Pointtini on, että jos vakavasti lähtee miettimään todellisuutta koskevia peruslähtökohtia ja olettamuksia, tämä kysymys on väistämätön:
- mikä on varma lähtökohta, voiko ontologian (eli todellisuutta koskevan käsitejärjestelmän) perustaa varmalle perustalle?
Automatisoitunut (varhaislapsuudessa opittu) ajattelutapa pitää luonnollisena paikallistaa ja identifioida "minuus" tietyn ainutlaatuisen kehollisuuden kautta - se pitää lähtökohtana minuutta ja sen suhdetta maailmaan (tai "ulkoiseen todellisuuteen"). Tästä seuraa monenlaista hyödyllistä ja hyvää mutta siitä seuraa myös monenlaista problematiikkaa.
Edellämainittu on vain sanahelinää monelle mutta monelle se on erittäin oleellista maastoa, suorastaan välttämätöntä settiä pohdittavaksi. Ja ennen kaikkea: jokainen ottaa toiminnallaan (ajatukset, sanat, teot) kantaa: jokaisella on jokin todellisuus- ja ihmiskäsitys ja minusta on viisasta tiedostaa omansa ja sen perusteet.
Pelkistettynä kritiikkini kohdistuu ajattelutapaan, jossa:
- lähtökohtaisesti ikään kuin annettuna tosiasiana pidetään ajattelumallia, jossa on olemassa minä ja maailma (minä / ei-minä), sisäinen ja ulkoinen
Itse katson, että:
- lähtökohtaisesti "paljas" tai "puhdas" (siis attribuutiton, ominaisuuksia vailla oleva) oleminen sekä sen todistaminen on varma tosiasia -> tätä paljasta olemista voidaan sitten loogisanalyyttisesti jakaa mm. sisäiseen ja ulkoiseen, minään ja ei-minään
- em. nondualistisen lähtökohdan varaan rakentuu kaikki muu, dualistiset jaottelut mukaanlukien
-> edellisillä on ratkaisevia seurauksia esimerkiksi ihmiskäsitykseen
-> ja edelleen ihmiskäsityksellä on ratkaisevia seurauksia sillä kuinka toimimme maailmassa
-> mikä puolestaan vaikuttaa ratkaisevasti vaikkapa kärsimyksen määrään maailmassa
