lauantaina, maaliskuuta 30, 2013

Mielen melusta mysteeriin

Hiihdän järvellä. Jotkut sanovat tätä tylsäksi ympäristöksi. Yksitoikkoista, kuulemma. Ymmärrän ja en ymmärrä. Totta, maisema on tasainen. Värien ja muotojen vaihtelua on paljon vähemmän kuin metsässä. Keskellä järveä matka ei tunnu edistyvän. Kilometrin päässä oleva saari pysyy kaukana. On vain luotettava, että matka etenee joka potkulla. Rannan tuntumassa sen sijaan aistin liikkeen helpommin. Maisema vaihtuu koko ajan. Lahden poukamia, mökkejä, rantasaunoja, rantakivikoita. Äänimaisema syntyy suksien ja sauvojen liikkeestä lumella. Tasaista ja rauhallista.

Ärsyketulvasta riippuvaiselle käsitteelliselle mielelle ja siihen kiinnittyneelle minuudelle eli egolle tämä ei yleensä riitä. Niinpä mieli alkaa itse tuottaa ärsykkeitä. Ajatuksia. Tunteita. Lähes poikkeuksetta nämä liittyvät menneeseen tai tulevaan. Ajattelen, mitä ikävää koin menneisyydessä ja tunnen itseni masentuneeksi tai vihaiseksi. Saatan myös muistella, mitä olen saavuttanut ja tunnen itseni iloiseksi tai jopa ylpeäksi. Ajattelu voi suuntautua myös huomiseen. Kuvittelen mitä saattaa tapahtua, voi tapahtua tai pitäisi tapahtua illalla, ensi viikolla, ensi kesänä, eläkkeellä. Tämä kaikki saattaa toki joskus olla inspiroivaa ja tuoda jotakin uutta tähän hetkeen. Se voi toisinaan lisätä itsetuntemusta ja parantaa elämänlaatua. Yleensä kyseessä on kuitenkin vanhastaan tuttujen ajatusten ja tuntemusten pakonomaista toistoa. Peilaan minuuteni tarinaa. Vertaan itseäni toisiin ja toisten kertomiin tarinoihin itsestään ja minusta. Välillä tunnen ylpeyttä, välillä kadehdin. On asioita, joita häpeän. Käsitteellisen mielen suuntautuessa tähän hetkeen, se hakee virheitä. Aurinko häikäisee. Latu on huonossa kunnossa. Jalkaan koskee. Suksisauvan hihna hiertää peukaloa. Käsitteellinen mieli on ehdollistunut hakemaan virheitä tästä hetkestä tai toistamaan eiliseen ja huomiseen liittyviä ajatuksia ja tuntemuksia.

Tämä on luonnollista, sillä käsitteellisen mielen määrittämän minuuden elinehto on ristiriita. Egon olemassaolo on riippuvainen ongelmista. Ego on vain hetken tyytyväinen ongelmattomaan tilaan. Kohta se keksii jonkin itsensä, toisen ihmisen ja maailman välisiin suhteisiin liittyvän uuden ristiriidan, joka tapahtui eilen, tapahtuu nyt tai mahdollisesti tapahtuu huomenna. Tämä löytö tuottaa mielihyvää tai mielipahaa. Molemmissa tapauksissa egon tuntemus itsensä olemassaolosta vahvistuu. Toistuvat tarinat ristiriidoista vahvistavat vaikutelmaa minän erillisyydestä ja pysyvyydestä. Toistot alkavat kuitenkin ennemmin tai myöhemmin kyllästyttämään. Sisimmässä saattaa nousta tuskallinen kysymys: miksi ajatukseni kulkevat taas näitä samoja uria? Onko minun pakko yhä uudestaan ajatella näitä ajatuksia? Onko minun pakko taas kokea näitä tunteita? Käsitteellisen mielen uusinnat koetaan jossakin elämän vaiheessa häiritseväksi meluksi. Siinä missä esimerkiksi lentokenttien läheisyydessä asuva saattaa kärsiä lentomelusta, käsitteellisen mielen lörpöttelyyn kyllästynyt kärsii mielen melusta, mielimelusta. Mielimusiikki tuottaa mielihyvää. Mielen melu tuottaa mielipahaa.

Lentomelu ja muut kovat äänet aiheuttavat kehossa muutoksia, jotka voidaan todentaa mittaamalla. Hengitystiheys, verenpaine ja sydämensyke nousee. Lihakset jännittyvät. Kyse on taistele tai pakene -tyyppisestä reagoimisesta vaaratilanteessa. Tämä hälytystila on sisäänrakennettu ihmisen biologiaan ja siitä on hyötyä poikkeuksellisissa tilanteissa, joissa oma tai lähimmäisen henki on uhattuna. Normaalisti hälytystilan jälkeen seuraa normaalin valppauden tila ja lepotila. Jos keho kuitenkin jatkuvasti ylläpitää hälytystilaa, ihminen alkaa voida huonosti, hän stressaantuu. Ihminen tuntee itsensä ärtyisäksi, unenlaatu heikkenee ja keskittymiskyky kärsii. Moni pyrkii lääkitsemään stressiä alkoholilla, tupakoinnilla, ylensyönnillä. Tästä seuraa luonnollisesti lisää ongelmia.

Miten suojautua ympäristön tuottamalta melulta? Voin pysyä melulähteen lähellä ja suojata kuuloni. Toinen vaihtoehto on melulähteen hiljeneminen. Tekniikan kehittymisen myötä lentokoneista tulee merkittävästi hiljaisempia tai lentokenttä päätetään siirtää pois asutuksen läheltä. Melulähde hiljenee myös kun tuotan oman äänimaiseman: napit korviin ja sukellus mielimusiikkiin. Kolmantena vaihtoehtona on muuttaa pois rauhallisempaan ympäristöön.

Kuinka suojautua mielen melulta? Kuinka uuvuttavista uusinnoista pääsee eroon? Kuinka ollakaan, täsmälleen samat vaihtoehdot ovat käytettävissä kuin ympäristömelun suhteen. Yleisin strategia on peittää mielen melu jollakin muulla ärsyketulvalla. Uppoudun tv:n, radion ja viihde-elektroniikan tarjontaan. Tämä voi tapahtua myös ulkoillessa: napit korviin, musiikkia ja menoksi. Tuotan vastamelua ja pakenen siihen, jotta mielen melu ei kuuluisi.

Voin myös hiljentää mielen melua. Käsitteellisen mielen toimintaa voi hidastaa ja mielen voi jopa hiljentää monin eri tavoin. Moni pakenee alkoholiin. Alkoholi hidastaa käsitteellisen mielen toimintaa. Tuntuu siltä, että ajatukset selkiytyvät. Ongelmat eivät enää näytäkään niin suurilta. Vaikuttaa siltä, ettei mikään ongelma ole ratkaisematon. Tätä tietä kulkeneet tietävät, että helpotus on vain väliaikainen.

Erilaisten extreme-lajien suosio selittyy sillä, että niissä asioita tapahtuu tyypillisesti niin nopeasti ettei käsitteellinen mieli ehdi tekemään tavanomaista viipalointityötään. Käsitteellisen mielen rakastama ärsykevirran erittely, nimeäminen, luokittelu ja yhdistely on mahdotonta nopeutta ja teknistä taitoa vaativassa tehtävässä. Tarkoituksenmukaisen toiminnan on tapahduttava vaistomaisesti. Moottoriurheilun viehätys perustuu tähän.

Jotkin toiset extreme-lajit edellyttävät asioiden tekemistä hitaasti ja huolellisesti. Olen jyrkällä kallioseinämällä 300 metrin korkeudessa ilman köysivarmistusta. Tiedän, että otteen lipsuminen olisi kohtalokasta. Olen 100% läsnä tilanteessa. Olen valpas. Tiedostan jokaisen käsi- ja jalkaotteen. Liikutan kehoani, kaikki muu sulkeutuu pois mielestä. Tämä ote. Vasemman jalan varmistus. Painon siirto. Huipulla huokaisen. Tunnen saavuttaneeni jotakin. Tunnen olevani elossa. Ihailen maisemaa voitonriemuisin tunnelmin.

Liikunta eri muodoissaan on oiva väline mielen hiljentämiseen. Esimerkiksi aerobic-tunnilla tarvitsen kehonhallintaa, rytmitajua, ohjaajan kuuntelua. Siinä ei jää tilaa käsitteellisen mielen monologille. Saatan hiljentää mieleni myös pitkäkestoisen urheilusuorituksen kautta. Maratonin suuri suosio selittyy pitkälti sillä, että väsymisen myötä käsitteellisen mielen eilistä ja huomista luotaava liike lakkaa tilapäisesti. Alkumatkasta ihailen maisemia, nautin juoksun helppoudesta. Saatan jutella toisten juoksijoiden kanssa. 30 km jälkeen keskustelu vähenee ja lakkaa. Väsymys hiipii askeleeseen. Varsinainen maraton alkaa. Maali lähestyy askel askeleelta. Tämä askel. Jaksan vielä. Maalissa olen väsynyt, mutta onnellinen. Tunnen saavuttaneeni jotakin. En ole antanut periksi. Minulla ei ole ongelmia, vaikka kehoni protestoi. Jalkoja särkee, mutta tunnen itseni ehjäksi. Ainakin vähän aikaa. Sitten alkaa suorituksen analysointi, seuraavan kisan suunnittelu ja siihen valmistautuminen. Jotkut huomaavat ettei maratonista enää saakaan riittävän hyvää fiilistä. Juostaan siis pidemmästi. 50 km. Enemmän. 100 km. Kauemmin. 24 h. Käsitteellinen mieli tyydy mihinkään, vaan haluaa aina enemmän.

Voinko tehdä muuta? Lentokentän meluun kyllästynyt saattaa muuttaa pois. Voiko mielen meluun väsynyt muuttaa pois? Tämä ei ehkä alkuun kuulosta mahdolliselta. Kuinka voin muuttaa kauemmas mielen melusta? Muutto tapahtuu, kun en enää identifioi itseäni käsitteelliseen mieleen ja sen tarinoihin. Itse asiassa ensimmäinen askel on jo otettu, kun huomaan väsyväni käsitteelliseen mielen uusintoihin. Aavistan, että minussa on jokin ulottuvuus, joka on muuta kuin käsitteellinen mieli. Saatan ymmärtää, etten ole sama asia kuin käsitteellisen mielen ja toisten tarinat minusta. Merkillisiä asioita alkaa tapahtua, kun minuuteni keskus muuttaa pois käsitteellisestä mielestä.

Niinpä hiihdän järvellä. En kuuntele musiikkia. Yksin hiljaisuudessa on oiva tilaisuus viettää aikaa itsensä kanssa. Annan asioiden tapahtua. Tästä hetkestä ei puutu mitään. Nautin joka solullani. Katselen, kuuntelen, haistelen. Upea aurinkoinen sää. Keho toimii kuin itsestään. Hengitys tapahtuu. Ajattelu tapahtuu. Pohdin viime päivien keskusteluja ystävien kanssa. Olemassaolon peruskysymykset. Tietoisuus ja maailma, minuus ja elämä, jumala... Ainoat oikeasti tärkeät kysymykset. Yhtäkkiä jotakin tapahtuu. Näen yhä maiseman, tunnen yhä kehoni liikkuvan, käsitteellinen ajattelu hidastaa vauhtiaan ja... pysähtyy. Näen itseni järvimaisemassa. Tunnen järvimaiseman minussa. Minä kehollisena ulottuvuutena olen maailmassa. Maailma on minussa. Kaikki on yhtä tietoisuudessa. Kirkas oivallus nousee. "Tätä se on." Käsitteellinen mieli toipuu nopeasti kyselykuntoon: "Ai mikä?" Syvempi ymmärrys vastaa: "Ei mikään." Hymyilen. Naurattaa. Tätä se on, vailla mitään epäilyksen häivää.

Mysteeri. Se ei ole tuolla, jossakin, joskus. Mysteeri ei ole jotakin, jonka voi joskus kovan ponnistelun ja opiskelun jälkeen saavuttaa. Mysteeri on nyt. Mysteeri tapahtuu nyt. Aina. Tiedän, että tämä se on. Sisimmässäni olen tiennyt tämän aina. Ja samanaikaisesti en käsitä yhtään mistä tässä on kysymys.

Hyväksyessäni tämän hetken niin kuin se on, hyväksyn kaikki havainnot, ajatukset, tunteet ja tuntemukset niin kuin ne ovat. Minä en kuitenkaan ole sama asia kuin tietoisuudessa ilmenevä havainto, ajatus, tunne tai tuntemus. En ole "yksinäinen", en ole "kipeä", en ole "vihainen", en ole "terve", en ole "iloinen", en ole "sairas", en ole "opettaja". Ajatellessani "minä olen vihainen" samaistan identiteettini tunnetilaan ja sitä kuvaavaan ajatukseen. Olen heittäytynyt tunteen virran ja sitä luotaavan käsitteellisen mielen vietäväksi. Voi sanoa, että tällöin olen tiedostamattomassa tilassa, olen unohtanut olemukseni.

Sen sijaan havaitessani tietoisuudessa ilmenevän vihan tunteen olen ottanut askeleen taakse, todellisen itseni, puhtaan tietoisuuden suuntaan. On havaitsija ja on tunne. Se, joka havaitsee vihan tunteen, on tätä persoonaa elävöittävä tietoisuus. Tästä tietoisuudesta käsin on mahdollista harrastaa itsetutkiskelua. Ajatusten ja tunteen virtaan samaistumisen sijaan seison rannalla ja katson. Havaintojen, tunteiden ja ajatusten virta on kiehtovan kiinnostava. En kiellä virran olemassaoloa. En käännä sille selkääni. Hyväksyn koko virran, tyynine ja kuohuvine vaiheineen. Virta on osa minua, mutta en ole pelkästään virta. Olen tila, jossa virta on.

Tietoisessa tilassa oleminen on tietoisuuden ja sen sisällön, identiteetin ja ilmiömaailman, minuuden ja mielen melun eriytymistä. Tietoisuus ja ilmiömaailma ovat samanaikaisesti sama asia ja eri asia. Tietoisuus ja ilmiömaailma ovat yksi ja sama: yhtäältä ilman ilmiömaailmaa tietoisuus on tyhjä ei-mitään, josta ei voi sanoa mitään ja toisaalta ilman tietoisuutta ei ole ketään eikä mitään joka voi sanoa yhtään mitään ilmiömaailmasta. Näin tietoisuus ja ilmiömaailma ovat yhtä, ne ovat toisistaan riippuvaisia.

Tietoisuus ja ilmiömaailma ovat kuitenkin myös eri asioita: tietoisuus itsessään, tilana on muuttumaton, ajaton, iätön, tyhjä, ei-mitään. Se on täysi mysteeri. Ilmiömaailma sen sijaan on jatkuvasti ajassa muuttuva. Kynttilän liekki loistaa. Istun tässä. Tunnen näppäimistön sormillani. Olkapäätä särkee. Ajattelen päivän hiihtolenkkiä. Ilmiömaailma on loputon virta aistihavaintoja, tuntemuksia ja ajatuksia.

Käsitteellinen mieli ja käsitteellinen ajattelu toimii tietoisuudessa. Käsitteellinen mieli määrittää tarinaa erillisestä minuudesta, persoonasta jolla on tietty menneisyys ja joka elää elämää johonkin suuntaan. Tiedostamaton tila on identiteetin samaistumista tähän tarinaan. Se on minuuden samaistamista käsitteellisen mielen havaintoihin, ajatuksiin, tunteisiin ja tuntemuksiin. Tiedostamattomassa tilassa ihminen elää käsitteellisen mielen määrittämästä egosta käsin. Tiedostamaton tila on kaiken koettavan pakonomaista tulkitsemista menneeseen ja tulevaisuuteen perustuvan käsite- ja tarinakokoelman avulla, jotta minätunne vahvistuisi. Käsitteellinen mieli ei voi suhtautua tähän hetkeen niin kuin se on, vaan peittää sen aina käsitteiden verkolla. Käsitteelliselle mielelle tämä hetki on aina vain väline, jonka avulla voi vahvistaa egoa.

Todellinen identiteetti on käsitteellisen ajattelun tuolla puolen oleva tietoisuus, joka ilmenee kaikkena mitä on. Tietoinen tila nousee olemisen perustasta. Tietoiseen tilaan perustuva identiteetti havaitsee ja hyväksyy tämän hetken niin kuin se on. Tietoiseen tilaan perustuva identiteetti todistaa tässä hetkessä ilmenevät ilmiöt samaistamatta itseään niihin tai käsitteellisen mielen tulkintoihin ja tarinoihin niistä. Ilmiöt ja tarinat ovat toki osa identiteettiä, sillä ne ilmenevät tietoisuudessa. Ne eivät kuitenkaan ole koko identiteetti. Ilmiöiden ympärillä on avara tila, johon identiteetti perustuu.

Tiedostamaton tila on nukkumista. Tietoinen tila on hereilläolemista. Tiedostamattomassa tilassa uskon käsitteellisen mielen ajatukseen todellisuudesta minän ja ei-minän kahtena erillisenä todellisuuspiirinä. Ajattelen, että identiteettini on maailmasta erillinen subjekti, joka voi tietää ulkopuolellaan olevasta maailmasta havaintojen ja ajattelun avulla.

Tietoisessa tilassa ymmärrän, että ensijaisesti on tietoisuus, jossa kaikki ilmenee; havainnot, ajatukset, tunteet, tuntemukset. En voi tietää, ajatella enkä tuntea mitään, mikä ei ilmene tietoisuudessa. Tietoisuudessa ilmenee ajatus: ilmennän itseäni juuri nyt tietyn kehollisen ulottuvuuden kautta, tietyssä ihmisolennossa. Tietoisuudessa ilmenee ajatus: havainnoin ilmiömaailmaa juuri nyt tietyn kehollisuuden ulottuvuuden kautta, tietyssä ihmisolennossa.

Ajatus minuudesta ilmenee tietoisuudessa. Havainto kynttilästä ilmenee tietoisuudessa. Havainto tähtitaivaasta ilmenee tietoisuudessa. Kaikki havainnot, ajatukset, tunteet ja tuntemukset ovat tietoisuudessa ilmenevää sisältöä. Tietoisuus itsessään on mysteeri, josta ei voi käsitteellisen ajattelun puitteissa sanoa mitään. Tietoisuus "sijaitsee" näiden sanojen, näiden käsitteiden, näiden ajatusten välissä. Se on taustakangas, johon kaikki sisäiseksi ja ulkoiseksi todellisuudeksi kutsumani piirtyy. Se on kaiken tämän todistaja, subjekti.

Tietoisuus on mysteeeri, joka tiedostaa itseään ilmiömaailmana. Ilmiömaailma on tietoisuuden leikkiä. Ilmiömaailma on tietoisuuden kosmista tanssia. Ilmiömaailma on tietoisuudessa värähtelevä kaikkeus. Se on universumi mikro- ja makrokosmoksineen, kvarkeista galakseihin. Käsitätkö tämän? Jos käsität, et ole käsittänyt mistä puhun. Tunnetko, näetkö? Älä katso näitä sanoja. Älä katso näitä ajatuksia. Katso, mihin ne viittaavat. Tunne, mistä ne kumpuavat. Mysteeri on tässä. Sinussa. Sinä olet mysteerissä. Nyt. Mysteeriin ei kiivetä. Siihen pudotaan. Ja kuitenkin. Kiipeäminen. Putoaminen. Ja kaikki. On sitä. Ei ole mitään, mikä ei ole sitä.

2 kommenttia:

Nella H kirjoitti...

Olen täysin samaa mieltä kanssasi, jäällä liikkuminen on mitä parhainta rentoutumista <3

Nautin erityisesti, kun huomaan sen vaikutuksen koirissani, jotka ovat niin tottuneita kaupungin hälyyn, että niillä menee hetki ennenkuin osaavat rentoutua jäällä! Juoksevat edestakaisin, höristelevät korviaan luonnon äänille ja jos jossain kaukaisella vastarannalla näkyy liikettä, juoksevat kohti kunnes tajuavat kuinka pitkä matka kohteelle todellisuudessa onkaan. Luovuttavat jahtaamisen ja palaavat luokseni :)

Itse en puhu jäällä kävellessäni koirille, nautin niin paljon hiljaisuudesta, etten sitä itsekkään halua särkeä. Pian koirat huomaavat, miten hyvä ja rentoutunut fiilis minulla on ja sen jälkeen kuljemme rinnakkain hiljaisuudessa. Saavutamme sellaisen yhteyden, joka kaupungissa liikkuessa on usein mahdotonta.

Ja se fiilis, joka tällaisen lenkin jälkeen valtaa kropan, kertakaikkisen upea <3

gnothi seauton kirjoitti...

:-) Niin se on.