Eräs ystäväni kysyi yksinkertaisen pienen kysymyksen:
"Mitä minuus on?" Yhtä hyvin hän olisi voinut kysyä
"Mitä on elämä?" Miljoona sanaa ei riitä ja yksi sana on liikaa...
Joillekin minuus on vain tarinoiden kokoelma. Mieli kertoo monenlaisia tarinoita minuudesta - niihin kudotaan menneitä saavutuksia ja epäonnistumisia, niihin kudotaan tulevaisuuteen projisoituja toiveita ja pelkoja, niihin kudotaan tähän hetkeen liittyviä tulkintoja, havaintoja ja kokemuksia. Kirjassani olen puhunut "kulissiminästä" - sitä rakennetaan huolella, sitä varjellaan maailman tuulilta... Jotkut henkiset perinteet puhuvat tässä yhteydessä valeminästä, jotkut egosta ja siitä että egosta pitäisi päästä eroon, se pitäisi jopa surmata. Itse en juuri käytä egon käsitettä, sillä se kantaa kovin raskasta painolastia samaan tapaan kuin vaikkapa "Jumala".
Viime kädessä totta on vain tämä hetki. Konkreettista on tämä hetki - elämä realisoituu, elämä ilmenee tänä ainutlaatuisena hetkenä, tänä värähtelevänä elävänä kokemuksena, jossa kaikki tarinat kerrotaan. Jos en kuitenkaan ole mikään tässä hetkessä kerrottu tarina niin kuka sitten olen? Jokaista vastausta tähän kysymykseen voidaan pitää tarinana joten olisiko syytä vaieta? Näin ovat mystikot tyypillisesti tehneet: "Joka puhuu ei tiedä ja joka tietää ei puhu."
Joissakin perinteissä vastataan kieltämisen kautta: en ole muistoni, en ole toiveeni, en ole pelkoni, en ole saavutukseni, en ole epäonnistumiseni, en ole... mitään. En ole mitään. Englanniksi: nothing, siis no-thing. En ole mikään asia tai esine. En ole mikään kohde, en ole mikään objekti, en ole minkään kognitiivisen prosessin objekti koska objekti edellyttää aina subjektia - sitä joka tietää, sitä joka näkee, sitä joka ymmärtää, tiedostaa, tuntee, kokee... Tämä subjekti jota joskus läsnäoloksi, joskus tietoisuudeksi, joskus tietoisuuden valoksi, korkeammaksi minäksi, ikuiseksi hengeksi, rakkaudeksi, jumalaksi, buddha-luonnoksi kutsutaan on ikään kuin ikuinen subjekti, jota käsitteellisen tietämisen prosessi ei voi objektina tavoittaa.
Zen-perinteessä tähän viitataan ajatuksella, jonka mukaan ikuinen subjekti on kuin veitsi joka ei voi leikata itseään tai kuin silmä, joka ei voi nähdä itseään. Täydentäisin jälkimmäistä vertausta: silmä voi nähdä itsensä peilin kautta. Missä peili sijaitsee? Peili on tämä elävä hetki, tämä ainutlaatuinen värähtelevä todellisuus. Niinpä sanoisin, että paradoksaalisesti minä on samanaikaisesti ei-mitään ja kaikki. Ei-mikään ilmenee kaikkeutena, ei-mikään virtaa todellisuudeksi, se kaikuu muotojen, värien ja äänten sinfoniana, josta voimme nauttia, johon voimme osallistua, jota voimme säveltää yksin ja yhdessä.
Elämän sinfonia, sen säveltäjät, soittajat, kokijat ja kuulijat ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään, ne vaihtavat rooleja, ne leikkivät muotojen maailmana ja maailmassa. Ikuinen subjekti on elämä itse, joka aistittuna ja koettuna sisäisenä ja ulkoisena todellisuutena ilmenee ja jota läsnäolosta käsin todistamme. Tässä ihmeellisessä kosmisessa sinfoniassa subjekti, objekti ja todistaminen ovat jollakin mystisellä tavalla yhden ja saman asian eri puolia. Minä on ei-mitään ja minä on kaikki.
Yhteenvetona voidaan sanoa, että on olemassa jotakin jota voimme kutsua todellisuudeksi - on siis olemassa objekti, on olemassa jotakin jonka olemassaolon voimme havaita. Jos on olemassa objekti niin on oltava myös jotakin tai jokin, joka objektin olemassaoloa havaitsee, kokee, todistaa. On siis oltava olemassa jonkinlainen subjekti. Jos on olemassa subjekti ja objekti, niin on oltava jonkinlainen suhde näiden kahden välillä - on aistimista, tuntemista, kokemista, tietämistä subjektin ja objektin välillä. Ilman näitä subjekti olisi ei-mitään, se olisi tyhjä eikä voisi mm. kirjoittaa saati lukea näitä rivejä. Subjekti, objekti ja näiden välinen suhde on kokonaisuus, jonka jokainen osa on riippuvainen muista. Ilman subjektia ei ole objektia eikä suhdetta. Ilman objektia ei ole subjektia eikä suhdetta. Ilman suhdetta ei ole subjektia eikä objektia.
Edellä kertomani on osin hieman teknistä. Anteeksi. Nisargadatta Maharaj tiivistää asian paljon kauniimmin: "Love says 'I am everything'. Wisdom says 'I am nothing'. Between the two, my life flows. Since at any point of time and space I can be both the subject and the object of experience, I express it by saying that I am both, and neither, and beyond both."
