Siunattu tietämättömyys

Opin sinulta

Galileo Galilein syntymästä tuli eilen 452 vuotta. Galileo oli viisas ja nöyrä mies. Hän uskoi, että jokainen kohtaamamme ihminen voi opettaa meille jotakin. Kiitos Galileo, siinäpä mallia meille myös tälle päivälle, tälle viikolle.

Docta ignorantia

"Vain harva tietää,
kuinka paljon täytyy tietää
jotta tietää
kuinka vähän tietää."
- Werner Heisenberg
Nobel-palkittu fyysikko

Ensimmäinen hörppäys

"Ensimmäinen hörppäys
luonnontieteiden juomalasista tekee sinusta ateistin,
mutta lasin pohjalla sinua odottaa
Jumala."
- Werner Heisenberg
Nobel-palkittu fyysikko

Werner Heisenbergin kuolemasta on tänään 40 vuotta. Werner oli viisas mies eikä valitettavan monen nykytutkijan tavoin sokaistunut tieteen edistymisestä. Werner osasi pysyä nöyränä todellisuuden loputtoman rikkauden ja syvyyden äärellä.

Ismeistä ja opeista elävään elämään

Minulta on kysytty onko todellisuuskäsitykseni panteistinen. Pan-teismi, kaikkiallinen jumaluus... Käsitteenä ja ideana "panteismi" viittaa kiistatta "siihen"... "mysteeriin", "jumalaan", "pyhään"... nämä kaikki on toisaalta vain käsitteellisiä nimilappuja, tienviittoja kokemukselle joka avautuu nyöryyden myötä. Niinpä on syytä alleviivata että kyse ei sittenkään omalla kohdalla ole "panteismista" eikä mistään muustakaan ismistä.

On tärkeää ymmärtää tietämisen ja kokemisen ero. Ensiksimainittu liikkuu dualistisen todellisuus- ja tietokäsityksen maastossa (ts. oletetaan erillinen tietoteoreettinen subjekti ja tietämisen kohde, objekti ja luodaan tästä asetelmasta käsin loputon määrä käsitteellisiä malleja kuten "panteismi") kun taas jälkimmäisessä kokija, koettava ja kokemus on yhtä (ihan samaan tapaan kuin kvanttifysiikassa on paljastunut tietoisuuden ratkaiseva rooli). Dualistisessa tietämisessä tutkaillaan, keräillään ja vertaillaan tienviittoja (kuten "pyhä" tai "mysteeri") kun taas nondualistinen (ei-kahtiajakamiseen perustuva) kokeminen elää todeksi tienviittaan merkittyä kohdetta. Dualisti tutkii ja vertailee ruokalistoja ja koettaa niistä päätellä ruoan maun ja arvailee missä ravintolassa on maukkaimmat tarjoilut kun taas nondualisti istuu ravintolassa ja aterioi. Hyvää ruokahalua!

Nöyryys, ei nöyristely

Henkinen kasvu, todellinen viisauteen kasvaminen edellyttää nöyryyttä.

Sokrates totesi jotenkin niin että ”ainoa asia jonka tiedän varmasti, on etten tiedä mitään”. Siinä mallia meille. Paljon myöhemmin Cusanus puhui oppineesta tietämättömyydestä, ”docta ignorantiasta”, Se on ihanne, itse asiassa välttämätöntä jotta voi todella oppia elämän isoja asioita. Oppineen tietämättömyyden tila syntyy kun opiskeltuamme ja opittuamme ymmärrämme, kuinka pientä tietämisemme yhä on.

Newton: "I seem to have been only like a boy playing on the sea-shore, and diverting myself in now and then finding a smoother pebble or a prettier shell than ordinary, whilst the great ocean of truth lay all undiscovered before me."

Nöyryyttä tarvitaan toisaalta tietämisen suhteen - on tervettä (ja viisasta) myöntää oman tietämisen rajallisuus, toisaalta nöyryys liittyy minuuteen – itsekkään egominuuden viheliäisyyden tunnistaminen ja tunnustaminen tekee kipeää ja edellyttää nöyryyttä. Pidän tätä välttämättömänä jotta ihminen voi parantua ja tulla omaksi itsekseen, Hyväksi ihmiseksi.

Nöyryyden läksy on välttämätön jokaiselle joka haluaa oppia, kasvaa, viisastua. Se on välttämätöntä jokaiselle joka haluaa oppia tuntemaan jumalallisen.

Päämääräni?

Tahdon oppia ihmisestä ja maailmasta. Opittavaa varmasti riittää. Motiivini ei ole pelkästään tiedollinen, vaan hyvin käytännöllinen: haluan käytännössä elää todeksi elämän tärkeitä oppeja, joista mainittakoon vaikkapa lähimmäisenrakkaus. Joka siinä pysyy, pysyy totuudessa.

https://www.facebook.com/OnKaikki

Ei metodia

Viime viikolla eräs todistettavasti älykäs ihminen totesi kristustietoisuuden ideasta kuultuaan että moiselle tasolle hyppääminen vaatii "ympäristön tarkkailua" eikä "sisäänpäin käpertymistä meditoimalla". Olen iloinen siitä, että hän myönsi korkeamman tietoisuuden tason olemassaolon. Mutta se metodi...

Metodi-orientoitunut ajattelee suoraviivaisesti, ja tämä toki toimii monessa asiassa. "Tee temput yksi, kaksi ja kolme niin saavutat vaiheet a, b ja c..." Mutta miten saavuttaa tieto? Miten viisastua? Miten löytää valo?

Välineellistävällä otteella niitä ei saavuta. Itsetärkeyteen tähtäävä ei niihin ulotu. Hybristä havitteleva jää tyhjin käsin. Egokeskeisyys vie eksyksiin.

Eli metodinälkäiselle vastaan - ei metodia.

Samainen henkilö, johon tekstin alussa viittasin, totesi että ajattelun tulee pohjautua realiteetteihin.

Tietysti hän on oikeassa, realiteetteja tarvitaan. Mutta mitä ne ovat?

Klassisesti tässä kohtaa asetetaan vastakkain havainnon (empirismi) ja ajattelun (rationalismi) tiet. Kumpaa tietä kulkea? Suuntautuako ulospäin, maailman havainnointiin? Vai kääntyäkö sisäiseen ja luottaa puhtaan älyn voimaan? Ollako empiristi vai rationalisti?

Molemmilla teillä on sudenkuoppansa.

Tulee tähdätä empirismin ja rationalismin väliin. Tarvitaan sekä ulkoisen että sisäisen maailman havainnointia. Königsbergin pieni viisas mies oli aivan oikeassa rakentaessaan sillan empirismin ja rationalismin välisen kuilun ylitse; "käsitteet ilman havaintoja ovat tyhjiä ja havainnot ilman käsitteitä ovat sokeita".

On siis ylitettävä kuilu ja ennen kaikkea on janottava viisautta, joka ylittää kapean analyyttisen rationaliteetin. Tarvitaan viisautta, jossa äly ja tunne ovat yhdistyneet. Tarvitaan viisautta, jonka olemus on rakkautta.

Tarvitaan nöyryyttä. Tarvitaan minästä pois kuolemista. Tämä salaisuus ja siihen kätketty viisaus johtaa totuuden tuntemiseen.

-gs

Vuorikiipeilystä

Sir Edmund Hillary kuoli muutama päivä sitten. Hän oli hieno mies ja Wikipedian mukaan "omisti suuren Hillary omisti suuren osan elämästään sherpa-kansan auttamiseen Nepalissa perustamansa Himalaja-rahaston avulla".

Mikä oli Hillaryn suurin saavutus?

Valtaosa vastaisi tähän varmaankin että hän kirjoitutti nimensä historiaan kiipeämällä ensimmäisenä Mount Everestin huipulle. Hillary itse kuitenkin piti tärkeimpänä saavutuksenaan edellämainittua rahstoa ja sen mahdollistamaa humanitaarista apua.

Hillaryn kuolemaan liittyvässä uutisoinnissa minua häiritsi jälleen vuorikiipeilyyn liittyvä outo kielenkäyttö. Esimerkkinä muutama otsikko:

"Sir Edmund Hillary (1919-2008) valloitti ensimmäisenä Mount Everestin"

"Ensimmäinen Everestin valloittaja Hillary kuollut"

"Everestin valloituksen historia"

Arvannetkin, mistä on kyse.


Valloittaminen. Miten ihmeessä jonkun vuoren kukaan voisi valloittaa? Majesteettinen Everest on siellä paikallaan tälläkin hetkellä ja ainakin minun on vaikea käsittää että sitä kukaan tai mikään olisi valloittanut. Moni on onnistunut käymään Everestin huipulla. Pikaisesti. Käynyt hetken viivähtämässä siellä. Hienoja saavutuksia varmaankin, mutta että "valloittanut".

Kun ensi kerran törmäsin Wikipediaan, suhtauduin siihen hyvin kriittisesti. Vähitellen olen alkanut arvostamaan sitä yhä enemmän yhtenä kätevänä tietolähteenä (johon tietysti tulee suhtautua mediakriittisesti siinä missä muihinkin tietolähteisiin), jonka avulla voi nopeasti haarukoida jostakin asiasta yleistietoa. Everestin kiipeämisen kohdalla Wikipediassa muotoillaan asia niin kuin se mielestäni todellisuudessa on "Ensimmäisen kerran Everestin huipulle pystyivät kiipeämään..." Pisteet siis Wikipedialle.

Onko tämä kaikki merkityksetöntä semantiikkaa? Mielestäni ei ole, sillä käsitteet ja sananvalinnat yhtäältä ilmentävät ajatuksia ja ennen kaikkea (usein implisiittisiksi jääviä) asenteita ja toisaalta muokkaavat kuulijan ja lukijan ajatusmaailmaa. Valloittamisen käsite on omiaan vahvistamaan epätervettä hybristä, jossa ihmistä pidetään jotenkin luontoa ylempänä hallitsijana, jonka tehtävä on ottaa haltuun, valloittaa "villi" luonto.

Nöyryyttä, pyydän.

Yksi elämäni tärkeimmistä kirjoista ilmaisee asian tyylikkäästi;

"Mountains should be climbed with as little effort as possible and without desire. The reality of your own nature should determine the speed. If you become restless, speed up. If you become winded, slow down. You climb the mountain in an equilibrium between restlessness and exhaustion. Then, when you’re no longer thinking ahead, each footstep isn’t just a means to an end but a unique event in itself. This leaf has jagged edges. This rock looks loose. From this place the snow is less visible, even though closer. These are things you should notice anyway. To live only for some future goal is shallow. It’s the sides of the mountain which sustain life, not the top. Here’s where things grow."

~ Robert Pirsig, Zen and the Art of Motorcycle Maintenance

-gs

(kuva http://www.mtv3.fi/uutiset/ulkomaat.shtml/arkistot/ulkomaat/2008/01/598768)

Valoa ja varjoja

Elämä todella on arvaamatonta. Olen asian uskonut käsittäneeni - olen joskus kiteyttänyt sen ajatelmaan

huominen on hypoteesi

Niin suuri osa arjesta kuluu merkityksettömään puuhasteluun, tyhjänpäiväisyyksiin joiden ainoa tarkoitus on paeta sisäistä tyhjyyttä, sisältä kaikuvia kysymyksiä. Kuka olen? Mistä tulen? Minne menen? Miksi? Ei riitä, että ihmiset puurtavat töissään - he puurtavat myös vapaa-ajallaan, pakenevat, sulkevat silmänsä ja korvansa täyttämällä ne mediateollisuuden vyöryttämällä ontolla roskalla.

Tämän viikon aikana on minunkin perusarvoja koeteltu kovalla kädellä. Jossakin aiemmassa viestissäni hehkuttamani Pariisin kevätmaraton on saanut väistyä kauas taka-alalle kun päällimmäisenä ovat elämän kovat peruskysymykset. Hän olisi voinut kuolla. Hän on edelleen vaaravyöhykkeellä. Toivottavasti toipuu niin että pääsisi ensi viikolla kotiin.

Yritän pyörittää arkea mahdollisimman tavallisesti ja turvallisesti, siis samoin kuin aiemmin, jotta tyttömme perusturvallisuus ei järkkyisi. Päivän rakennetta on kuitenkin ollut pakko muuttaa; aamutoimien jälkeen sairaalaan. Sairaalassa tunti tai kaksi. Yhdessäoloa tytön kanssa, lounas, päiväunet ja sitten taas sairaalaan pariksi tunniksi. Kotiin, iltaleikit, iltapala, tyttö nukkumaan. Ja tässä kohtaa omaa aikaa pyykinpesun lomassa. Ensi viikolla alkaa muskari ja seurakunnan päiväkerho pyöriä joulutauon jälkeen, joten siltä osin tyttö pääsee takaisin tuttuihin rutiineihin.

Sairaalakäyntiemme myötä tyttö tuo valoa mukanaan koko osastolle. Hän on löytänyt tien niin potilaiden kuin henkilökunnankin sydämiin. Tänä iltana lauloi Maa on niin kaunista parin säkeistön verran rakkaan sängyllä istuen. Saivat huoneen muutkin potilaat nauttia iltalaulusta. Pikku enkeli, jota ilman tämä kaikki olisi paljon vaikeampaa.

- - -

Tässä ravistelussa on tullut taas mieleen nöyryyden merkitys.

Henkinen kasvu, todellinen viisauteen kasvaminen edellyttää nöyryyttä.

Sokrates totesi jotenkin niin että ”ainoa asia jonka tiedän varmasti, on etten tiedä mitään”. Siinä mallia meille. Paljon myöhemmin Cusanus puhui oppineesta tietämättömyydestä, ”docta ignorantiasta”, joka on jonkinlainen ihanne, itse asiassa välttämätöntä jotta voi todella oppia elämän isoja asioita. Oppineen tietämättömyyden tila syntyy kun opiskeltuamme ja opittuamme ymmärrämme, kuinka pientä tietämisemme yhä on.

Nöyryyttä tarvitaan toisaalta tietämisen suhteen - on tervettä (ja viisasta) myöntää oman tietämisen rajallisuus, toisaalta nöyryys liittyy minuuteen – itsekkään egominuuden viheliäisyyden tunnistaminen ja tunnustaminen tekee kipeää ja edellyttää nöyryyttä. Pidän tätä välttämättömänä jotta ihminen voi parantua ja tulla Hyväksi ihmiseksi.

Väitän, että nöyryyden läksy on välttämätön jokaiselle joka haluaa oppia, kasvaa, viisastua. Se on välttämätöntä jokaiselle joka haluaa oppia tuntemaan jumalallisen.

Minun päämääräni?

Päämääräni on oppia ihmisestä ja maailmasta. Opittavaa varmasti riittää. Motiivini ei ole pelkästään tiedollinen, vaan hyvin käytännöllinen: haluan käytännössä elää todeksi elämän tärkeitä oppeja, joista mainittakoon vaikkapa lähimmäisenrakkaus. Joka siinä pysyy, on totuudessa.

-gs

Punnitut sanat 6/12

Jos minulla olisi lupa sanoa vain kuusi sanaa...

Mitä sanoisin?
Mitä kirjoittaisin?

Itsekkyyttä ruokkivan kulttuurin kansalaisen saattaa olla petollisen suloista kuulla itsetuntemuksen olevan avain olemassaolon mysteereihin.

Minäminäminä- ja kaikkimulleheti-ideologioiden turruttuma tajunta on gnothi seauton -ohjetta pintapuolisesti tulkitessaan vaarassa ajautua hybriksen upottavalle suolle, jossa toinen toistaan lumoavammat harhat johtavat ihmisparan yhä syvemmälle egoismiin.

Siispä varoituksen sana on ehdottomasti paikallaan!



Gnothi seauton, itsetuntemus ei ole itsekorostuksen eikä pöyhkeilyn tie.

Gnothi seauton on nöyryyden tie.

Gnothi seauton on ristin tie.

Gnothi seauton kehottaa katsomaan peiliin ja totuus ei välttämättä mairittele maista minuuutta; itsekkyyttä, ahneutta, petosta ja rakkaudettomuutta. Lista on surullisen pitkä.

Toisaalta klassisessa kristinuskossa monesti korostuvaan "syntinen saatana kurja"-suruliputukseenkaan ei tarvitse hirttäytyä.

Gnothi seauton -haaste on kuin pelottava härkä, joka meidän on rohkeasti kohdattava. Härän vasemman sarven suunnasta uhkaa egoismin kuolettava pistos ja oikean sarven suunnasta meidät uhkaa lamauttaa negativismin isku.

Tulee tähdätä sarvien väliin. Sieltä löytyy maali tosiminuutta janoavalle. Maaliin tähtäävä saattaa monet kerrat löytää itsensä jomman kumman sarven jäljiltä haavoittuneena.

Mutta on jatkettava.

Nöyrästi.

Siis kuusi sanaa;

Kiitos. Rakas, rakasta. Gnothi seauton. Nöyrästi.

-gs

(kuva http://www.financialcryptography.com/images/bull1_dan_kozen.jpg)

Nöyristelyä?

Kävin illalla sauvarullaluistelemassa puolitoista tuntia. On se hieno laji! Nautin sekä fyysisellä että henkisellä tasolla. Lenkin aikana ehtii miettimään kaikenlaista – vaikkapa henkistä kasvua.

Henkinen kasvu, todellinen viisauteen kasvaminen edellyttää nöyryyttä.
Mieleeni tulee vanha kunnon Sokrates, joka totesi jotenkin niin että ”ainoa asia jonka tiedän varmasti, on etten tiedä mitään”. Siinä mallia meille. Paljon myöhemmin Cusanus puhui oppineesta tietämättömyydestä, ”docta ignorantiasta”, joka on jonkinlainen ihanne, itse asiassa välttämätöntä jotta voi todella oppia elämän isoja asioita. Oppineen tietämättömyyden tila syntyy kun opiskeltuamme ja opittuamme ymmärrämme, kuinka pientä tietämisemme yhä on.

Nöyryyttä tarvitaan toisaalta tietämisen suhteen - on tervettä (ja viisasta) myöntää omien tietämisen rajallisuus, toisaalta nöyryys liittyy minuuteen – itsekkään egominuuden viheliäisyyden tunnistaminen ja tunnustaminen tekee kipeää ja edellyttää nöyryyttä. Pidän tätä välttämättömänä jotta ihminen voi parantua ja tulla Hyväksi ihmiseksi.

Väitän, että nöyryyden läksy on välttämätön jokaiselle joka haluaa oppia, kasvaa, viisastua. Se on välttämätöntä jokaiselle joka haluaa oppia tuntemaan jumalallisen.

Minun päämääräni?

Päämääräni on oppia ihmisestä ja maailmasta. Opittavaa varmasti riittää. Motiivini ei ole pelkästään tiedollinen, vaan hyvin käytännöllinen: haluan käytännössä elää todeksi elämän tärkeitä oppeja, joista mainittakoon vaikkapa lähimmäisenrakkaus. Joka siinä pysyy, on totuudessa.

-gs

Integroituminen

Näkemykseni persoonallisuudesta, minuudesta, itseydestä ja tiedostamattomasta sekä niiden välisestä vuorovaikutuksesta on dynaaminen, kahdessakin mielessä;
- ihminen on kehittyvä, kasvava, viisastuva (ihminen saattaa toki ottaa myös takapakkia – olemme ikään kuin elämänkoulussa ja joskus pitää joku luokka ”tuplata”)
- käyttämäni käsitteet eivät ole staattisia, vaan esimerkiksi itseyden käsite tarkentuu ymmärtäessäni enemmän

Yllämainittujen käsitteiden määrittäminen on vankasti sidoksissa ihmiskuvaan. Yksinkertaistettuna voi sanoa, että ihmiskuvani valossa ihminen on (potentiaalisesti) ikuisuusolento. Ennen kaikkea: ytimeltään ihminen on ikuisuusolento. Haasteenamme on tietoisena minänä integroitua ikuiseen meissä.

Raamatussa todetaan, että Jumala on Rakkaus.

Rakkautta voi määrittää monella tavalla. On kuitenkin muistettava, että määritelmät ovat vain likiarvoja tai kuvia.

Käyttäessäni käsitettä ”Absoluuttinen Rakkaus” viittaan olemassaolon ytimeen, olemassaolon tarkoitukseen, todellisuuden Luojaan ja ylläpitäjään.

Katson että myös ihmisen sisimmästä löytyy sama Rakkaus ja haasteenamme on integroitua tuohon ikuiseen meissä. Egoistinen minä on kuitenkin kantona kaskessa – portti ikuisuuteen on suljettu kunnes osaamme tulla riittävän pieniksi, kunnes tajuamme että egoistinen persoonamme on este todellisen minuuden synnylle.

-gs

Uskomatonta?

Kun eräässä yhteydessä puhuin ainoasta ikuisesta ihmisyydestä, joka on rakkaudessa toteutuvaa tai kritisoin tieteen ehdoilla määritettävän rationaliteetin ahtaudesta tai esitin ajatuksia rakkausviisaudesta, joka toteutuu sydämen ja pään, tunteen ja älyn liiton myötä – sain osakseni ymmärrystä, mutta sain myös kuulla, että ajatukseni ovat mahdottomia, huuhaata ja irrationaalisia.

Mitä on ”mahdoton”, ”huuhaa”, ”irrationaalinen”? Mitä se on tässä kontekstissa?

Näin asian näen: ”mahdoton” tai ”irrationaalinen” väite on näkemys, jota pidetään ”uskomattomana”, ”järjettömänä”, ”huuhaana” jne. erään rationaliteetin näkökulmasta. Tämä rationaliteetin muoto ankkuroi ihmis- ja todellisuuskäsityksensä yksinomaan tieteellisen metodin ja tieteellisen maailmankuvan puitteissa hahmottuvaan olemisen tapaan ja malliin.

Niinpä esimerkiksi näkemys ihmisestä ikuisuusolentona on ”huikea”, koska sitä ei ole tieteellisesti ei ole todistettu ja koska mielen ajatellaan redusoituvan eläviin aivoihin ja näinollen katoavan kun keho lakkaa elämästä.

Olisi kuitenkin syytä nähdä että aivan vastaavasti materialistinen näkemys ihmisestä on jollekin”huuhaata” tai ”uskomaton” tai ”järjetön”.

On myös ihmisiä, jotka ymmärtävät että asioihin on monta näkökulmaa ja etteivät nämä näkökulmat välttämättä ole toisiaan poissulkevia. Analogia: kumpi on totta, englannin vai espanjan kieli?

On erittäin tärkeä oivaltaa, että jos lähtökohtaisesti rajoittaa pätevän tiedonhankinnan muodot (luonnon)tieteelliseen lähestymistapaan, samalla tulee harrastaneeksi ontologisen leikkurin käyttöä, ts. tieteellisten silmälasien läpi voidaan havaita tiettyjä ilmiöitä tietyllä tasolla (ja tämä onnistuu hienosti, ei siinä mitään, kannatan lämpimästi etc.) ja samalla kuitenkin jää paljon sellaista, jota ei havaita. On hyvin ongelmallista leimata kaikki tieteellisen todellisuus- ja rationaliteettipiirin ulkopuolella oleva ”huuhaaksi”, ”uskomattomaksi” ja ”järjettömäksi”.

Ripaus tervettä nöyryyttä monimuotoisen todellisuuden ja elämän ääressä tekisi terää skientismiin taipuvaisille mielille.

Nykyinen rationaliteettikäsitys kaipaa korjaamista, laajentamista. Länsimaissa on perinteisesti arvostettu loogiseen rationaalisuuteen perustuvaa älykkyyttä. Minusta (ja monesta muusta) vaikuttaa siltä, että tämä on johtanut ihmisen kykyjen yksipuoliseen, rationaalisuuteen liittyvien ominaisuuksien korostamiseen. Yhä useammat ajattelevatkin, että on olemassa muitakin älykkyyden muotoja.

Esimerkkinä mainittakoon aiemmin ”itämainen älykkyys”. Siinä korostetaan asioiden välistä yhteyttä sekä tunteiden merkitystä. Tähän liittyen on länsimaissakin alettu puhua ”tunneälystä”. Tunneälylle tunnusomaista on mm. myötätunto, kyky motivoitua, sisukkuus, itsekontrolli, kuuntelemisen taito sekä ristiriitojen ratkaisutaito (viimeksi mainittu ei tarkoita abstrakteissa loogismatemaattisissa järjestelmissä olevia ristiriitoja, vaan henkilöiden ajatusmaailmojen välisiä ristiriitoja sosiaalisessa kanssakäymisessä).

Uskomatonta?
- Ehkä, riippuu kontekstista.

Järjetöntä?
- Varmasti, ainakin joillekin.

"Kun viisas kuulee Taosta, seuraa hän sitä.
Kun tavallisella älyllä varustettu kuulee siitä, pysyy hän siinä aikansa ja kadottaa sen pian.
Kun hullu mies kuulee siitä, niin hän vain nauraa sille.
Jolleivät sellaiset ihmiset pitäisi sitä pilkkanaan, ei sitä kunnolla voisi sanoa Taoksi."

Palaan langoille Wapun jälkeen – töttöröö!

-gs