tiistaina, heinäkuuta 29, 2008

Viimeistä viikkoa viedään...

Alkaa vuoden mittainen, merkittävä vaihe elämässä olla päätöksessä. Jempsu menee ensi viikolla leikkikouluun ja minä alan orientoitua koti-isästä työmaailmaan...

Kuten eräälle ystävälle totesin, isolta muutos tuntuu. Ja tunteet vähän ambivalentit. Toisaalta en mitään valtavan suurta poltetta työtä kohtaan tunne, vaikka ihan kiva onkin palata. Mukavia työkavereita, opiskelijoita ja mielekäs työn sisältö, joten tyytyväinen ja kiitollinen olen. Samaan aikaan tunnen jonkinlaista haikeutta tmv. sillä onhan yksi ainutlaatuinen vaihe päättymässä - vastedes tyttö on ison osan (valtaosan?) päivästä "muissa käsissä" tai miten tuon sanoisi. No, luonnollisen itsenäistymisen ja kehityksen askeleistahan tässä on kyse ja varmasti on hyväksi ensi viikolla neljä vuotta täyttävälle tytölle päästä leikkikouluun. Niinhän sanotaan, että lapset on lainaa vain... Sitä on vaan aika kiinni tytössä ja tietyllä tapaa on hiukan haasteellista "päästää irti", vaikkei ihan oudosta jutusta olekaan kyse kun on seurakunnan päiväkerhoa ja muskaria ohjelmassa ollut jo aiemmin.

Työt aloitan pehmeällä laskulla, alkuun muutama tunti päivässä ja todennäköisesti juoksutreeniä on ohjelmassa kohtuullisen paljon elokuun aikana. HCM:n jätän väliin ja paremmissa keleissä syyskuussa hyökkään maratonennätyksen kimppuun - Pariisin noteerausta on tarkoitus parantaa selvästi.

-gs

ps. Ja vielä on kesää jäljellä! Sen kunniaksi vaihdoin tuohon tytön ottaman kuvan - muisto Mallorcalta parin viikon takaa...

4 kommenttia:

Rita kirjoitti...

Niin ne elämänvaiheet vaihtuvat. Kälyni sanoi 15 vuotta sitten tämän hassun lauseen: "Kaikki äidit toivovat että heidän lapsensa olisivat ikuisesti vauvoja". Mitähän siitäkin tulisi :)

Näytät hyvinvoivalta ja tyytyväiseltä kuvassa. Toivotaan kaikkea kivaa seuraavaan elämänvaiheeseenkin! Pehmeä lasku kuulostaa hyvältä. Semmoinen on minullakin tähtäisemessä.

gnothi seauton kirjoitti...

Joo, näinhän se menee ja kun muutokseen liittyvää problematiikkaa edes osaksi tunnistaa niin onhan se avuksi.

-gs

Anonyymi kirjoitti...

Tunnen ja muistan vielä tuon tunteen. Niin se aika kuluu. Vuosi menee äkkiä ja lapset kasvavat kauemmaksi. Mutta ihanaa aikaa olet saanut plakkariisi ja lisää tulee.
Oma lapseni tekee muuttoa toiselle paikkakunnalle. Valitin jo ääneenkin kuinka äitiä ei enää tarvita. Poika sanoi, että pidä itsesi kunnossa ja ole olemassa. Oikeastaan on ihan hyvä kun riittää, että on olemassa. Sitähän sitä on kasvatuksella ja hoidolla koko ajan tavoiteltu.
T: Pikkuliina

olematon kirjoitti...

Esikoisen kanssa tunsin haikeutta kun hänen vauvahymynsä muutti ensimmäinen hammas. Tunsin oloni typeräksi kun ajattelin, ettei paluuta enää ollut ja tästä seuraa se, että lopulta hän muuttaa pois. Tilanne oli hölmö, mutta siihen liittyi kuitenkin se pieni totuus, että lapseni ovat vain käymässä... niin kuin itsekin olen.

Hyviä työnalkuja ja uutta aikaa sinulle/perheellesi.