkkoon sitoutuva järjellisyys tunnustaa vain verkkoon tarttuvan saaliin ja naureskelee järjellisyydelle, joka kertoo verkon ulkopuolisesta elämästä. On huomattava, etten pidä tieteellistä metodia tai rationaliteettia mörkönä, joka väistämättä tuhoaa mahdollisuutemme käsittää todellisuutta. On kuitenkin hyvä tietää tieteellisen otteen mahdollisuudet ja rajoitukset. Ja on hyvä ymmärtää tieteellisyyden ehdoilla määrittyvän rationaliteetin olevan vain eräs kapea alue mielen orientoitumismahdollisuuksista.

Sanotaan, että tiede kehittyy. Se on totta. Mutta mikäli tiede pitäytyy lähtökohdissaan, se tulee tehneeksi (metodologisen ja rationaliteetin tasolla tapahtuvan) paradigmaattinen virityksen ja samalla se leikkaa a priori todellisuudesta jotakin pois. Silloin tieteen kehittyminen käytössä olevaan paradigmaan nojaten ei auta, vaan on vaihdettava paradigmaa. Vertauskuvallisesti: taideteosta yritetään ymmärtää mittaamalla se yhä uudestaan ja tarkemmin ja tarkemmin (kvantitatiivinen ote). Mittaamisen tie ei johda todelliseen tietoon taideteoksesta, vaan sen todellinen olemus avautuu vasta täysin toisenlaisen lähestymistavan (esimerkiksi esteettinen ote) kautta.

Kun todellisuutta, maailmaa ja ihmisyyttä haluaa käsittää jotenkin syvemmällä tavalla, kohdataan dilemma, joka zeniläisittäin ilmaistaan toteamalla että ”ne jotka tietävät, eivät puhu ja ne jotka puhuvat eivät tiedä”. Voidaan siis kysyä, onko kirjoitukseni käsitteellisestä pyristelystä mitään hyötyä. Onko siitä vain haittaa? ”Nimetön on taivaan ja maan alkuperä. Nimeäminen on kymmenentuhannen olion äiti.” Toisaalta ihminen on kyselevä ja vastauksia etsivä ja määrittävä olento enkä usko kyselemisen kieltämisen positiiviseen vaikutukseen. Kenties on kuitenkin niin, että aikamme kyseltyämme, pyristeltyämme ja älyllistä akrobatiaa harrastettuamme huomaamme väkinäisen yrittämisen tarpeettomuuden ja oivallamme (mm. zeniläisessä perinteessä korostetun) luonnollisuuden tai ”sellaisuuden” kautta avautuvan vapauden ja luovuuden. Tietyn käsitteellisen ”kiipeämisen” jälkeen voimme hylätä tikapuut (kuten Wittgenstein esitti) tarpeettomina, sillä huomaamme pystyvämme hyppäämään ja lentämään. Vaivattomasti. Luonnollisesti. Tavallaan meidän on ensin tultava aikuisiksi, jotta voimme tulla jälleen meren rannalla leikkiviksi lapsiksi, lapsiksi jotka käsittävät meren upeuden suoraan.

Niin, siitä kävelyretkestä vielä – löysin pullopostia. Ilahduin ja ajattelin lähettää viestin itsekin. Sinä blogimeren rannoilla vaeltava satunnainen kulkija löysit viestini. Toivottavasti ilahduit.



(Séte -04)

5 kommenttia:

Hahmo kirjoitti...

Kiitos! Ilahduin! =D

Ja tiedätkö mitä? Minäkin rakastan merta. Olen aina kaivannut meren äärelle. En viihdy veneissä ja laivoissa. Minusta on paljon miellyttävämpää seisoa meren rannalla, haistella ilmaa ja kuunnella meren ääntä.

Joko katsoit minun tämän päivän Meri-kuvapostauksen?

sahrami kirjoitti...

Kiitos pullopostista. Sellaista en ole saanutkaan ennen. Lähettänyt olen lapsena ja sain myös vastauksen eräältä kalastajalta Ahvenanmaan lähistöltä. Hän antoi tarkat koordinaatit löytöpaikasta. Pulloposti oli matkannut kymmeniä merimaileja.


Tiedon meri on yhtä suuri kuin tietämättömyyden rantaviiva.

Kun tiedon meri kasvaa, kasvaa samalla myös tietämättömyyden rantaviiva.

Kops kirjoitti...

Ilahduin valtavasti! Etenkin siitä että sinäkin olet Helsingissä :)

Olen juuri linkittämässä blogiasi sivuseinääni. Tulin hakemaan osoitteen.

olematon kirjoitti...

Tieteisuskova myöntää vain sellaisen todellisuuden (tiedon) olemassaolon, joka verkkoon tarttuu.

Mainiosti kirjoitettu. Sama ajatus toimii myös jos kirjoitamme seuraavasti: Mieli myöntää vain sellaisen todellisuuden (tiedon) olemassaolon, joka sen verkkoon tarttuu. Näin ollen mikä tahansa suppean näkemyksen omaava kykenee sihtaamaan todellisuudesta vain suppean osan, sillä suppea näkemys hylkii sen kanssa ristiriidassa olevia.

Kankea analogia samaan aiheeseen: Erilaisia musiikkityylejä on mahdollista kuunnella vaikkei niistä erityisemmin pitäisi. Musiikin voi myöntää olevan hyvätasoista, jopa hyvää, vaikkei sitä itse ostaisikaan.

Pahoittelen kommenttieni pituutta palstallasi :)

gnothi seauton kirjoitti...

hahmo; viihdyn myös merellä kunhan ei liian myrskyistä ole. Muistan aina erään laivamatkan Kreikasta Italiaan - oksetti. Onneksi samalta väliltä on myös kaunis kokemus.

sahrami; Melkin rannalta löytämäni pulloposti oli päivätty paria päivää aiemmaksi eikä se luultavasti ollut kaukaa. Mutta jännää se silti oli löytää. Tiedon merestä ja tietämättömyyden rantaviivasta muistuu mieleen Newtonin vaatimaton toteamus itsestään äärettömän meren rannalla leikkivästä lapsesta.

kops; Wappua Hgissä wietin, muutoin muualla majailen.

olematon; kyllä, mieli voi olla rajaton jos vain sallimme. Se edellyttää minättömyyttä, mikä hypetys- ja realitytv-kulttuurin läpäisemälle on mieletön ajatus.