Ymmärrän Urhosta, mutta koen että yksinkertaisesta asiasta ollaan tekemässä turhan monimutkaista. Oleellista on oivaltaa, että kun elämä ravistelee (se ravistelee ihan jokaista monesti ja monella tavalla) niin tyypillinen reaktio on kasvattaa panssari, rakentaa suojamuuri itsen ja maailman väliin. Ihminen kyyristyy poteroon ja valittaa kovaan ääneen elämän kovuutta. Tällaista olemisen tapaa voi kutsua uhri-identiteetiksi. Muunnelma tästä on sosiaalidarwinistinen kyynisyys, josta käsin toinen ihminen on aina vain astinlauta tai este oman edun ajamiseen. Elämä mielletään eloonjäämistaisteluksi, peliksi, jossa kilpaillaan rajallisista resursseista. Kutsun tämän agendan mukaan eläviä ihmisiä cv-identiteetin (ansioluetteloidentiteetti) omaaviksi. CV-identiteetti haluaa mainetta ja mammonaa. Status on kaikki kaikessa.
Molemmissa tapauksissa on kyse sotatilasta ihmisen ja elämän välillä. Uhri-identiteetin omaava lamaantuu poteroon eikä uskalla elää. CV-identiteetin omaava on puolestaan aktiivinen toimija sotatantereella, koska se "tietää" että sellaista elämä on, "syö tai tule syödyksi".
Onko muita tapoja elää? Suojamuurien pystytyksen sijaan on mahdollista valita avoimuus. Kolmas tie on "pitää iho ohuena", kuten Tommy Tabermann tykkäsi sanoa. Elämän täyteys realisoituu vain avoimuudesta käsin. Onnellisessa elämässä on kyse läsnäolosta eikä läsnäoloa ole ilman sisään- ja ulospäin suuntautuvaa avoimuutta. Kolmas tie on oppia ymmärtämään, että oletus sotatilasta ihmisen ja elämän välillä on virheellinen. Ihminen on elämää. Elämä on ihmisyyttä. Tästä rauhansopimuksen tyyneydestä käsin myrskytkin näyttäytyvät vähän toisella tavalla.
Hyysalo ei ole linnoittautunut poteroon. Hän inspiroi ihmisiä elämään tätä hetkeä. Mikä tässä on ongelma?
