perjantaina, joulukuuta 28, 2012

Viisi legendaa - näyttävä satu lapsille ja lapsenmielisille

Katsoin eilen 3D-version Kino Kuusamotalolla. 520-paikkainen sali miellyttävine penkkeineen, Dolby 7.1.1. Digital Surround -äänineen ja 10x6m valkokankaineen tarjosi hyvät puitteet mukavalle elämykselle. Alibina mukana 8-, 9- ja 18-vuotiaat. Ruusut ja risut?

Dreamworks on tehnyt visuaalisesti näyttävää jälkeä - 3D tuo lumihiutaleet käden ulottuville, satumaailman taika elää ja on kiehtova. Juoni on klassinen kehityskertomus identiteettiään etsivästä ihmisestä ja hänen asemastaan hyvän ja pahan välisessä taistelussa. Osoittautuu, että tuossa taistossa ei voi jäädä neutraaliksi tarkkailijaksi, vaan puoli on valittava.

Pitch, pahaa edustava hahmo on, kuten tavallista, vähintään yhtä kiinnostava, jopa kiinnostavampi kuin valitettavan usein yksiulotteisiksi jäävät hyvän lähettiläät. Pitchin hahmo olisi antanut mahdollisuuden kehitellä loppuratkaisua toiseen suuntaan. Sen sijaan että paha tuhotaan, tämä pelkojensa vankina oleva hahmo oltaisiin voitu vapauttaa tietämättömyydestään. Pitch on pohjimmiltaan pelokas, väärinymmärretty ja harhautunut, hänessä selvästikin on rahtunen valoa, joka pilkahtaa elokuvan lopussa. Pitch olisi voitu auttaa transformaation tielle, valon ja viisauden polulle. Nyt ratkaisussa on harrypotterimaista makua, joten jatko-osa on varmasti luvassa.

Pakkasukko (suomenkielisessä dubbauksessa puhutaan pakkasukosta, käsite istuu hyvin huonosti 15-vuotiaan oloiseen hahmoon, Pakkaspoika vastaisi paremmin alkuperäistä Jack Frost -nimeä ja olisi muutenkin hahmonsa näköinen) tarinan keskiössä on hyvin mielenkiintoinen hahmo, poika vailla menneisyyttä. Hän tuo mieleen Peter Panin, ikuisen lapsen arkkityypin. Itsetuntemuksen tiellä Pakkaspoika löytää "keskiönsä" (keskiön idea on elokuvan ehkä loistavin helmi). Hänen sisäisellä matkalla on selvästi havaittavissa jungilaista typologiaa, ihmiskuvaa ja individuaatiota.

Pakkaspojan ja Pitchin ohella Nukku-Matti osoittautuu kiinnostavaksi hahmoksi. Paikoitellen tämä Marxin veljesten Harpo-sovellutus varastaa koko shown.

Silmääni sattui kaksi isoa tyylillistä virhearviota, toinen jopa potentiaalisesti vaarallinen kun lapset alkavat apinoida.

1. Joulupukin (alkup. North, hahmo on selvästi joulupukki lahjapajoineen, rekineen ja poroineen) tatuointeja tikatut käsivarret.

Tätä alleviivattiin huomiotaherättävästi, villapuseron hihat on ensiesiintymisessä valkokankaalla kääritty ylös niin että tekstit (toisessa käsivarressa "naughty", toisessa "nice") varmasti näkyvät. Tästä on varmasti keskusteltu rahoittajien kesken - arvaan että päättävissä ja/tai taiteellisessa tiimissä on väkeä, joille tatuointi on arkipäivää ja kukaties jonkun tatuoidut käsivarret ovat alkaneet harmittaakin - mikäpä mukavampi tilaisuus kompensaatiolle kuin laittaa maailmanluokan tuotannossa tatuoinnit joulupukin käsivarsiin?

Hahmo ei ollut perinteinen hyväntuulinen möhömaha, vaan erittäin atleettinen, maskuliininen. Puhevika (R- ja L-vika) oli läpinäkyvästi liimattu hahmoon, jotta rankkaa hahmoa saadaan pehmeämmäksi. Tatuointien positiivinen mainostaminen johtaa suurella todennäköisuudessä tähän: nyt kun lapsille, niin pojille kuin tytöille laitetaan korvakorut esikouluiässä niin seuraavaksi aletaan suunnittelemaan tatuointeja. Jos ei tatuointia saa, niin ainakin lävistykset silmäkulmiin, nenään, leukaan, kieleen, napaan ja tiesminne on ainakin saatava. Miten minä olisin toiminut elokuvan tuottajana? Ok, olisin sallinut tatuoinnit, jos kovin moni tiimissä olisi niitä halunnut. Mutta elokuvan lopussa olisin osoittanut ne hennavirityksiksi tmv. Pääsiäispupu olisi voinut kysäistä: "Hei joulu-ukko, millon sä oot noi tatskat laittanu?" "Viime viikolla, mitäs tykkäät? Tänään onkin saunapäivä, pesen ne pois." Kokonaisuudessaan pidän hahmoa epäonnistuneena; kyseessä on jonkinlainen joulupukin, Kippari-Kallen ja moottoripyöräjengiläisen ristisiitos.

Ruusut kuuluvat pukin poroille - ne ilmentävät animaalista alkuvoimaa. Jos reki ei liikahda riittävän ripeästi niin vikaa on turha etsiä näistä hurjista sarvipäistä.

2. Useaan otteeseen toistuva lumisota.

Elokuvassa lumisota, lumipallojen heittäminen toisen kasvoihin nostetaan lapsenmielisyyden keskeiseksi tunnusmerkiksi. Jos et pidä lumipallon mätkähdyksestä naamaasi, et ole "oikea" lapsi ja kun nautit siitä ja koetat osua lumipalloilla toisiin, olet "oikea" lapsi.

Tässä on kaksi ongelmaa. Ensinnäkin, jokainen lumipalloja pyöritellyt ymmärtää, että ne ovat hyvin vaarallisia. Nuoskalumesta tehty painava pallo kasvoihin heitettynä voi aiheuttaa jopa näönmenetyksen. Kipeää se joka tapauksessa tekee. Vanhemmilla ja kasvattajilla onkin haastetta selittää elokuvan nähneille, miksi lumipalloja ei saa heittää päin pahaa-aavistamattomia kanssaihmisiä.

Toinen ongelma liittyy ylipäätään lumiSodan ideaan. On upeaa kun on lunta, kun on talvi. Mitä lapset tekevät lumella? Elokuvassa siitä tehdään sodankäynnin väline. Lumi ja lumileikit; lumiveistokset, lumilinnat, hiihtäminen, mäenlasku... Miksi nämä sivuutettiin ja keskiöön nostettiin lumiSota ja kiusanteko?

Pisteet: 3.5/5 (tatskat -0.5p, lumisotailun glorifiointi -0.5p, metafysiikan ontuminen (alleviivataan satuolentoihin uskomisen tärkeyttä & Pitch-hahmon kesken jättäminen) -0.5p)

Ei kommentteja: