Rakastinko ketään?

"Nyt kuolema saapuu
se on jo luissani, ruumiini,
lihani, maata imeskellyt
maaksi tahtoo takaisin.

Entäpä, jos MINÄ
en kuolekaan, entäpä jos, jos
se jää jonnekin kiertelemään.

Entä jos, jos
se joutuu kohtaamaan
tekojensa summan?

Rakastinko ketään?

Sanoinko sen, mitä minun
piti tulla tänne sanomaan,
säälinkö olentoja,
toinko kellekään vapahdusta
vai murhasinko
alusta loppuun
sanoillani, ajatuksillani,
teoillani.

Enkö oppinut Tunnistamaan
sitä Voimaa,
mikä luo, luo, luo."
- Erkki Pirtola

On

Mitä on ihmiselämä? Mitä on todellisuus? Kyynikolla on vastaus valmiina: ihmiselämä on kuolemaan johtava sairaus, joka tarttuu sukupuoliyhteydessä. Elämä on satunnaisen tilapäinen häiriö elottomassa, yhä suurempaan epäjärjestykseen ajautuvassa (entropia) maailmankaikkeudessa. Tietoisuus on aivojen erityisominaisuus ja kuolema on tiedostavan minän päätepiste. Materialisti redusoi minuuden eläviin aivoihin. Kun aivot kuolevat, minuuden oleminen lakkaa. Todellakin, mekanistismaterialistisen ihmis- ja todellisuuskäsityksen näkökulmasta tämä on loogista ja totta.

Kysymysten ytimessä on todellisuuden ja tietoisuuden suhde. Tieteen valtavirta edustaa reduktionistista materialismia. Tietoisuus ja kaikki elämä palautetaan (redusoidaan) elottomaan materiaan, aineeseen. Reduktionismin kehittyneempi muoto, ns. emergentti materialismi puolestaan pitää tietoisuutta aivojen monimutkaisen sähkökemiallisen toiminnan, kehon ja ympäristön välisen dynamiikan emergenttinä ominaisuutena, seurauksena. Aivot tuottavat tietoisuuden samaan tapaan kuten sähkögeneraattori sähkön. Generaattorin sammuessa sähköntuotanto lakkaa, tietoisuus sammuu. "Kuka teki generaattorin", saattaa joku kysyä. "Generaattori valmistui sattumalta yrityksen ja erehdyksen kautta hyvin pitkän ajan kuluessa", vastaa (emergentin) materialismin kannattaja ja viittaa darwinistiseen ajatukseen elämästä sopeutumiskilpailuna vihamielisessä ympäristössä. Materialistisen todellisuuskäsityksen lähtöolettamuksena on todellisuuden jakaminen elottomaan ja elävään. Valtaosa modernin maailmankuvan omaksuneista ihmisistä on ehdollistunut ajattelemaan, havaitsemaan ja toimimaan tämän todellisuuskäsityksen mukaisesti. Tästä on aiheutunut paljon vakavia seurauksia sekä yksilöllisellä että globaalilla tasolla. Oman edun tavoittelu myrkyttää ihmissuhteet ja maapallo luonnonvaroineen nähdään resurssina, jota voi lyhytnäköisesti riistää ja raastaa.

Materialistinen todellisuuskäsitys on vain olettamus. Entäpä jos lähtökohdaksi asetetaan, että kaikki on elävää, kaikki on elämää. Tämä olettamus ei olisi mitään uutta ja ihmeellistä, sillä kaikkien luonnonkansojen todellisuuskäsitys on perustunut tähän. Edelläkuvatussa analogiassa aivoja verrattaisiin sähkögeneraattorin sijaan radioon, televisioon tai vaikkapa tietokoneeseen. Tietoisuus olisi signaali, jonka laite vastaanottaa, muuntaa ja toistaa sille ominaisella tavalla. Tietoisuus olisi ohjelma, joka toimii tietokoneessa. Tämän analogian valossa tietoisuus ei redusoituisi aivoihin. Radion rikkoutuessa radiosignaali ei katoaisi. "Kuka teki vastaanottimen? Kuka lähettää signaalin? Mistä signaali on peräisin?"

Elävä universumi on tehnyt vastaanottimen. Itse asiassa se on tehnyt lukemattomia vastaanottimia. Kaikki oleva, elottomina pitämistämme mineraaleista elollisina pitämiimme monisoluisiin eliöihin asti vastaanottavat signaalin, muuntavat ja toistavat sitä, kukin tavallaan. Tietoisuuden signaalia ei lähetetä mistään tietystä paikasta, vaan signaali on todellisuus, signaali on kaikki se mitä on juuri nyt. Signaalin lähetys alkoi alkuräjähdyksessä. Elävän universumin syntypamaus kaikuu yhä, tässä ja nyt, todellisuutena, olevana, elävänä, sinuna, minuna, näinä sanoina ja ajatuksina, edessäni olevana tietokoneena, tuolina, ikkunana, maisemana, talona... Tietoisuuden signaali on matkannut, muuntunut ja toistunut 13.8 miljardia vuotta tähän ainutlaatuiseen hetkeen. Elävä universumi tutkailee ja peilaa itseään kaikessa olevassa ja kaiken olevan kautta. Sinun ja minun keholliset ulottuvuudet ovat ainutlaatuisia ikkunoita todellisuuteen.

Tieteen piirissä yhä useampi aivotutkija, biologi, lääkäri, fyysikko ja matemaatikko esittää ajatuksia jotka viittaavat elävään, tietoiseen universumiin. Kovin moni tieteen auktoriteettiin nojaava tutkija ja maallikko tuntuu kuitenkin yhä omaavan mekanistisen "todellisuus on kuin biljardipallopeli" -tyyppisen todellisuuskäsityksen. Tämä siitä huolimatta vaikka kvanttifysiikan löydöt ovat jo viime vuosisadan alkupuoliskolla ovat osoittaneet mekanistisen paradigman virheellisyyden. Todellisuus on merkllinen paikka, suorastaan ihmeellinen. Mainittakoon vaikkapa superposition periaate. Superpositio tarkoittaa, että tarkasteltava systeemi voi olla useassa eri tilassa samanaikaisesti. Tätä havainnollistaa kuuluisa Schrödingerin kissaparadoksi: laatikkoon suljetun kissan tilasta ei voi sanoa varmuudella mitään ennen kuin havainto tehdään. Superpositio on ns. "sekoitettu tila", jossa molemmat vaihtoehdot ovat voimassa. Vasta havainto vie superposition johonkin tiettyyn tilaan: radioaktiivisen aineen ydin on hajonnut aiheuttaen myrkkypullon rikkoutumisen ja kissan kuoleman tai kissa on elävä. Lukuisat havainnot osoittavat että luonnosta löytyy rakenteita, joita voi luonnehtia superpositioiden kokoelmana. Sanotaan, että "maailma on mahdollisuuksia täysi" ja näin todella on tieteenkin näkökulmasta! Kvanttifysiikan selittämä todellisuus on mahdollisuuksien kvanttikenttä. Tietoisuudella on ratkaiseva rooli, kun potentiaalisuuden kentästä piirtyy esiin havainto. "Esse est percipi", oleminen on havaituksi tulemista.

Toinen merkillisyys on aineen tyhjyys, sen onttous. Esimerkiksi allani oleva varsin kiinteältä rakenteelta tuntuva tuoli on yli 99% tyhjää täynnä. Kaikki oleva koostuu atomeista. Atomin ydin on pikkuruinen sitä ympäröivään elektroniverhoon nähden. Ytimen ja verhon välissä on valtavasti tyhjää tilaa. Kuvitelkaamme atomi jalkapallostadionin kokoiseksi. Sijoitetaan atomin ydin keskiympyrään. Elektroniverho sijaitsee stadionin ulkorakenteiden tasolla. Minkä kokoinen atomin ydin on tässä mallissa? Jalkapallon kokoinen? Pienempi. Tennispallon? Pienempi. Atomin ydin on herneen kokoinen. Jos ydin kuvitellaan jalkapallon kokoiseksi, elektroniverho asettuisi satojen metrien päähän. Tehdään toinen ajatuskoe ja leikitään koko ihmiskunnalla. Maapallon väkiluku on reilut 7 miljardia. Otetaan kaikkien ihmisten sisältämistä atomeista tyhjät pois ja ytimet kasaan. Kuinka iso kimpale ainetta meillä olisi? Montako kuutiota? Ihmiskunnan atomit mahtuvat yhden sokeripalan kokoiseen laatikkoon.

Huimaavan pieniä ovat siis atomin ytimet. Ovatko ne kuitenkin konkreettisia ja kiinteitä todellisuuden rakennuspalikoita? Eivät ole. Päästäksemme eroon biljardipallo-mielikuvista on syytä ymmärtää ettemme voi nähdä atomeita. Näkeminen edellyttää valon heijastumista kappaleesta ja valon aallonpituus asettaa ala-rajan heijastumista aiheuttavan kappalen koolle. Atomin koko selvästi tätä alarajaa pienempi, joten emme voi nähdä sitä tarkimmallakaan valomikroskoopilla. Toisekseen, hiukkasilla on myös aaltoluonne. Aaltohiukkadualismin perusteella tiedämme, että aine käyttäytyy sekä hiukkasten että aallon tapaan. Aine on yhtäältä nonlokaalia aaltoilua, kenttä joka ei sijaitse missään tietyssä paikassa ja toisaalta aine koostuu hiukkasista, joiden havainnointia rajoittaa Heisenbergin epätarkkuusperiaate; voimme mitata hiukkasen paikan mutta emme liikemäärää tai päinvastoin. "Esse est percipi." Olemme epäsuorien havaintojen varassa. Olemme tulkintojen ja mielikuvien varassa.

Hiukkaskiihdytin on laite, jonka avulla voimme tarkastella lähes valonnopeudella tapahtuvan hiukkaustörmäyksen seurauksia. Hajoamishiukkasten radat ja energiat ovat havaittavissa ja laskettavissa. Tämän perusteella voidaan rekonstruoida alkuperäisen hiukkasen massa ja rakenne. Atomin ydin koostuu nukleoneista, tarkemmin sanottuna protoneista ja neutroneista. Ne puolestaan koostuvat kvarkeista.

(kuva: https://peda.net/oppimateriaalit/e-oppi/lukio/kemia/n%C3%A4yteluvut/eke2/1/1-2-atomin-rakenne)

Myöskään kvarkit eivät ole mitään konkreettisia mikroskooppisia kappaleita. Itse asiassa ne eivät ole kappaleita ensinkään, yksittäistä kvarkkia ei ole havaittu. Vahva vuorovaikutus, ns. värivaraus sitoo ytimen rakenteet yhteen. Voi sanoa, että substantiivin sijaan kvarkit ovat pikemminkin verbejä. Objektimaisen, oliomaisen olemisen sijaa kvarkit tapahtuvat. Tätä kuvastaa myös niille annetut nimet: up (ylös), down (alas), charm (lumo), strange (outo), truth (totuus) ja beauty (kauneus). Kvanttifysiikan voidaankin sanoa vahvistavan sen minkä Herakleitos kertoi 2500 vuotta sitten. Kaikki arkitodellisuudessa havaittu kiinteä aine on atomitason todellisuudessa liikettä, värähtelyä, hiukkasia, kenttiä, aaltoja. Herakleitosin sanoin: "Panta rhei kai ouden menei.". Kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan.

Mitä nämä mikrotason merkillisyydet tarkoittavat makrotasolla? Mitä implikaatioita niistä on muotojen, värien, äänien ja hajujen maailmassa? Mitä tämä tarkoittaa todellisuus- ja identiteettikäsityksille? Mikä on tajunnan ja maailman suhde? Superposition idea merkitsee mullistusta. Paljastuu, että todellisuuskäsityksessämme on sokea täplä. Olemme ehdollistuneet ajattelemaan, että todellisuus koostuu kahdesta osasta: subjektiivisesta (= minä, tajunta, henkinen tunteiden ja ajatusten maailma) ja objektiivisesta (ei-minä, maailma, materiaalinen konkreettisten asioiden ja ilmiöiden maailma). Arkiajattelun valossa tämä tuntuu luonnolliselta ja itsestäänselvältä. "Minä" sijaitsee päässä, tässä kehossa. "Minä" ei ole sama asia kuin tuoli jolla istun tai edessäni oleva tietokone. Tämä jako on käytännöllinen ja on sisäänrakennettu tapaamme käyttää kieltä ja kommunikoida. Ennakkoluuloton tarkastelu kuitenkin paljastaa, että tämä jako on opittu. Se ei ole maailmassa vallitseva objektiivinen tosiasia. Tuoli, tämä keho, tietokone, ikkuna ja siitä avautuva maailma todentuu, se on olemassa jos ja vain jos se ilmenee tietoisuudessa. Maailma tulee todeksi tuntemuksina, näkemisenä, kuulemisena, maistamisena, tunteena tai ajatuksena tietoisuudessa. "Esse est percipi."

Tietoisuuden ulkopuolisesta todellisuudesta puhuminen on epätäsmällistä, harhaanjohtavaa ja epätieteellistä kielenkäyttöä, joka perustuu virheelliseen olettamukseen tietoisuuden sijainnista jossakin tietyssä pisteessä. Kukaan ei ole löytänyt paikkaa, jossa tietoisuus sijaitsee. On käytännöllistä viitata minä-käsitteellä tähän kehoon, mutta ennen tätä sopimuksenvaraista dualistista jaottelua on yksi jakamaton todellisuus, elävä universumi. Viittaan tähän todellisuuden ja tietoisuuden ykseyteen käsitteellä "On". Uskonnot puhuvat jumalasta, kvanttifyysikot matriisista, mystikot kosmisesta tietoisuudesta... Kaikki nämä, "On" mukaanluettuna ovat vain nimilappuja, kylttejä, tienviittoja "siihen". Käytän pointteria "On", sillä koen että "se" ei ole substantiivi, se ei ole objekti. Objekti-mielikuvan myöstä ajautuisimme taas dualistiseen tapaan jakaa oleva siihen joka tietää (subjekti) ja siihen joka tiedetään (objekti). Todellisuus on verbi, johon "On" viittaa samanaikaisesti riittävän tarkasti ja riittävän yleisesti. Kaikki mitä on, ilmenee tietoisuudessa, joka on kaikki mitä on.

"As a man who has devoted his whole life to the most clear headed science, to the study of matter, I can tell you as a result of my research about atoms this much: There is no matter as such. All matter originates and exists only by virtue of a force which brings the particle of an atom to vibration and holds this most minute solar system of the atom together. We must assume behind this force the existence of a conscious and intelligent mind. This mind is the matrix of all matter." - Max Planck (yksi 1900-luvun tärkeimmistä fyysikoista, Nobel-palkinto 1918, kvanttimekaniikan isä)

Ilo ja suru

Sankarifiilis; Tour de Markermeer (Amsterdam-Enkhuizen-Lelystad-Amsterdam) eli 186 km keväisessä, ajoittain jopa kesäisessä kelissä. 7h 11min.

Ilo ja suru kulkevat toisinaan käsikkäin. Kuulin juuri että suuresti arvostamani opettajani ja luokanvalvojani yläasteajoilta on kuollut. "Suti" oli hieno mies ja minulla oli kunnia sijaistaa häntä muutamia kertoja opiskeluaikoina. Muistan aina kuinka hän havainnollisti Napoleon Bonaparten dilemman.

Istun hotellin erittäin tyylikkäässä baarissa (voiko tätä edes baariksi sanoa, ehkä tällaisille on joku oma termi?) hyvin ansaitulla (onko se yhteen vai erikseen?) oluella. Palm-merkkistä belgialaista on tarjolla hanasta. Maukas tuttavuus. Mielessä risteilee muistoja Sutista, yläasteajoista, päivän pyörälenkistä... Kehossa tuntuu väsymystä, mukavaa sellaista, fyysisen kovan treenin jälkeen tuntuu tällaiselta. Väsynyt mutta onnellinen kun endorfiinit kehossa, aivoissa vaikuttaa. Vai mikä lopulta on syyseuraus tässä? Minä ajattelen että kehollisella tasolla endorfiinit ovat tieteellisen otteen puitteissa nähtävissä koska tietoisuuden tasolla olen onnellinen.

Samalla paradoksaalisesti tämän hetken kokemuksessa on haikeutta, ajatuksia kuolevaisuudesta. Kuolema. Se on myös elämää, se on myös ihmisen osa. Suuri mysteeri. Kuolema. Loppu vai olotilan muutos? Sydämeni, intuitioni kertoo että kuolema on siirtymä. Elämästä elämään. Tästä olemisen tavasta johonkin toisenlaiseen olemiseen. Oleminen jatkuu.

Tässä time-lapse pyörälenkistä, ensimmäiset 80 kilometriä.

Muisto #1 Sutista.

Ensimmäinen aamu Nilon yläasteella. Jännittävää! Uusi koulu, uudet kujeet. Vanha 6A-luokka pysyy onneksi suurimmaksi osaksi entisellään. Se helpottaa. Valitettavasti kauempaa kulkevat ns. kuljetusoppilaat sijoitetaan eri ryhmään. Ryhmitytään pääsisäänkäynnin edessä jonoihin. Pukumies pitää paperilappua päänsä yläpuolella. "7 G". Kiinnitän huomiota pukuun. Opettajalla on puku päällä. Sulo Tamminen on hän. Uusi luokanvalvojamme. Tämä on jyrkkä kontrasti edelliseen opettajaan. Jukka Jyrävä - hieno mies oli hän kyllä mutta hän ei vaatteilla koreillut. Urheilumies! Hän oli usein töissä sinisissä verryttelyhousuissa ja punaisessa puserossa. Sulo sen sijaan... harmaa puku. Muistan että se tuntui jostakin syystä hieman pelottavalta.

Muisto #2 Sutista.

Tämä tapahtui seiskaluokalla, heti syksyllä. Aiheena oli Napoleonin nousu, uho ja tuho. Suti halusi havainnollistaa miten Napoleonille kävi. Jostakin syystä minä valikoiduin demonstraatioon mukaan. Minun oli seisottava ylväästi pulpettien päällä, toinen käsi napoleonimaisesti povitaskussa. Jalat eri pulpettien päällä. Suti alkoi selostamaan, kuinka vaikeudet kasautuivat Napoleonin taivaalle. Enää en tarkkaan muista mitä ne vaikeudet olivat. No Venäjän sotareissu oli varmaan yksi niistä ja Waterloo loppuniitti. Samalla hän vähitellen liikutti pulpetteja kauemmas toisistaan. Aloin horjumaan ja Suti totesi: "Seiso siinä nyt vain ylväästi!". Ihan spagaatiin en pystynyt, vaan lopulta minun oli pudottauduttava lattialle. Unohtumaton kokemus :)

Muisto #3 Sutista.

Itse asiassa tämä muisto liittyy myös ystävääni Tapioon, jonka kanssa olin samalla luokalla peruskoulun ensimmäiset kuusi vuotta. Yläasteella olimme rinnakkaisluokilla. Kuten kaikki tietävät, J.V. Snellman oli hieno mies. Itse heräsin tähän seikkaan oikeastaan vasta yliopistovuosinani filosofian opintojen myötä. Hegeliläinen filosofia kolahti ankarasti ja samassa yhteydessä Snellmaniin oli luonnollisesti palattava. Sittemmin olen muutamaan otteeseen käyttänyt Snellmanin "onni on oppimista" -mietettä.

Niin se muisto... Lieneekö ollut toukokuinen Snellmanin päivä - joka tapauksessa kokoonnuimme kirjastoon Sutin johdolla, isolla joukolla. Suti alusti aiheen lyhyesti ja sitten estradi oli Tapion. Seurasi tunnin esitelmä Snellmanista! Tapsa ei papereita vilkuillut vaan veti koko setin komeasti. Vaikutuin suuresti. Sittemmin ymmärsin että Snellman varmasti kiinnosti suuresti Sutia sillä onhan kyseessä Kokoomuksen oppi-isä.

Tämä hetki

Julkaisu käyttäjältä On.

Kuolemanjälkeinen elämä

Kirkon tutkimuskeskuksen marraskuussa 2011 tekemän kyselyn perusteella suomalaisten usko kuolemanjälkeiseen elämään on vähentynyt. Yli kolmasosa vastanneista ajattelee että kuoleman jälkeen ei ole elämää.

Uutinen Kotimaan sivuilla
Uutinen Ylen sivuilla

Todellakin, materialistisen ihmiskäsityksen kannalta näin on. Kuolema on tiedostavan minän päätepiste. Materialisti redusoi minuuden eläviin aivoihin ja kun aivot kuolevat, minuuden oleminen lakkaa.

Henkisen ihmiskäsityksen valossa kuolema on portti johonkin toiseen tilaan jossa ihminen jatkaa olemassaoloaan jossakin toisessa muodossa, sillä minuus on jotakin muuta(kin) kuin elävien aivojen tila.

Ihmiskäsitykseni perusteella pätee

- kuolema on minän päätepiste
- kuolema ei ole minän päätepiste

Ristiriitaista?

Siinä määrin kun ihminen elää kiinni egossa, egotietoisuudessa, hän on kuolevainen. Siinä määrin ihminen on ikuinen, kun hän elää todellisessa itsessään. Todellinen itseys on Kristustietoisuutta/minuutta. Voidaan puhua myös vaikkapa rakkaustietoisuudesta/minuudesta. Jälkimmäinen olemisen tapa on persoonatonta (lat. persona = naamio; siis aitoa olemista), egon pauloista vapautunutta olemista.

Ihmisen haaste on kasvaa persoonaminän ylitse rakkausminuudeksi. Tässä kasvussa tulee todeksi Paavalin ajatus "Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa" (Gal. 2:20). Tämä ei ole helppo tie - se on ristin tie, itsensä kieltämisen tie (Lk. 9:23). Tällä tiellä ego tulee panemaan vastaan viimeiseen saakka. Se on kuitenkin tie, joka totuutta janoavan on kuljettava. Se on ikuiseen elämään vievä tie. Paluutie kotiin.

-gs

Dialogi kuolemasta

- Minua pelottaa.
- Mikä sinua pelottaa?
- Kuolema.
- Mikä siinä kuolemassa pelottaa?
- Mitä minulle tapahtuu? Lakkaanko olemasta?
- Kuolemaa voi tarkastella monesta näkökulmasta. Kehon tasolla kuolema merkitsee loppua, olemisen lakkaamista. Ihmisen kuollessa keho lakkaa toimimasta.
- Mitä muita näkökulmia on?
- Niitä on monta. Tieteellinen näkökulma näkee ihmisen biologisena olentona, jonka olemassaolo on sidottu kehollisuuteen. Tieteen valossa minuus on elävien aivojen sähkökemiallinen kokonaistila. Kun aivotoiminta päättyy, minuus lakkaa olemasta.
- Mitä sinä ajattelet asiasta?

- Minusta tieteellinen näkökulma on osatotuus. Tieteellä on käytössä tietyt välineet ja niiden avulla voidaan havaita tiettyjä asioita ja ilmiöitä. Minun käsitykseni on, että ihmisyys on muutakin.
- Mitä muuta?
- Minä ajattelen, että ihminen on pohjimmiltaan henkinen olento, joka ilmenee aineessa, kehossa.
- Mistä sinä tiedät?
- En minä sitä tiedäkään. En ainakaan samalla tavalla kuin tiedän että sinä olet minun lapsi tai että kaksi kertaa kaksi on neljä tai että maa kiertää aurinkoa. Minä vain ajattelen niin.
- Millä perusteella?
- Ajatteluni perustuu kaikkeen mitä olen elämäni aikana nähnyt, kokenut, kuullut ja opiskellut.
- Mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman hetkellä?
- Rehellinen vastaus on etten tiedä. Mutta minun käsitykseni on, että minuus on muutakin kuin tämä keho. Kuoleman hetkellä minuus muuttaa toiseen paikkaan.
- Minne?
- En tiedä tarkkaan. Voisi sanoa, että minuus siirtyy toiseen ulottuvuuteen - tilaan, joka ei ole havaittavissa meidän tavallisilla aistilla.
- En ymmärrä. Miten joku voi olla olemassa vaikka sitä ei näy?
- Ajattelepa mielessäsi vaaleanpunaista elefanttia, jolla on hattu päässä ja joka pitää kärsässään sateenvarjoa.
- Yritetään...
- Pystytkö näkemään sen mielessäsi?
- Joo.
- Sinulla on nyt mielessäsi asia, jonka sinä näet. Minä en näe sitä. Voi sanoa, että mielessäsi oleva elefantti on olemassa vaikka muut eivät näe sitä.
- Niin. Se on mielikuvitusta. Mutta mielikuvitus ei ole totta.
- Niin - mikä on totta ja mikä ei. Olemassaolon käsite ei ole aivan helppo. Voidaan sanoa, että ajateltavat asiat ovat myös totta - ainakin sillä tavalla että ne ajatuksina ovat olemassa.
- Kuten se elefantti.
- Niin. Mielikuvituselefantti on ajatuksena olemassa, joskin on epätodennäköistä että me näkisimme sellaisen elävässä elämässä, maailmassa. Voidaan sanoa, että on asioita, jotka avautuvat aisteille ja on asioita jotka avautuvat sisäiselle näkemiselle.
- Miten tämä liittyy kuolemaan?
- Minä olen ikään kuin sisäisesti nähnyt että minuus on pohjimmiltaan jotakin henkistä ja ikuista. Minuus on pohjimmiltaan kuolematonta valoa ja rakkautta. Ymmärrätkö?
- Onko se vain mielikuvitusta?
- En koe että se on vain mielikuvitusta. Minä koen sen tosiasiaksi. Tunnen sydämessäni että näin on. En voi todistaa sitä tieteellisessä mielessä.
- Onko se vain uskon asia?
- En ajattele, että se on vain uskon asia. Käytän aika vähän uskomisen käsitettä, koska siihen on ladattu niin paljon ennakkoluuloja ja väärinkäsityksiäkin. Minusta luottamisen käsite on parempi.
- Luottamisen?
- Niin. Minä luotan siihen, että ihmisyys on muutakin kuin tämä aisteille avautuva kehollinen ulottuvuus. Luottamus perustuu johonkin mitä tiedän mutta siihen sisältyy myös epävarmuustekijöitä. Olen kokenut, että elämässäni kokemani asiat tukevat henkistä ihmis- ja todellisuuskäsitystäni.
- Voisitko antaa jonkin esimerkin?
- Tietysti. Odotas kun mietin... Otetaanpa vaikkapa tällainen: minä ajattelen, että maailmassa toimii moraalinen syyn ja seurauksen laki.
- Mitä se on?
- Olet ehkä kuullut sellaisen sanonnan kuin "niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan".
- Joo.
- Minä ajattelen että elämäntilanteeni ja minuuteni on ikään kuin määräytynyt tässä ja aiemmassa elämässä tehtyjen hyvien ja huonojen tekojen summana.
- Millä tavalla määräytynyt? Missä ihmeen aiemmassa elämässä?
- Ajattelen, että ihminen on ytimeltään ikuisuusolento, joka on ikään kuin eksynyt ja pyrkii löytämään tien takaisin kotiin, itseensä.
- En ymmärrä.
- Ihminen käy tätä elämänkoulua maapallolla tai jossakin muualla oppiakseen tärkeitä asioita.
- Mitä asioita?
- Minusta rakkaus on kaikkein tärkein asia.
- On kiva kun joku tykkää.
- Niin minustakin. Minä tykkään sinusta ja minusta tuntuu että sinä tykkäät minusta. Se on kivaa. Ihminen käy elämänkoulua oppiakseen rakastamaan.
- Ketä pitäisi rakastaa?
- Sanoisin ettei ketään pidä rakastaa. Kun oppii asioita, niin rakastamisesta tulee luonnollinen asia. Ihminen oppii rakastamaan elämää, maailmaa. Silloin rakastaminen on kuin hengittämistä. Luonnollista.
- Mutta mikä oli se esimerkki?
- Niin. Mikä tukee henkistä ihmis- ja todellisuuskäsitystäni. Olen kokenut, että kun olen lähtenyt tietoisesti astelemaan totuuden tietä, asiat jotenkin salaperäisellä tavalla loksahtelevat paikoilleen; kohtaan ihmisiä, asioita, tapahtumia, joilla on merkitystä minulle juuri nyt. Niillä on minulle jotakin annettavaa, opetettavaa ja myös minulla on jotakin annettavaa. Voisi sanoa, että maailma näyttäytyy virtana, joka on täynnä merkitystä.
- Virta?
- Joo, virta tuntuu mukavalta sanalta tässä kohtaa. Voisi sanoa että materialistille elämä on tilapäinen sattumanvarainen kaoottinen häiriö tomuhiukkasella nimeltä maapallo.
- Ja sinulle se on?
- Minulle elämä on seikkailu ikuisuudesta ikuisuuteen - tutkimusmatka itseen ja maailmaan. Moraalinen syyn ja seurauksen laki toimii tällä matkalla siten, että hyvät ajatukset, sanat ja teot tuottavat hyviä asioita maailmaan ja minulle ja päinvastoin.
- Mitä sinulle tapahtuu kun sinä kuolet?
- Minä ajattelen siirtyväni tilaan, jossa arvioidaan kuinka tämänkertainen maapalloreissu meni ja sitten pohditaan mitä tehdään seuraavaksi. Edessä voi olla uusi keikka maapallolle tai sitten muita juttuja muualla.
- Minulla tulee ikävä sinua.
- Ymmärrän. En kuitenkaan usko kuolevani ihan lähiaikoina. Olemme olemassa tässä ja nyt, eletään hyvää ja onnellista elämää tässä ja nyt.
- Joo. Leikitäänkö legoilla?
- Leikitään vaan.

-gs

(kuvat Pyhän Annan katedraali (Catedral de Santa Ana), Las Palmas, Gran Canaria 30.12.2009)

Kuoleman verho

On hetkiä, jolloin näkee jotenkin kirkkaammin, häiriöittä.
Ehkä sekin on vain harhaa.
Mutta tunne on vahva.

Nojatuolifilosofi unohtaa välillä että lopulta kuolema on suuri mysteeri.
Kun joku läheinen siirtyy tästä ulottuvuudesta jonnekin tavoittamattomiin, jää paljon muistoja. Kaipausta. Kysymyksiä.

Sunnuntaina järjestettiin Raimon muistokonsertti Kannuksen kirkossa.
Kauniita lauluja, kauniita sanoja.
Raimo oli pidetty ihminen.
Moni jäi häntä kaipaamaan.

Tilaisuuden jälkeen myöhään illalla ajelin mökille.
Mietin Raimoa.
Mietin myös Hannua, opiskelukaveriani, joka menehtyi yllättäen pari viikkoa sitten.

Mieleeni nousi ajatus kuoleman verhosta.
Mitä sen takana on?
Joittenkin mielestä kysymys ei ole relevantti.
Siellä on ei-mitään ja ei-mistään ei voi sanoa mitään. Case closed?

Olen saanut kokea kirkkaita hetkiä joiden myötä olen tullut vakuuttuneeksi siitä että todellisuudessa, olevassa, on paljon muuta kuin arkiajattelu tai tiede voi tavoittaa. Tuo muu on jotenkin syvempää ja todempaa. Ihmisen elämän tarkoitus on elää tuo syvempi ulottuvuus todeksi sisäisesti.

Sillä tiellä kulkija tulee tieksi ja tie kulkijaksi.

Kiitos Raimo.

Kiitos Hannu.

Te olette osaltanne tehneet minusta sen mitä olen.

-gs

Raimo sydämessäni

Pitkän ja vakavan sairauden myötä tähän on osaksi jo valmistautunut. Appeni oli kuitenkin viime päiviin asti pystynyt toimimaan vaimonsa omaishoitajana ja niinpä kunnon äkillinen romahdus tuli täytenä yllätyksenä. Nyt toivoa ei juuri ole.

Tällaisina hetkinä parasta balsamia on kiitollisena muistella monia hyviä yhteisiä hetkiä sekä katsoa elämäniloa pursuavaa lasta.

Olla olemassa. Tuntea.

Kiitos Elämä.

-gs

Onko kuolema subjektin loppu?

Olen kuullut sanottavan, että kaikki ihmissuhteet päättyvät aina lopulta onnettomasti; ero tai kuolema on väistämätön.

Todellakin, materialistisen ihmiskäsityksen kannalta näin on. Mikäli ihmissuhde ei pääty eroon, niin se päättyy kuolemassa, sillä se on tiedostavan minän päätepiste. Materialisti redusoi minuuden eläviin aivoihin ja kun aivot kuolevat, minuuden oleminen lakkaa.

Idealistisen ihmiskäsityksen valossa kuolema on portti johonkin toiseen tilaan jossa ihminen jatkaa olemassaoloaan jossakin toisessa muodossa, sillä minuus on jotakin muuta(kin) kuin elävien aivojen tila.

(idealismi tarkoittaa tässä tietysti filosofista idealismia joka on täysin toinen asia kuin arkikielen idealismi)

Ihmiskäsitykseni perusteella pätee

- kuolema on minän päätepiste
- kuolema ei ole minän päätepiste

Ristiriitaista?

Siinä määrin kuin olemme tietoisesti integroituneet ikuiseen meissä, siinä määrin me selviämme kuoleman koetuksesta. Se meissä mikä on vielä epäpuhdasta, itsekästä, egominäkeskeistä – se on katoavaista.

Käytännössä tämä tarkoittaa:
a) kuolema on subjektiivisen minän päätepiste – kyllä, sikäli kun minä on vielä egominäkeskeinen
b) kuolema on vain siirtymä toiseen tilaan – kyllä, sikäli kun minä on rakkausminä/kristustietoisuus -keskeinen

Henkisen ihmiskäsityksen valossa ihminen on ytimeltään ikuisuusolento jonka olemus on rakkaus.

Ihmisen haaste on kasvaa persoonaminän ylitse rakkausminuudeksi.

Olemuksensa kautta rakkausminuusihminen on ikuisessa suhteessa toisiin rakkausminuuksiin.

-gs

Sola fide, sola scriptura? *)

Hiihtokelit tuli ja hiihtokelit meni. Hiihdon ystävänä tapahtunutta harmittelen. Filosofiaani kuuluu olla valittamatta - joten jotakin positiivista kai tässäkin voisi olla nähtävissä... Eipä vain heti tule mieleen...

No nyt keksin! Pohjavesitilanne kohentuu näillä keleillä. Näin olen asiantuntijalta kuullut. Perheen asiantuntijalta.

- - -

Viimeisen parin viikon aikana olen käynyt mielenkiintoista keskustelua mm. ihmis- ja todellisuuskäsityksestä sekä uskon ja tiedon suhteesta. Kaikki sai alkunsa eräästä viestistä, jossa väitettiin elämän olevan vaarallista ja sen päättyvän "väistämättä kuolemaan". Tähän en tietenkään malttanut olla tarttumatta. Totesin, että

"käsitys elämästä ja kuolemasta ja niiden suhteesta subjektiiviseen tajuntaan ei ole ihan näin yksioikoinen. Tai sanokaamme, että esittämäsi edustaa erääseen todellisuus- ja ihmiskäsitykseen perustuvaa ajattelutapaa.Yhtä hyvin voisin sanoa, että elämä on ihmeellistä ja ihana seikkailu ja että kuoleman jälkeen se muuttuu vain paremmaksi."

Tästä käynnistyi ajatustenvaihto, joka jatkunee vielä.

- - -

Luin hiljattain Martti Lutheria käsittelevän kirjoituksen. Siinä todettiin Lutherin vedonneen Raamattuun - "paavi ja kirkolliskokoukset voivat erehtyä, mutta Raamattuun voimme luottaa". Vanha tuttu sola scriptura -idea siis. Ehkä Luther on oikeassa.


Mieleeni tuli kuitenkin, että eihän se Raamattu ole taivaasta tupsahtanut. Se on kirkolliskokousten ja paavien määrittelemä ja valitsema kirjoitusten kokoelma. Ja jos Lutheria on uskominen, niin mikä takaa kaanonin määrittely- ja muokkausprosessin oikeellisuuden? Rautalangasta: jos (kun) paavi ja kirkolliskokoukset ovat erehtyviä, niin kuinka Raamattu voisi olla erehtymätön?


Fundamentalistin vastaus tässä kohtaa lienee: Pyhä Henki on ohjannut Raamatun kirjoitusten kokoamis- ja editointityötä. Fundamentalistilta voisi edelleen kysyä: kuinka sitten esimerkiksi katolisten, protestanttien ja ortodoksien Raamattu on erilainen. Miksi Pyhä Henki on johtanut erilaisiin kirjoitusten kokoelmiin? Kristinuskon juurista kiinnostuneen kannattaa tutustua apokryfikirjoihin, kuolleen meren kääröihin sekä Nag Hammadin teksteihin. On myös paljon hyviä tutkimuksia aiheesta. Esimerkiksi Princetonin yliopiston uskontotieteen professori Elaine Pagelsin "Gnostic gospels" on eräs tärkeä kirja minulle. Tämä vuonna 1979 julkaistu kirja sai hyvän vastaanoton ja useita tunnustuksia. Esimerkiksi Modern Libary valitsi sen 1900-luvun top 100 -listalle.

Historiaa on monesti pidetty voittajien historiana - aatteellisissa ja muissa väännöissä voittajille on jäänyt viimeinen sana. Onko voittajien sana se ainoa oikea? Tämä kysymys voidaan perustellusti esittää myös (ja nimenomaan) kristinuskon historian kohdalla. Kuinka alkukirkossa uskottiin? Mikä ajateltiin olevan Jeesuksen merkitys?

Virallisen selityksen mukaan gnostismi oli vaarallinen harhaoppi, joka piti ehdottomasti kitkeä pois oikeaa totuutta pilaamasta. Gnostikkojen kirjoitukset pyrittiin hävittämään, mutta onneksi projekti ei täysin onnistunut. Nag Hammad on tuonut paljon uutta tietoa kristinuskon alkuvaiheista.
Mitä olisi gnostinen kristinusko? Sitä voi pohtia edellämainitun Pagelsin kirjan avulla. Toinen mielenkiintoinen kirja tässä kohtaa on tietysti Timothy Freken ja Peter Gandyn teos neljän vuoden takaa. Jesus and the Lost Goddess: The Secret Teachings of the Original Christians. Suosittelen.

-gs

*) "yksin uskosta, yksin Raamatusta" - Lutherista alkunsa saaneen uskonpuhdistuksen keskeinen periaate

Memento mori

On sanottu, että eräs ihmistä ja eläintä erottava seikka on ihmisen käsitteellinen ajattelukyky ja oman kuolevaisuutensa tiedostaminen; ihminen ymmärtää, että hänen aikansa on rajallinen täällä maan päällä. Tämän myötä jokainen ihminen kohtaa eksistentiaaliset peruskysymykset ja vastaa niihin omalla tavallaan. Jotkut vastaavat tiedostaen ja jotkut toiset väittävät kiertävänsä ja kieltävänsä kysymykset. Väitän, että hekin vastaavat niihin elämällään; arvoillaan, ajatuksillaan, sanoillaan, teoillaan.

Ihminen - kuka olet?
Ihminen - mistä tulet?
Ihminen - minne menet?
Ihminen - miksi?

Yksi keskeinen kysymys on kuoleman kysymys;
ihminen - minne menet (kuoltuasi)?

Vastaus juontaa ihmiskäsitykseen ("ihminen - kuka olet?"); materialistisen ihmiskäsityksen valossa kuolema on tiedostavan minän päätepiste, sillä minuus redusoituu eläviin aivoihin ja kun aivot kuolevat, minuuden oleminen lakkaa.

Idealistisen ihmiskäsityksen valossa kuolema on portti johonkin toiseen tilaan jossa ihminen jatkaa olemassaoloaan jossakin toisessa muodossa, sillä minuus on jotakin muuta(kin) kuin elävien aivojen tila.

Minun ihmiskäsitykseni perusteella vastaan, että
- kyllä, kuolema on minän päätepiste
- ei, kuolema ei ole minän päätepiste

Ristiriitaista?

Siinä määrin kuin olemme tietoisesti integroituneet ikuiseen meissä, siinä määrin me selviämme kuoleman koetuksesta. Se meissä mikä on vielä epäpuhdasta, itsekästä, egominäkeskeistä – se on katoavaista.

Käytännössä tämä tarkoittaa:
a) kuolema on subjektiivisen minän päätepiste – kyllä, sikäli kun minä on vielä egominäkeskeinen
b) kuolema on vain siirtymä toiseen tilaan – kyllä, sikäli kun minä on rakkausminäkeskeinen

Memento mori.

-gs