maanantaina, lokakuuta 21, 2013

Hyvä itsetunto - lahja toiselta vai itseltä?

Itsetunto on yhteydessä itsearvostukseen. Itsensä arvostamisen myötä uskaltaa olla oma itsensä. Kuinka arvostus syntyy? Missä määrin itsearvostus on riippuvainen toisesta ja missä määrin se nousee itsestä?

Luin tänään hienon kirjoituksen (hyvejohtajuus.fi) aiheesta. Tekstissä on paljon hyviä pointteja mutta ytimessä on tämä ajattelumalli: "Tällaisen suhteen itseensä voi saada lahjaksi vain toiselta ihmiseltä." Totta, arvostus on lahja toiselta, mutta onko todella niin että arvokkuuden tunne on 100% riippuvainen toisen hyväksynnästä?

Näen, että arvokkuus on yhteydessä olemiseen, ei tekemiseen. Oleminen, olemassaolo on arvokasta, se on lahja - riippumatta siitä tunnustaako joku toinen olemassaoloni. Jos sidon itsearvostukseni toiseen, jään hyväksymisen tarpeen vangiksi. Kerjään hyväksyntää. Sen sijaan ymmärtäessäni olevani itsessäni olemassaoloni myötä arvokas, jalkojeni alla on tukevaa maata enkä enää pelkää toista ihmistä. Tässä kohtaa on oleellista ymmärtää, että kyse ei ole egon itsearvostuksesta (joka perustuu toisen kadehtimiseen, pelkoon, ylpeyteen, vihaan), vaan paradoksaalisesta nöyryyden kautta syntyvästä itsearvostuksesta. Vain tästä itsearvostuksesta käsin voin aidosti, varauksetta kohdata myös toisen arvostaen, sellaisena kuin hän on.

https://www.facebook.com/OnKaikki

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Lapsen syntyessä hänen olemassaolonsa on riippuvainen vanhemmastaan, fyysisesti ja psyykkisesti. Aikuinen kutsuu lasta eloon ja vauva tarvitsee hyväksyvää sekä rakastavaa katsetta jotta kokisi olevansa arvokas. Jos aikuinen ei rakkaudella katso ja hoida lasta niin lapsi jää paljosta vaille. Toki myöhemmäsä iässä näitä vajeita voi täyttää, mutta silloinkin se onnistuu vain suhteessa toiseen ihmiseen. Ehkäpä artikkelin kirjoittaja hyvejohtaja-sivulla tarkoitti tätä?

Jorma "Jomppe" Ronkainen kirjoitti...

Ehkäpä näin ja vanhemman merkitys on varmasti tärkeä lapselle! Toisaalta allekirjoitan ajatuksen ettei koskaan ole liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus. Lapsuuden alleviivaamisessa saattaa nimittäin piileä myös se vaara että aikuinen ei missään vaiheessa ota vastuuta elämästään eikä ymmärrä "jokainen on oman onnensa seppä" -ideaa vaan kyyristyy aina haasteen edessä "minulla oli onneton lapsuus" -tarinan taakse. Ydinkysymys on siis nähdäkseni tämä: missä määrin onni (ja itsekunnioitus) on seurausta tai rippuvainen toisesta ja missä määrin se on "self-made job"?

Jorma "Jomppe" Ronkainen kirjoitti...

Pidän jälkimmäistä avaimena onneen kun taas edellinen on vaarassa johtaa epäautenttiseen olemiseen jossa määritän identiteettiä toisen ehdoilla.