Enkeliopettaja vaikeni

"Rakkautta on tahtoa jokaiselle ihmiselle hyvää."

Enkeliopettajaksi tituleeratun Tuomas Akvinolaisen syntymästä on tänään 791 vuotta. Tuomaksen filosofia on monilta osiltaan edelleen relevanttia ja hänen käsityksensä mm. hyveistä ovat edelleen filosofisen keskustelun keskiössä. Kvanttifysiikassa on palattu uudestaan tietoisuuden, muodon ja aineen problematiikkaan - teemaan joka oli Tuomas Akvinolaisen ajattelun ydintä. Neurotutkija Walter Freeman on puolestaan esittänyt, että Tuomas Akvinolaisen käsitykset ihmismielestä ovat yhteensopivia suhteessa modernin aivotutkimuksen käsitykseen aivojen neurodynamiikasta.

6. joulukuuta 1273, vain kolme kuukautta ennen kuolemaansa Tuomas oli viimeistelemässä pääteoksensa kolmatta osaa Napolissa. Teoksen teemoista keskusteltiin Pyhän Nikolauksen kappelissa pidetyssä konventissa. Aamuhartauden jälkeen tapahtui jotakin merkillistä. Vastoin odotuksia Tuomas ei ilmestynyt konventtiin. Kappelin suntiona toiminut Caserta löysi hänet kappelista krusifiksin edestä. Enkeliopettaja leijui ilmassa, kyynelsilmin. Kristus kysyi: "Tuomas, olet kirjoittanut minusta ja olet kirjoittanut hyvin. Mitä haluat palkkioksi?" Tuomas vastasi epäröimättä: "Haluan vain sinut, Herra." Tämän jälkeen tapahtui vielä jotakin, josta Tuomas tyystin vaikeni. Hän ei koskaan suostunut asiasta puhumaan tai kirjoittamaan. Kun häntä kehotettiin palaamaan kirjoitustyönsä pariin, Tuomas sanoi: "En pysty, sillä minusta tuntuu että kaikki kirjoittamani on arvotonta."

"Meidän tulisi rakkaudella vaalia kehoamme. Keho ei ole mikään vankila, se ei ole rangaistus vaan se on lahja Jumalalta. Niinpä meidän tulee rakkaudella vaalia kehoamme, samalla rakkaudella jolla rakastamme Jumalaa."

Ad fontes - takaisin juurille

Jos et ole kiinnostunut jumalakuvasta, alkukristillisyydestä tai gnostismista, niin säästät aikaasi skippaamalla ao. pitkähkön pohdintani. Jos olet syvästi kristitty arvostan vakaumustasi ja varoitan, että valitettavasti pohdintani saattaa loukata sinua. Tähdennän kuitenkin, että vilpitön tarkoitukseni on ollut pohtia kristinuskon ydintä mahdollisimman avoimesti niin kuin se minulle näyttäytyy. Pohdinta on väistämättä subjektiivista. Se on eräänlainen kuvaus ainutlaatuisesta matkasta, jota olen tehnyt lähes 23 vuotta. Se on minun matkakertomukseni. Rohkenen ajatella, että kertomus saattaa tarjota vahvistusta toisille totuuden etsijöille. Matka jatkuu.
- - -
Facebookissa on "Kirkko Suomessa" -niminen ryhmä. Siitä tykkää yli 15000 ihmistä. Ryhmässä kysyttiin hiljattain, että "mitä tekisit, jos sinulla olisi avaimet kirkkoon?" Mitä minä tekisin?

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärä on kääntynyt selvään laskuun. Kirkkoon kuuluvien osuus on laskenut 85%:sta 77,2%:iin, mikä toki edelleen on suuri osuus. Ruotsissa vastaava luku on 68,8%, mikä on pohjoismaiden alhaisin. Kirkossa on varmasti paljon pohdittu, mitä tehdä. Kuinka profiloitua modernissa maailmassa? Kuinka puhutella nykyihmistä? Ennen omaa vastaustani haluan heti alkuun korostaa, että kirkko tekee paljon erittäin arvokasta työtä. Esimerkiksi erilaiset lapsille ja varttuneemmillekin suunnatut kerhot ovat hieno mahdollisuus. Myös vähäosaisten auttaminen ja sielunhoidollinen tuki on Jeesuksen opetuksen mukaista toimintaa.

Kirkko nojaa opillisesti kristinuskoon. Suurin osa meistä rippikoulun käyneistä osaa uskontunnustuksen "Minä uskon Isään, Jumalaan... sekä Hänen ainoaan Poikaansa... joka ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, nousi kolmantena päivänä kuolleista... ja on tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita..." Tyypillisesti ajattelemme, että meille opetettu kristinusko on suoraa ja väärentämätöntä Jeesuksen opetuksiin pohjautuvaa oppia. Voidaan sanoa, että meille tutussa kristillisessä opissa korostetaan "Christo pro nobis" (Kristus puolestamme). Kirkko nimittäin opettaa, että meidän ei tarvitse tehdä mitään pelastuksen eteen, sillä kaikki on valmista. Meidän tarvitsee vain vastaanottaa pelastuksen lahja, joka pohjautuu ristinkuoleman kautta tehtyyn sovintoon Jumalan ja ihmisen välillä.

Kirkon ja nykykristinopin suurimpana tragediana pidän ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina tehtyä gnostisten juurien katkaisua. Tämän myötä käsityksemme alkukristillisyydestä on lähes poikkeuksetta vääristynyttä. Olemme lukeneet ja kuulleet valtataistelun voittajien kitkeriä todistuksia gnostisesta "harhaopista", joka tuli puhdasoppisuuden nimissä kitkeä pois alkukirkon piiristä.

Minusta kirkon tulisi palauttaa opilliseen ytimeen ajatus "Christo in nobis", Kristus meissä. Tällä en tietenkään tarkoita farisealaista pöyhkeilyä omalla vanhurskaudella, vaan tervettä nöyryyttä, jotta Jumalan voi kohdata sisäisesti, sielun temppelissä, sydämessä. Hylätyn alkuperäisen kristinuskon gnostisessa muodossa on kyse nimenomaan Kristuksesta ihmisessä. "Gnosis" viittaa sisäiseen tuntemukseen totuudesta, sisäiseen tietoon Kristuksesta. Mullistavaa gnosiksessa on se, ettei ihminen kaipaa eikä tarvitse mitään tai ketään ulkoista auktoriteettia, oppia tai organisaatiota kertomaan tai osoittamaan oikea ja väärä. Sen sijaan ihminen voi sisäisesti, sielunsa kautta oppia tuntemaan totuuden. Alkukirkolliselle valtaeliitille tämä oli suuren luokan skandaali. Tiukkaan hierarkiaan, käskytykseen ja kontrolliin viehättyneille alkukirkon piispoille, papeille ja rivijäsenille tämä oli mahdotonta hyväksyä. Gnostikko ei nimittäin missään olosuhteissa suostunut manipuloitavaksi. Gnostikot välttivät viimeiseen asti jäykkää organisoitumista. Tämä ilmeni mm. niin, että jokaisen kokoontumisen aluksi arvottiin, kuka puhuisi ja kuka toimittaisi ehtoollisen. Arpa saattoi luonnollisesti osua myös naiseen. Tämä ei todellakaan miellyttänyt patriarkaaliseen jumalakuvaan takertuneita valtapolittisia pelureita! Gnostikoista oli päästävä eroon, hinnalla millä hyvänsä.

Gnostisen kristinuskon sijaan kehiteltiin ja dogmatisoitiin veriteologinen sovitusoppi. Se on minusta käsittämätön ja jumalakuvan osalta yhteensovittamaton ajatusmalli. Esimerkiksi 1. Johanneksen kirjeessä (4:8, 16) sanotaan, että Jumala on rakkaus. Jos näin on, niin miksi ihmeessä maailmankaikkeuden Luoja olisi syvästi vihainen Linnunradan laidalla, tomuhiukkasella nimeltä Maa asuvalle pikkuruiselle ihmispololle? Kosmoksen arkkitehtiko olisi niin raivoissaan, että vaatii ehdottomasti sovituksen, veriuhrin? Taivaan ja maan luojako ei voi antaa anteeksi millään muulla ehdolla kuin vaatimalla viattoman sijaiskärsijän? Jos uskot ristinkuolemaan, niin pelastut ikuiseen autuuteen ja jos et usko, niin kärsit ikuisesti?

Mikä olikaan rikos, joka johti suureen pelastusoperaatioon ja Golgatalle? Tunnemme tarinan alkuperäisestä onnelasta, jossa vallitsi tasapaino ihmisen ja Jumalan välillä. Paratiisissa kaikki oli täydellistä kunhan ihminen vain ymmärsi noudattaa erästä ehdotonta kieltoa. Ihminen ei missään tapauksessa saanut olla utelias. Hän ei saanut oppia, hän ei saanut yrittää ottaa asioista selvää. Jumala nimittäin sijoitti Paratiisiin Hyvän ja Pahan tiedon puun, jonka hedelmiin ei saanut koskea. Jumala tahtoi ihmisen pysyvän lapsenomaisessa tietämättömyyden tilassa. Kaikki toimikin hienosti kunnes eräänä päivänä Eeva-parka hairahtui kuuntelemaan petollisen käärmeen kuiskuttelua. "Onko Jumala todellakin sanonut..." (1. Moos.3:1). Eeva maistoi kuin maistoikin tiedon hedelmää. Kun hän näki, "että puun hedelmät olivat hyviä syödä ja että se oli kaunis katsella ja houkutteleva, koska se antoi ymmärrystä" (1.Moos 3:6), tahtoi hän luonnollisesti tarjota tiedon hedelmää Aatamillekin. Jumalan mielestä tämä rikkoi idyllin peruuttamattomasti ja sanktiot olivat kovat: Jumala kirosi käärmeen, aiheutti Eevalle kovat synnytystuskat, antoi Aatamille kovan työn raatamisen (1.Moos 3:14-19) ja lisäksi ajoi ihmisen pois Paratiisista. Käärme, nainen ja tiedonjano demonisoitiin. Seuraukset olivat kauaskantoiset. Vielä tänäänkin valitettavan moni tieteellisissä piireissä suhtautuu torjuvasti ja jopa vihamielisesti kaikkeen mikä hiukankin haiskahtaa uskolta ja uskomiselta. Tiede ja usko nähdään toistensa vastakohtina.

Uskotko sinä edelläkuvatun kaltaiseen Jumalaan? Uskoit tai et, se on jumalakuva, jota kirkko meille opettaa. Se on virallinen kristinusko pähkinänkuoressa. Gnostisten ainesten "puhdistamisen" ja Raamatun kaanonin muodostamisen jälkeen kristinusko käsitetään edelläkuvattuna "ainoana totuutena" Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta, välirikosta ja sovituksesta. Uskonko minä siihen? Kuulun kirkkoon, mutta minun on tunnustettava: minä en tunne tällaista Jumalaa. Sydämessäni en tunnusta tällaista tyrannia. Ehkä sinulle on uutta tämä: alkuperäinen kristinuskokaan ei tuntenut tällaista julmurijumalaa.

Raamattu on kirkolliskokousvääntöjen ja muokkaamisen ja suoranaisen väärentämisen (esimerkiksi Paavalin nimiin laitetut naisvastaiset tekstit) tuloksena sovittu kirjoitusten kokoelma. Se ei ole taivaasta tupsahtanut. Jos avoimin mielin haluaa laajentaa ja syventää käsitystään kristinuskon juurista, niin ehdottomasti kannattaa tutustua myös muihin lähteisiin kuin kirkollispoliittisen valtapelin voittajien kirjoittamaan tarinaan.

Millainen on Jumala? Viisainta olisi vaieta, sillä jokainen käsite rajaa, vähentää, sulkee pois Jumalaa, joka on kaikki. Muista, että seuraava on vain käsitteitä, vain likimääräisiä kuvia äärettömästä, vain tienviittoja. Älä jää katsomaan sormea, joka osoittaa kuuta. Tässä tienviittoja: Jumala on rakkaus. Jumala on kaikki. Ei ole paikkaa, missä Jumala ei olisi. Etsit siis Jumalaa? Hyvä. Älä säntäile tuonne tai tänne, käänny tietoisuuteesi, hiljennä mielesi. Odota, kuuntele. Jumala puhuu hiljaisuudessa.

facebook.com/OnKaikki

The Gospel of the...

Second Coming. (Tim Freke & Peter Gandy. Hay House UK, Limited, 2007) Hieno kirja. Hauska ja syvällinen. Mestariteos. http://www.themysteryexperience.com/the-gospel-of-the-second-coming/

"Sivistynyt ihminen...

...on aina hyvällä tuulella." Kuulin tämän pari päivää sitten eräältä työkaveriltani. Hän oli puolestaan kuullut sen vuosia sitten. Mielenkiintoinen määritelmä sivistyksestä. Olla aina hyvällä tuulella... Usein sivistyksen ajatellaan liittyvän oppineisuuteen. Oppineisuus = kirjaviisaus? Ehkä. Joskus puhutaan "sydämensivistyksestä" kirjaviisauden vastakohtana. Sydämensivistys. Onko sydämensivistynyt ihminen aina hyvällä tuulella? Hyväntuulinen on onnellinen, joten voidaan kysyä myös: onko sivistynyt ihminen onnellinen? Onko kirjaviisas? Ehkä, mutta ei välttämättä. Entä sydämensivistynyt? Uskon niin. Mutta onko hän aina onnellinen? En tiedä. Mitä on onni? Ja mikä sisältö annetaan sydämensivistykselle? Onko se elämänkokemusta? Kyllä, eiköhän sydämensivistys edellytä elämänkokemusta. Mutta toisaalta, vaikka kaikilla ihmisillä on elämänkokemusta, tuskin kaikki kuitenkaan ovat sydämensivistyneitä. Sydämensivistys... se on elämänkokemuksen myötä karttunutta viisautta, myötätuntoa, lämpöä. Muodollinen koulutus ei ole tie sydämensivistykseen. Maisterin, diplomi-insinöörin tai tohtorin tutkinto taskussa ihminen voi olla täysi moukka.

Sydämensivistynyt sanoo elämälle: "Kyllä, kaiken tämän ihmeellisen äärellä olen lapsellisen utelias. Olen kiitollinen." Luulenpa että kiitollisuuden tuntemus on keskeinen tekijä. Kyky tuntea kiitollisuutta, valoisa elämänasenne elämän myrskyjenkin keskellä. Katkeroitunut ihminen ei ole kiitollinen. Katkera ihminen ei ole onnellinen. Sydämensivistynyt ihminen ei missään tapauksessa ole katkera.

Sydämensivistynyt ihminen on onnellinen, tasapainossa, valoisa, myötätuntoinen, viisas. "Onneni on olla Herraa lähellä", lauletaan eräässä hengellisessä laulussa. Voiko ateisti olla sydämensivistynyt? Voiko ateisti olla tasapainossa, valoisa, myötätuntoinen ja viisas. En tiedä, en tunne yhtään julkiateistia. Epäilen. Minä uskon Jumalaan - en kuitenkaan "olentoon" tai isähahmoon, joka on jossakin tuolla kaukana. Minä uskon Jumalaan, luotan Jumalaan, elän Jumalassa. Minun Jumalani on ihan lähellä. Koskaan en voi olla kaukana Jumalasta. Persoonallisen minäni perusta on Jumalassa. Tietoisen minäni ytimessä on puhdas tietoisuus, jota ei voi koskettaa, maistaa, haistaa tai muutenkaan käsitteellisesti "vangita". Tämä on credoni. Uskon että kyse on siitä Jumalan sisäisestä valtakunnasta, johon Kristus viittasi.

Minä arvelen että sydämensivistynyt ihminen elää Jumalassa. Hän elää totuudessa ja rakkaudessa ja hän on onnellinen. Pysyvästi. Sydämensivistys. Siinäpä elämälle tavoitetta.

Do you hear me?

Hän tuli luokseni ja sanoi, -You sure can talk the talk but can you walk the walk? -No sir. I have to admit. I cannot walk the walk. Not by myself. -What are you going to do about it? -I believe that there is the eternal light, Christ within me. Everything is possible as long as I keep on trusting this. - - - Pitkästä aikaa palasin tähän hienoon kirjaan. Timothy Freke ja Peter Gandy, "Jesus and the loss goddess". Suosittelen.

Elämän oppikoulun lopputyö

Eloa täällä maan päällä voi verrata kouluun; yksi aloittelee ja toinen on jo päättämässä. Enkä nyt tarkoita fyysistä ikää tai koulutusvuosia vaan henkistä kasvua. Elämän oppikoulun tärkein läksy on oppia sisäisesti tuntemaan ihmisen ja elämän kantava voima, joka on rakkaus. Haasteena on integroitua rakkauteen, tulla rakkaudeksi. Kun tämä on toteutunut, ihminen voi jatkaa muualla. Tai hän voi myös toimia täällä auttamassa muita.


Mikä rooli gurulla on tässä?
Guru-käsitettä voi käyttää monessa merkityksessä. Ensinnäkin, guru on opettaja. Gurun avulla me voimme oppia jotakin uutta itsestämme ja maailmasta. Oikealla asenteella jokaisen voi nähdä opettajana; kohtaamamme ihmiset, tässä elämässä meille annetut läheiset, sukulaiset, perhe… voimme oppia heiltä kaikilta. Meidän tarvitsee vain pitää silmät auki, tarvitsemme nöyryyttä myöntää että olemme vielä kovin tietämättömiä monessa asiassa. Olemme siis gurujen ympäröimiä. Myös täällä internetin ja blogien ihmeellisessä maailmassa.

Toisekseen, guru on opettaja joka on hyvin pitkällä – kenties jo perillä rakkaudessa. Guru saattaa olla boddhisattva – ihminen joka kieltäytyy astumasta nirvanaan niin kauan kuin yksikin elollinen olento vielä kärsii. Tällaisen gurun kohtaaminen merkitsee sitä, että saatamme saada erityisen tärkeää opastusta tai opetusta siitä kuinka päästä perille myös itse. Tällaisen gurun kohtaaminen saattaa merkitä ratkaisevaa impulssia vapauteen tai sitten saatamme torjua totuuden.

Ajatellaan vaikkapa Nasaretin Jeesusta. Kun Jeesus kohtasi ihmisen, tämä merkitsi jonkinlaista käännekohtaa ihmiselle. Hän joko alkoi uskoa tai sitten hän saattoi mennä syvemmälle epäuskoon. Jeesusta ei voinut kohdata neutraalisti – hänessä oli jotakin, joka aiheutti ihmisessä voimakkaan reaktion; yksi rakasti, toinen vihasi. Ajattelen, että näin on asianlaita myös boddhisattva-gurun kohdatessamme.

Hyvä guru voi auttaa ihmistä virittymään rakkauteen. Viime kädessä työ on kuitenkin tehtävä itse, sisäisesti. Aivan kuten perhosen on itse läpikäytävä metamorfoosi kotelovaiheensa aikana, myös ihminen on kutsuttu muuttumaan; vanha minä katoaa ja uusi on syntynyt. Uusi minä on minättömyyttä, joka lausuu ”enää en elä minä, vaan Kristus minussa”, itsekäs minä on kuollut – ikuinen rakkausminä elää.

Kristinuskon nimissä on paljon korostettu Christo pro nobis –ajattelua – Kristus meidän puolestamme. Tämän on sanottu tarkoittavan, ettei meidän tarvitse tehdä yhtään mitään; kaikki on jo valmista, meidän tarvitsee vain vastaanottaa. Vaikka tässä piilee tietty totuus, haluan kuitenkin korostaa myös Christo in nobis –ajattelua – Kristus meissä. Christo in nobis tarkoittaa, että ulkoisiin guruihin emme voi takertua. Sisältämme löytyy avain ikuiseen elämään, taivasten valtakuntaan. Christo in nobis on sisällämme oleva jumalallisen rakkauden kipinä. Magna opuksessa, metamorfoosissa ihmisestä tulee kipinä ja kipinästä ihminen. Elämän oppikoulun ratkaiseva päättötyö on valmis.

-gs

Johdatus joulun sisäiseen ihmeeseen

Kristikunnan hiljentyessä joulun viettoon on luonnollista tarkastella Jeesus Nasaretilaisen merkitystä. Mikä tai kuka hän oli (tai on)? Ennen kaikkea; mikä oli hänen tärkein viestinsä?

Raamatun tekstien perusteella Jeesus nosti rakkauden ykkössijalle. Hän kehotti meitä rakastamaan Jumalaa kaikesta sydämestä, mielestä ja voimasta sekä lähimmäistä niin kuin itseämme (Matt. 22:37). Kuka on lähimmäinen? Jokainen (Matt. 5:43-48). Ydinkohtana pidän Jeesuksen ja Tuomaksen keskustelua niin kuin se Johanneksen evankeliumin 14. luvun alussa kuvataan. Siinä Jeesus kertoo menevänsä Isänsä kotiin valmistamaan sijaa opetuslapsille. Hän myös toteaa, että opetuslapset osaavat kyllä tien sinne. Tuomasta vastaus ei kuitenkaan tyydytä, vaan hän kysyy tarkempia ohjeita kuinka löytää perille. Jeesuksen vastaus on yksi raamatun eniten siteerattuja kohtia. "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani." (Joh. 14:6)

Vastaus on miljoonien mielestä skandaali. Kuinka ihmeessä joku ihminen voi sanoa olevansa ainoa mahdollinen tie Jumalan luokse? Tämä on toki tuttu, moneen kertaan kuultu opetus kristitylle. Se on kuitenkin perin hämmentävää ateistille, agnostikolle, muslimille, hindulle, buddhalaiselle ja monelle muulle. Kaksituhatta vuotta sitten elänyt mies tarjoaa itseään vastauksena, ratkaisuna, tienä, elämänä. Ainoana vastauksena, ratkaisuna, tienä, elämänä. Ainoana totuutena. Tämä on klassisen kristinuskon ydinkohta. Tietyn historiassa eläneen henkilön kautta kulkee ainoa tie pelastukseen, taivaaseen, ikuiseen elämään, onneen. Klassinen kristinusko vastaa hämmentyneelle toteamalla, että Jeesus oli Jumalan Poika ja tämän ainutlaatuisen statuksen myötä on mielekästä pitää häntä (ainoana) tienä Jumalan luo.

Tarkastellaan asetelmaa hiukan tarkemmin. Mikä tarkkaan ottaen on Jeesuksen, Jumalan ja Rakkauden suhde? Johanneksen evankeliumin (Joh. 10:30) mukaan Jeesus sanoi olevansa yhtä Jumalan kanssa. Vuonna 325 laaditussa Nikaian uskontunnustuksessa Jeesuksesta todetaan, ”Deum de Deo, lumen de lumine, Deum verum de Deo vero” – Jumala Jumalasta, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta. Jumalan ja Jeesuksen olemuksellista ykseyttä siis korostetaan. Mikä sitten on Jumalan ja rakkauden välinen yhteys? Mikäli otamme vakavasti esimerkiksi Johanneksen ensimmäisessä kirjeessä (1. Joh 4:8) esitetyn määrityksen ”Jumala on rakkaus”, päädymme yhtälöihin:

Jeesus = Jumala
Jumala = Rakkaus.

Arkista matematiikkaa ja logiikkaa soveltamalla näistä seuraa että

Jeesus = Rakkaus.

Palataan tämän pohjalta uudestaan Jeesuksen kenties radikaaleimpaan lausuntoon; ”minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani” (Joh. 14:6). Ylläkuvatun perusteella se voidaan kirjoittaa muotoon

”Rakkaus on tie, totuus, ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin Rakkauden kautta.”

Olisi mielenkiintoista kuulla, miltä näin muotoiltu kristinuskon ydinteesi kuulostaisi ateistin, agnostikon, muslimin, hindun tai buddhalaisen korvissa. Entä miltä se kuulostaisi kristityn korvissa? Miltä se kuulostaa sinun korvissa? Mitä järkesi sanoo? Minun sydämessäni rakkaus tienä, totuutena ja elämänä tuntuu todelta ja oikealta. Järkeni pitää tätä loogisena. Rakkaus on avain, rakkaus on vastaus. ”All you need is love”, kuten Liverpoolin nelikko neljäkymmentä vuotta sitten julisti.

Totuuden etsijän seuraava askel on pohtia rakkautta. Mistä rakkauden löytää? Edellisten yhtälöiden perusteella on yhtä relevanttia kysyä, mistä Jeesuksen löytää tai mistä Jumalan löytää. Matteuksen evankeliumin mukaan Jeesus on paikalla, kun kaksi tai useampi kohtaa hänen nimessään (Matt. 18:20). Luukkaan evankeliumin mukaan Jumalan valtakunta (ja samalla siis rakkauden valtakunta) on sisäisesti ihmisissä (Luuk. 17:21). Näiden perusteella kauas ei siis tarvitse matkata rakkauden löytääkseen. Tie, totuus ja elämä ovat jokaista lähellä.

Miksi sitten Jeesus ei puhunut rakkaudesta, vaan itsestään tienä, totuutena ja elämänä? Miksi ”minä olen tie…” eikä ”rakkaus on tie…”? Selitys piilee nähdäkseni tässä: mikäli Jeesus oli yhtä Jumalan (ja siis rakkauden) kanssa, hänen ei tarvinnut ilmaista dualistisesti "rakkaus on tie...". Dualistinen ilmaisuhan olisi viitannut siihen, että toisaalta on Jeesuksen minuus, joka ilmaisee ja toisaalta on jotakin (rakkaus), johon ilmaisu viittaa (eivätkä nämä välttämättä ole yhtä ilmaisijan tietoisuudessa, saati olemuksessa). Nyt kuitenkin Jeesuksen ja Jumalan (ja siis rakkauden) olemusten välillä vallitsee Raamatun kirjoitusten perusteella niin vahva yhtäläisyys, että Jeesus puhuu Jumalana (ja rakkautena) minä-muodossa. Jeesuksen puhe on siis ihmisenä ilmentyvän rakkauden (ja Jumalan) puhetta.




Tie, totuus ja elämä – sisäisesti meissä? Jumalallinen rakkaus – sinussa ja minussa? Jouluevankeliumi kertoo Jeesus-lapsen syntymästä ankeaan ympäristöön, talliin, eläinten keskelle. Kuvauksen myötä ajatukset yleensä rientävät parin tuhannen vuoden taakse, kauas Betlehemiin. Kuvittelemme öisen lammaskedon paimenineen, tähtitaivaan enkeleineen sekä tallin, jossa joulun ihme on juuri tapahtunut. Ehkäpä meidän ei sittenkään tarvitse matkata ajallisesti ja paikallisesti niin kauas. Entä jos jouluevankeliumin todellinen tarkoitus onkin esittää kuva rakkauden syntymisestä tässä ja nyt? Jospa evankeliumin talli on vertauskuva keskeneräisestä ihmisestä? Talli ja seimi sijaitsevatkin sisällämme, sydämessämme. Marian, Joosefin ja eläinten voidaan ajatella kuvaavan ihmisen eri ulottuvuuksia; Joosef edustaa henkistynyttä älyä, Maria henkistynyttä tunnetta ja tallin eläimet ihmisen viettejä, jotka tässä asetelmassa ovat rauhoittuneet. Joosefia voi myös pitää ihmisen animuksen (sielun miesprinsiippi) ja Mariaa animan (sielun naisprinsiippi) universaalina kuvana. Henkisen tien kulkijan sisäinen eheytyminen merkitsee älyn ja tunteen harmonista liittoa, jonka tuloksena joulun ihme tulee todeksi - syntyy jotakin uutta, kaunista, herkkää, viatonta. Sisäisen seimen äärellä kulkija saa todistaa rakkauden syntyneen. Rakkauden, joka on tie, totuus ja elämä.

Rauhallista Joulua!

-gs

(kuva http://www.egythai.com/Images/Insides/tbl_Package_Gerard_van_Honthorst.jpg)

Sana jouluksi

Kristikunnan hiljentyessä joulun viettoon on luonnollista tarkastella Jeesus Nasaretilaisen merkitystä. Mikä tai kuka hän oli (tai on)? Ennen kaikkea; mikä oli hänen tärkein viestinsä?

Raamatun tekstien perusteella Jeesus nosti rakkauden ykkössijalle. Hän kehotti meitä rakastamaan Jumalaa kaikesta sydämestä, mielestä ja voimasta sekä lähimmäistä niin kuin itseämme (Matt. 22:37). Kuka on lähimmäinen? Jokainen (Matt. 5:43-48). Ydinkohtana pidän Jeesuksen ja Tuomaksen keskustelua niin kuin se Johanneksen evankeliumin 14. luvun alussa kuvataan. Siinä Jeesus kertoo menevänsä Isänsä kotiin valmistamaan sijaa opetuslapsille. Hän myös toteaa, että opetuslapset osaavat kyllä tien sinne. Tuomasta vastaus ei kuitenkaan tyydytä, vaan hän kysyy tarkempia ohjeita kuinka löytää perille. Jeesuksen vastaus on yksi raamatun eniten siteerattuja kohtia. "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani." (Joh. 14:6)

Vastaus on miljoonien mielestä skandaali. Kuinka ihmeessä joku ihminen voi sanoa olevansa ainoa mahdollinen tie Jumalan luokse? Tämä on toki tuttu, moneen kertaan kuultu opetus kristitylle. Se on kuitenkin perin hämmentävää ateistille, agnostikolle, muslimille, hindulle, buddhalaiselle ja monelle muulle. Kaksituhatta vuotta sitten elänyt mies tarjoaa itseään vastauksena, ratkaisuna, tienä, elämänä. Ainoana vastauksena, ratkaisuna, tienä, elämänä. Ainoana totuutena. Tämä on klassisen kristinuskon ydinkohta. Tietyn historiassa eläneen henkilön kautta kulkee ainoa tie pelastukseen, taivaaseen, ikuiseen elämään, onneen. Klassinen kristinusko vastaa hämmentyneelle toteamalla, että Jeesus oli Jumalan Poika ja tämän ainutlaatuisen statuksen myötä on mielekästä pitää häntä (ainoana) tienä Jumalan luo.

Tarkastellaan kuitenkin asetelmaa hiukan tarkemmin. Mikä tarkkaan ottaen on Jeesuksen, Jumalan ja Rakkauden suhde? Johanneksen evankeliumin (Joh. 10:30) mukaan Jeesus sanoi olevansa yhtä Jumalan kanssa. Vuonna 325 laaditussa Nikaian uskontunnustuksessa Jeesuksesta todetaan, ”Deum de Deo, lumen de lumine, Deum verum de Deo vero” – Jumala Jumalasta, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta. Jumalan ja Jeesuksen olemuksellista ykseyttä siis korostetaan. Mikä sitten on Jumalan ja rakkauden välinen yhteys? Mikäli otamme vakavasti esimerkiksi Johanneksen ensimmäisessä kirjeessä (1. Joh 4:8) esitetyn määrityksen ”Jumala on rakkaus”, päädymme yhtälöihin: Jeesus = Jumala, Jumala = Rakkaus. Arkista matematiikkaa ja logiikkaa soveltamalla näistä seuraa että Jeesus = Rakkaus.

Palataan tämän pohjalta uudestaan Jeesuksen kenties radikaaleimpaan lausuntoon; ”minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani” (Joh. 14:6). Ylläkuvatun perusteella se voidaan kirjoittaa muotoon

”Rakkaus on tie, totuus, ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin Rakkauden kautta.”

Olisi mielenkiintoista kuulla, miltä näin muotoiltu kristinuskon ydinteesi kuulostaisi ateistin, agnostikon, muslimin, hindun tai buddhalaisen korvissa. Entä miltä se kuulostaisi kristityn korvissa? Miltä se kuulostaa sinun korvissa? Mitä järkesi sanoo? Minun sydämessäni rakkaus tienä, totuutena ja elämänä tuntuu todelta ja oikealta. Järkeni pitää tätä loogisena. Rakkaus on avain, rakkaus on vastaus. ”All you need is love”, kuten Liverpoolin nelikko neljäkymmentä vuotta sitten julisti.

Totuuden etsijän seuraava askel on pohtia rakkautta. Mistä rakkauden löytää? Edellisten yhtälöiden perusteella on yhtä relevanttia kysyä, mistä Jeesuksen löytää tai mistä Jumalan löytää. Matteuksen evankeliumin mukaan Jeesus on paikalla, kun kaksi tai useampi kohtaa hänen nimessään (Matt. 18:20). Luukkaan evankeliumin mukaan Jumalan valtakunta (ja samalla siis rakkauden valtakunta) on sisäisesti ihmisissä (Luuk. 17:21). Näiden perusteella kauas ei siis tarvitse matkata rakkauden löytääkseen. Tie, totuus ja elämä ovat jokaista lähellä.

Miksi sitten Jeesus ei puhunut rakkaudesta, vaan itsestään tienä, totuutena ja elämänä? Miksi ”minä olen tie…” eikä ”rakkaus on tie…”? Selitys piilee nähdäkseni tässä: mikäli Jeesus oli yhtä Jumalan (ja siis rakkauden) kanssa, hänen ei tarvinnut ilmaista dualistisesti "rakkaus on tie...". Dualistinen ilmaisuhan olisi viitannut siihen, että toisaalta on Jeesuksen minuus, joka ilmaisee ja toisaalta on jotakin (rakkaus), johon ilmaisu viittaa (eivätkä nämä välttämättä ole yhtä ilmaisijan tietoisuudessa, saati olemuksessa). Nyt kuitenkin Jeesuksen ja Jumalan (ja siis rakkauden) olemusten välillä vallitsee Raamatun kirjoitusten perusteella niin vahva yhtäläisyys, että Jeesus puhuu Jumalana (ja rakkautena) minä-muodossa. Jeesuksen puhe on siis ihmisenä ilmentyvän rakkauden (ja Jumalan) puhetta.




Tie, totuus ja elämä – sisäisesti meissä? Jumalallinen rakkaus – sinussa ja minussa? Jouluevankeliumi kertoo Jeesus-lapsen syntymästä ankeaan ympäristöön, talliin, eläinten keskelle. Kuvauksen myötä ajatukset yleensä rientävät parin tuhannen vuoden taakse, kauas Betlehemiin. Kuvittelemme öisen lammaskedon paimenineen, tähtitaivaan enkeleineen sekä tallin, jossa joulun ihme on juuri tapahtunut. Ehkäpä meidän ei sittenkään tarvitse matkata ajallisesti ja paikallisesti niin kauas. Entä jos jouluevankeliumin todellinen tarkoitus onkin esittää kuva rakkauden syntymisestä tässä ja nyt? Jospa evankeliumin talli on vertauskuva keskeneräisestä ihmisestä? Talli ja seimi sijaitsevatkin sisällämme, sydämessämme. Marian, Joosefin ja eläinten voidaan ajatella kuvaavan ihmisen eri ulottuvuuksia; Joosef edustaa henkistynyttä älyä, Maria henkistynyttä tunnetta ja tallin eläimet ihmisen viettejä, jotka tässä asetelmassa ovat rauhoittuneet. Joosefia voi myös pitää ihmisen animuksen (sielun miesprinsiippi) ja Mariaa animan (sielun naisprinsiippi) universaalina kuvana. Henkisen tien kulkijan sisäinen eheytyminen merkitsee älyn ja tunteen harmonista liittoa, jonka tuloksena joulun ihme tulee todeksi - syntyy jotakin uutta, kaunista, herkkää, viatonta. Sisäisen seimen äärellä kulkija saa todistaa rakkauden syntyneen. Rakkauden, joka on tie, totuus ja elämä.

Rauhallista Joulua!

-gs

(kuva http://www.egythai.com/Images/Insides/tbl_Package_Gerard_van_Honthorst.jpg)

It takes two to tango (Didymoksen Padme-näyn tulkinta)

"Kaunis valkea kukka piirtyi hänen eteensä. Terälehdet hohtivat hentoa valkoista lilan reunustamaa mustaa vasten. Didymos hymyili. Lootuskukka? Lootus. Se häipyi hitaasti taustaan ja samalla esiin piirtyi valkea lintu. Kyyhkynen. Didymos oli haltioissaan. Suorat assosiaatiot viittasivat väkeviin asioihin."

- Millaisia assosiaatioita, Didymos?

- Molemmat viittaavat Henkeen ja sen heräämiseen ja vaikuttamiseen ihmisessä. Toinen edustaa itämaista henkistä viisautta ja toinen länsimaista.

- Itä ja länsi kohtaavat?

- Täsmälleen. Kuvien peräkkäisyys ja ristikkäishäivytys viittaavat synteesin mahdollisuuteen.

- Kuulostaa kiehtovalta.

- Haluatko kuulla mitä kiintoisaa tapahtui noiden näkyjen jälkeen?

- Totta kai!

- Kävin ulkona hakemassa postin ja kiinnitin huomion erääseen autoon. Sen rekisterikilpeen.

- ?

- JOH-98.

- Mitä siitä?

- Olen muutaman vastaavan pannut aiemminkin merkille, mutta nyt päätin ensimmäistä kertaa tarkistaa viittauksen.

- Viittauksen? Nyt en kyllä ymmärrä.

- Rekisterinumero oli JOH-98. Sen voi ajatella viittaavan Johanneksen evankeliumiin. Ykdeksäs luku, kahdeksas jae.

- Ahaa. Mitäs sieltä löysit?

- Miehen naapurit ja muutkin, jotka ennen olivat nähneet hänet ja tiesivät hänet kerjäläiseksi, ihmettelivät: "Eikö tämä ole se, joka istui kerjäämässä?"

- Osuiko tuo jotenkin kohdalleen?

- Asiayhteydessä kerrotaan syntymästään saakka sokeasta miehestä, jonka Jeesus paransi. Ensimmäinen assosiaatio tästä johti luonnollisesti näkyyni lootuskukasta ja kyyhkysestä. Yhteys tuntui väkevältä ja vahvisti näyn merkittävyyttä. Minä olen ollut sokea ja Jeesus on antanut minulle näön. Toinen assosiaatio, tuohon yksittäiseen jakeeseen liittyen näyttää minulle kuvan itsestäni reilun viiden vuoden takaa.

- Olitko sinäkin kerjäläinen?

- Niin voi kyllä sanoa. Olin rakkauden ja armon kerjäläinen. Kävin läpi sisäistä kriisiä. Kävin läpi metafyysistä myllerrystä, jossa pelkäsin täysin hajoavani. Toisaalta olin tuolloin perehtynyt gnostiseen kristinuskoon ja sen valossa sisäinen myllerrys on väistämätön tiellä valoon. Rukoilin ja kirjoitin hyvin paljon. Kysyin itseltäni ja Jumalalta, mikä on osani. Miksi kärsin. Onko kärsimys välttämätöntä. Paljon kysymyksiä. Vähän vastauksia. Nyt kun katson tuota ajanjaksoa - itse asiassa luin eilen päiväkirjamerkintöjä tuolta ajalta - uskon ymmärtäväni mistä oli kysymys.

- Oletko yhä kerjäläinen?

- Kysymyksesi tuo mieleen erään moottoripyörämatkan, jonka tein rakkaani kanssa kuutisen vuotta sitten. Reissasimme mm. Ranskassa, Espanjassa ja Saksassa. Neljän viikon aikana ehdimme kokea monenlaista. Tapasimme paljon hienoja ihmisiä. Hampurissa kohtasimme erään vieraanvaraisen motoristin ja keskustelimme hänen kanssaan monenlaista. Totesin hänelle jotenkin niin että after all, we all are pretty much the same; we want to be happy in our lives. And how can be happy? We want to be loved and we want to love. That is all. Actually Fab Four said this fourty years ago. All you need is love.

- Varmasti mahtava reissu! En ole ihan varma vastasitko kysymykseeni.

- En minäkään. Kyllä - minä voin hyvin kun minua rakastetaan. Minä voin hyvin rakastaessani ihmistä. Elämää. It takes two to tango.

-gs



(kuvassa rakkaani kanssa Saanalla kesällä 2000)

Piispan ja kirkon haasteista

Komeasti paistelee aurinko - piti oikein kaivaa aurinkolasit esille kun pyörähdin postissa! Linnut laulaa ja vesi tippuu räystäästä - keväistä, vaikka eihän vielä voi kevät tulla. Toisenlaista oli eilen - yöllinen lumisade teki juoksukelin raskaaksi ja vesisade lisäsi vaikeusastetta sopivasti. En kuitenkaan antanut periksi, vaan juoksin 20 km noin 5.15 min/km-vauhtia. Kesällä sitten nautitaan näiden punnerrusten hedelmistä... Lenkin jälkeen oli sankarifiilis.

Mikkelin hiippakunta sai sitten uuden piispan - seurasin toimituksen televisiosta ennen juoksulenkkiä ja satuin bongaamaan juhlaväkeä ja pari tuttua pappia juoksulenkin aikana Tuomiokirkon ja Kenkäveron tuntumassa. Tuore piispa pohti saarnassaan kirkon haasteita moniarvoisessa ja -uskontoisessa yhteiskunnassa. Pohdittavaa varmasti riittää - kuinka pitää kiinni kirkon perinteisestä (ja joidenkin mielestä vanhentuneesta) sanomasta ja samalla tavoittaa kirkosta vieraantuneet?

Kauan sitten pohdin dogmien merkitystä (kritillisessä) metafysiikassa ja tulin siihen tulokseen, että dogmeja on määritetty jotta ihmiset muistaisivat tärkeitä asioita. Dogmit siis parhaimmillaan auttavat muistamaan. Dogmeista ei kuitenkaan saisi tulla ajattelua kahlitsevia kieltoja. Vilpittömän totuudenetsijän on sallittava löytää, eksyä, erehtyä ja taas löytää. On ikään kuin löydettävä oma totuus. Kannettu vesi ei tunnetusti kaivossa pysy. Nasaretin miehen sanoma avautuu etsijöille eri aikakausina ja eri elämäntilanteissa eri tavoin. Joissakin tilanteissa saattaa painottua Christo pro Nobis, Kristus meidän puolestamme ja toisissa Christo in Nobis, Kristus meissä. Dogmiksi kiteytetty totuus on elävä totuus vain sikäli kun etsijä kokee löytämisen iloa ja sisäistä yhteyttä mysteerin ääressä.

-gs

Polyteismiäkö?

On esitetty, että joulutekstissä esittämäni jumalallinen yhtälö merkitsisi että todellisuuskäsityksessäni olisi ainakin kaksi jumalaa.

Kyse on siis tästä;

Raamatun perusteella

Kristus Jeesus = Jumala ja Jumala = Rakkaus
=> Kristus Jeesus = Rakkaus

mistä seuraa mahdollisuus muotoilla Joh. 14:6
"Minä olen tie, totuus ja elämä.
Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani"

muotoon

Rakkaus on tie, totuus ja elämä.
Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin Rakkauden kautta.

Yksi vai monta jumalaa?

Tiivistetysti voi sanoa, että dualismin ylittävässä näkökulmassa Jumala on yksi, ja sen ilmentymät ovat elävässä yhteydessä lähteeseen.

Kömpelö vertaus; katso vaikkapa oikean kätesi sormia. Niitä lienee viisi kappaletta. Jokainen sormi on yksilöllinen mutta paljon niillä on myös yhteistä.

Rajoittunut näkökulma tuijottaa vain yhtä sormea, vaikkapa etusormea. Hiukan laajempi näkökulma tunnustaa muidenkin sormien olemassaolon mutta priorisoi silti vain yhtä sinä ainoana oikeana. Vielä laajempi näkökulma näkee, että

a) käsi ja kämmen ovat sormien olemassaolon edellytys
b) sormet ovat käden ja kämmenen mahdollisuuksia ilmentää itseään

Laajennetaan vielä ja todetaan että käsivarsi edellyttää kehoa, toimivaa hermostoa jne. Viimein päästään ihmiseen kokonaisuutena ja vielä siihen tietoisuuteenkin. Sitten voidaan miettiä yksittäisten ihmisten tietoisuutta suhteessa toisiin jne.

-gs

Epilogi; Joulun jumalallinen yhtälö

Tämä vaatimaton kirjoitus on pieni joululahjani Sinulle, blogini lukija.
Vetäydyn joulun viettoon pohjoiseen ja palaan bloggailemaan ensi vuoden puolella.

Sydämen joulua Sinulle,
-gs

- - -

Edellisessä viestissä nostin esiin käsitteen "kristustietoisuus".

Olisin voinut kirjoittaa myös "Kristusminuus".

Pidän kuitenkin parempana tietoisuuden käsitettä, sillä se suuntaa huomiota pois ihmisen minästä, joka tyypillisesti on esteenä kehityksen polulla.

Tietoisuus on eräänlaista minättömyyttä ("en enää minä...") ja kristustietoisuus on siis "minättömyyttä", jossa Kristus vallitsee ("...vaan Kristus minussa").

Siksi kahdentoista sanan mittainen viesti edellä oli;

viisauteen
itsensä tuntemisen kautta
minuuden ylittämiseen
rakkaudessa
viimeinen kiusaus voittamalla
kristustietoisuuteen rauhaan

- - -

Kristuksen käsitteen ja kohta koittavan joulun myötä on luonnollista nostaa esiin Kristus Jeesus.

Mikä tai kuka hän oli (tai on)?

Mikä on hänen tärkein viestinsä?

Olen tutkaillut asiaa reilun viidentoista vuoden ajan ja kolmisen vuotta sitten päädyin seuraavaan käsitykseen.

Jeesuksen tärkein opetus on Rakkauden merkitys kaikessa ja kaikelle;

Hän kehottaa meitä rakastamaan Jumalaa kaikesta sydämestä ja mielestä ja voimasta sekä lähimmäistä niin kuin itseämme (Matt 22:37). Tässä on huomattava, ettei kyse ole ”joko tai” –asetelmasta, vaan ”sekä että”; Jumalaa ja lähimmäistä. Ja kuka on lähimmäinen? Jokainen. Rakkauteen sisältyy kaikki, sillä Jumala on rakkaus ja ”joka ei rakasta, se ei tunne Jumalaa (1.Joh 4:8).

Mikä tarkkaan ottaen oli tai on Jeesuksen, Jumalan ja Rakkauden suhde?

Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus oli yhtä Jumalan kanssa (Joh. 10:30). Jeesus oli Jumalassa ja Jumala oli Jeesuksessa. Tai kuten 300-luvulta peräisin olevassa Nikaian uskontunnustuksessa todetaan, ”Deum de Deo, lumen de lumine, Deum verum de Deo vero” – Jumala Jumalasta, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta.

Jumalan ja Jeesuksen ykseyttä siis korostetaan.

Mikäli otamme vakavasti esimerkiksi Johanneksen ensimmäisessä kirjeessä ((1.Joh 4:8) esitetyn määrityksen Jumalasta rakkautena, niin päädymme arkista matematiikkaa käyttäen jumalliseen yhtälöön

Kristus Jeesus = Jumala ja Jumala = Rakkaus

tästä seuraa että

Kristus Jeesus = Rakkaus.

Pidetään tämä mielessä ja tarkastellaan Jeesuksen kenties radikaaleinta lausumaa, jokaiselle tuttua;

”minä olen tie, totuus ja elämä” (Joh. 14:6)

Tämä on rajua.

Totuutta, elämää, tietä etsivä kohtaa Jeesuksen sanat, joiden mukaan Hän on vastaus. Ja vielä hämmästyttävämpää on Johanneksen evankeliumin jatko;

”Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” (Joh. 14:6)

Tämä lienee yksi UT:n eniten siteerattuja kohtia; Jeesus vastauksena, ainoana vastauksena.

Hämmentävää. Tuttu, moneen kertaan kuultu opetus kristitylle, mutta perin hämmentävää vaikkapa muslimille tai hindulle tai buddhalaiselle tai monelle muulle. Kaksituhatta vuotta sitten elänyt mies vastauksena, ratkaisuna, tienä, elämänä. Ainoana vastauksena, ratkaisuna, tienä, elämänä. Tämä on virallisena, oikeana pidetyn kristinuskon ydinkohta. Tietyn historiassa eläneen henkilön kautta kulkee ainoa tie pelastukseen, taivaaseen, ikuiseen elämään, onneen. Perin hämmentävää.

Mitä tapahtuu, jos edellä kuvattuun yhtälöön nojautuen tarkastelemme uudestaan edellä lainattua Raamatun kohtaa? Yhtälön perusteellahan Jeesus on Rakkaus. Niinpä:

Rakkaus on Tie, Rakkaus on Totuus, Rakkaus on Elämä.

Ei kukaan pääse Jumalan luo muuten kuin Rakkauden kautta.

Miltä tämä sinusta kuulostaa? Miltä sydämessäsi tuntuu? Mitä järkesi sanoo?

Minun sydämessäni tämä tuntuu todelta ja oikealta.
Minun järkeni pitää tätä loogisena.
Rakkaus on avain, rakkaus on vastaus.
”All you need is Love”, kuten Liverpoolin nelikko julisti.

Edellä kuvasin lyhyesti Kristustietoisuutta.

Se on Rakkaustietoisuutta.

Se on Rakkautta, jossa minätön ihminen on Jumalassa ja Jumala on ihmisessä.

Tämän valossa myös joulun ydintä voi pohtia toisella painotuksella:

Jouluevankeliumi kertoo Jeesus-lapsen syntymästä ankeaan ympäristöön, talliin, eläinten keskelle. Jospa tämä onkin kuva rakkauden syntymisestä? Jospa evankeliumin talli on vertauskuva keskeneräisestä ihmisestä, sinusta ja minusta? Jospa siirrämme mielessämme seimen ja tallin sisällemme, sydämeemme? Tällä sisäisellä rakennustyömaalla voi tapahtua joulun ihme - meissä syntyy jotakin uutta, kaunista, herkkää, viatonta. Sydämessämme syntyy rakkaus.



Tulkoon joulun ihme todeksi,

-gs

(kuva 1; kotikuusi jouluna 2007)
(kuva 2; Holy Family (1935). Simone Hudon (1905-1983?). Engraving. © Musée de la civilisation. PMA:J99.1518. The blanket motif is the Star of Charlevoix.
http://www.virtualmuseum.ca/Exhibitions/Annodomini/THEME_11/EN/theme11-4.html)

Punnitut sanat 10/12

Jos minun olisi lupa sanoa vain kymmenen sanaa...

Mitä sanoisin?
Mitä kirjoittaisin?

Edelliseen viestiin nostin uutena elementtinä minuuden ylittämisen; sen myötä tien kulkija voi yhtyä Paavalin sanoihin "Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa" (Gal 2:20). Vaikka prosessiin voi sisältyä autuutta ja kaikkiallisen rakkauden kokemusta, on se ennen kaikkea ristin tie. Pieneksi tulemista. Luopumista.

Olemme tyypillisesti lukemattomin tavoin kiinni egominuudessa ja aisteillemme on koko ajan tarjolla rajattomasti egominuutta ruokkivia ärsykkeitä.

Meidän on tultava sokeiksi jotta todella näkisimme.

Meidän on tultava kuuroiksi jotta todella kuulisimme.

Meidän on tultava mykiksi jotta todella puhuisimme.

Maailmasta soiva egominuutta ruokkiva seireenien laulu voi saada mitä erilaisimpia muotoja. Tien kulkija kohtaa monenlaisia haasteita ja hänen on pystyttävä erottamaan aito epäaidosta.

On erittäin tyypillistä, että joudumme käymään läpi erämaavaelluksen - keskiajan mystikot kutsuivat tätä jaksoa sielun pimeäksi yöksi. Erämaa, pimeys, yö - ne ovat osa sisimpäämme. Voi sanoa, että sisäinen totuutemme on niiden verhoama.



Todellista minuuttamme, ikuisuutta meissä, voi verrata sädehtivään jalokiveen. Sopivissa olosuhteissa saatamme nähdä vilahduksen kiven kauneudesta. Moni jatkaa elämäänsä vanhaan tapaan.

Mutta näky ei jätä rauhaan niitä, joiden sielun janoa totuuteen ja kauneuteen maailma ei pysty sammuttamaan. Joku jättää kaiken ja lähtee etsimään näkemäänsä. Jonkun etsintä suuntautuu maailmaan, toinen ymmärtää työn tapahtuvan sisältä käsin. Moni turhautuu, väsyy, unohtaa. Moni alkaa pitää näkemäänsä harhana, toiveajatteluna, illuusiona. On myös niitä, jotka jaksavat tehdä sisäisen erämaavaelluksen, jaksavat valvoa sielun pimeän yön, eivät pelkää sielustaan löytyvää palanutta maata, tuhkaa, ylittävät vanhan itsekkään minänsä ja saavuttavat timantin, todellisen itsensä, rakkausminuuden, joka säihkyy sateenkaaren kaikissa väreissä. He ovat kulkeneet ristin tien, päässeet perille, heistä on tullut nöyriä mutta lujia, vaatimattomia viisaita joilla on sisäinen yhteys elävään tietoon, gnosikseen.

Yritän kiteyttää tämän kymmeneen sanaan;

kiitollisuus, rakkaus

gnothi seauton

minuuden ylittäminen

rakkaudessa

viimeisen kiusauksen voittaminen.

-gs

(kuvassa timantti kimberliitissä;
http://www.kiviopas.fi/opetus/kivilaj/kuvat2/kimberliitti_timantti1.jpg)

Punnitut sanat 9/12

Jos minun olisi lupa sanoa vain yhdeksän sanaa...

Mitä sanoisin?
Mitä kirjoittaisin?

Olen edellä korostanut rakkauden merkitystä niin subjektin kuin olemassaolon tasolla. Älyllisesti saattaa olla helppoa allekirjoittaa lähimmäisenrakkauden idea, mutta kovin usein se jää ideaaliselle tasolle, ihanteeksi jonka mukaan emme jaksa emmekä edes tahdo elää.

Voidaan ajatella, että ideaalinen minämme hyväksyy lähimmäisenrakkauden tärkeyden kun taas reaalinen arkiminä pysyttelee syvällä egoismin poterossa.

Aivan kuin ihminen olisi tiukasti suonsilmäkkeessä, eikä hän kovasti yrittämisestä huolimatta voi kiskoa itseään tukevalle maaperälle. Mitä kovempaa hän ponnistelee, sitä tiukempaan ja syvemmälle hän joutuu. Tarvitaan pelastavaa voimaa muualta.



Ehkäpä ongelman ratkaisu piilee näkökulman muutoksessa;

entäpä jos antaisimme Jumalan tehdä jotakin meille?

Kristillisessä perinteessä ajatellaan, että Jumalan Hengen vaikutuksesta sydämissämme syntyy tahto ja kyky toteuttaa rakkauden kaksoiskäsky. Sydämeemme vuodatetun Jumalan Rakkauden ansiosta meissä syntyy uusi minä. Uuden minän kautta olemme liitetyt Jumalaan. Uuden minän kautta Kristus saa sijan meissä. Uuden minän myötä astumme jumalalliseen kehitys- ja kasvuprosessiin, jossa vanha minä vähitellen kuolee uuden minän saadessa yhä suuremman sijan.



Prosessin jossakin vaiheessa voimme todeta, että vanha minämme ei enää elä, vaan Kristus elää meissä (Gal. 2:20). Me emme synnytä uutta minää itse. Uusi minä, Kristus-minä, syntyy Jumalan vaikutuksesta. Mutta – tämä on tärkeää - Jumala ei vaikuta ulkopuolella, vaan sisällämme - sillä vaikka me olemme ja elämme Hänessä (Apt. 17:28), ennen kaikkea - Jumalan valtakunta on sisäisesti meissä (Luuk. 17:21). Jumala ei manipuloi ihmistä. Jumala ei pakota ihmistä.

Siispä edellinen kiteytettynä mukaan yhdeksän sanan mittaiseen viestiin;

Kiitos.

Rakas, rakasta.

Gnothi seauton.

Ylitä minuus

Jumalan Rakkaudessa.

-gs, lausuu huomenna kymmenen sanaa

(kuva 1 http://www.finearttouch.com/Da_Vinci_s_Vitruvian_Man.html)
(kuva 2 http://artfiles.art.com/images/-/Michelangelo-Buonarroti/The-Creation-of-Adam-c1510-detail-Poster-C10027868.jpeg)

The Meaning of Life by gs (5/5)

Jos ihmisen maailmankatsomus on ontologisen perusratkaisun (=todellisuuden syvin olemus) osalta idealistinen, hän pitää jonkinlaista henkistä entiteettiä todellisuuden ja ihmisyyden ”causa suina”, alkusyynä. Joku kutsuu tätä entiteettiä Jumalaksi, toinen Allahiksi, kolmas Ikuiseksi Hengeksi. Zeniläisittäin tähdätään ei-kaksinaisuuteen, luokittelujen tuolle puolen ja niinpä zeniläinen vaikenee, puhuu ”ei-mistään”, puhuu henkiselle vuorelle kiipeämisestä…


Niin tai näin – kuinka päästä edellä kuvatusta ristiriidasta, jossa ideaalinen minä ja reaalinen arkiminä tuntuvat liian usein olevan liian kaukana toisistaan. Ihminen saattaa ymmärtää lähimmäisenrakkauden tärkeyden, mutta hän on kovin huono elämään prinsiippiä todeksi. Aivan kuin ihminen olisi tiukasti suonsilmäkkeessä, eikä hän kovasti yrittämisestä huolimatta voi kiskoa itseään tukevalle maaperälle. Mitä kovempaa hän ponnistelee, sitä tiukempaan ja syvemmälle hän joutuu. Tarvitaan pelastavaa voimaa muualta.

Ehkäpä ristiriidan ratkaisu piilee näkökulman muutoksessa;

entäpä jos antaisimme Jumalan tehdä jotakin meille?

Onko vaikea luottaa siihen, että Jumalalle kaikki on mahdollista?

Kristillisessä perinteessä ajatellaan, että Jumalan Hengen vaikutuksesta sydämissämme syntyy tahto ja kyky toteuttaa rakkauden kaksoiskäsky. Sydämeemme vuodatetun Jumalan Rakkauden ansiosta meissä syntyy uusi minä. Uuden minän kautta olemme liitetyt Jumalaan. Uuden minän kautta Kristus saa sijan meissä. Uuden minän myötä astumme jumalalliseen kehitys- ja kasvuprosessiin, jossa vanha minä vähitellen kuolee uuden minän saadessa yhä suuremman sijan


Gnostisessa kristinuskossa tätä prosessia nimitetään transfiguraatioksi. Transfiguraation jossakin vaiheessa voimme todeta, että vanha minämme ei enää elä, vaan Kristus elää meissä (Gal. 2:20). Me emme synnytä uutta minää itse. Uusi minä, Kristus-minä, syntyy Jumalan vaikutuksesta. Mutta – tämä on tärkeää - Jumala ei vaikuta ulkopuolella, vaan sisällämme - sillä vaikka me olemme ja elämme Hänessä (Apt. 17:28), ennen kaikkea - Jumalan valtakunta on sisäisesti meissä (Luuk. 17:21). Jumala ei manipuloi ihmistä. Jumala ei pakota ihmistä.
(kuva Christina Saj: “Transfiguration” mixed media on canvas 20" x 20" 1999 http://www.christinasaj.com/catalog/viewImage.php?painting=transfiguration)

Siirretään tämä edelläkuvattuun suonsilmäke-vertaukseen. Siinä ihmistä uhkaa tuhoutuminen inhimillisten voimien ehtyessä. Jumalan ja ihmisen yhteisvaikutuksesta ihminen saa kuitenkin kosketuksen sisäiseen yli-inhimillisyyteensä –
sankaruuspotentiaali realisoituu, jolloin ihminen kykenee ylittämään itsensä. Kuin ihmeen kaupalla hän pääsee pois suonsilmäkkeestä. Mitä tapahtuu? Jumala pelastaa ihmisen. Voidaan myös sanoa, että ihminen pelastautuu löytämällä yhteyden sisäiseen uuteen minään – sisällään olevaan taivasten valtakunnan ulottuvuuteen. Ihmisestä tulee täydellinen – vähitellen.

Gnostisen kristinuskon perinteessä ihmisessä ajatellaan olevan uinuva jumalallinen kipinä. Se on sisällämme oleva ikuinen ulottuvuus. Se on potentiaali, josta Kristus-minä tai rakkausminä tai tosi-ihmisyys voi realisoitua. Voidaan sanoa, että se odottaa realisoitumista. Se on todelliseksi omaksi itsekseen tulemista. Itsensä löytämistä. Joissakin elämäntilanteissa ihminen saattaa kokea tuon kipinän kutsun – puhutaan etsikkoajoista. Ihminen saattaa tuntea kaipausta johonkin arkea ylevämpään. Hän kaipaa kauneutta, totuutta, harmoniaa. Hän etsii sitä ympäriltään, maailmasta. Ja se on meissä. Jumalan valtakunta.
(kuva Alex Grey: ”Transfiguration” oil on linen, 90” x 60” 1993 http://www.futurehi.net/images/transfiguration.jpg)

Jumalan valtakunta on Rakkauden valtakunta. Jumalan vaikutuksesta löydämme Rakkauden valtakunnan, meistä tulee Rakkauden valtakunnan kansalaisia. Jumalan hengen vaikutuksesta meissä syntyy uusi minä. Tai voidaan sanoa, että uinuvassa tilassa oleva rakkausminuus herää ja alkaa kehittymään. Christo in nobis – Kristus meissä. Kasvuprosessin aikana ihmisessä on rinnakkain vanhan minuuden väistyvä ulottuvuus ja uuden minuuden vahvistuva ulottuvuus. Polku on kivinen ja haasteita täynnä. Välillä askel eteen ja kaksi taakse. Turhautumista. Epätoivoa. Mutta kerran koittaa päivä, jolloin vanha on kadonnut. Uusi minä on Rakkaudessa ja toimii Rakkauden kaksoiskäskyn hengessä. Uusi minä on Rakkaus.

-gs




(kuva Cathleen Canady: ”Cosmic Love” 2001, Mischtechnik, 140 x 160 http://www.kunst-am-ammersee.de/Umgebung/Rupert_Zobele/Kathleen_Canady/kathleen_canady.html)

Itsekseen

Sahramin blogista löysin Eino Leinoa;

"Min verran meissä on lempeä,
sen verran meissä on ijäistä
ja sen verran meistä myös jälelle jää,
kun päättyvi päivä tää"

Lainauksessa ilmenee yksi oleellinen osa ihmiskäsitystäni;
meissä on kuolematon osa, joka ikään kuin uinuu meissä – suuri haasteemme on herkistyä havaitsemaan tuo ikuisuuden kipinä ja elää niin että meistä tulee Rakkautta.

Useimmissa meissä on itsekäs persoonallinen ego, johon olemme samaistuneet. Integroituessamme ikuisuuden sisäiseen kipinään ego katoaa, lakkaa olemasta, kuolee.

Persoonallinen ego vastustaa tätä viimeiseen asti –
se tekee prosessista haastavan eikä ihminen voi tätä tietä kulkea yksin. Tilanne on rinnastettavissa itsensä vetämiseen ylös suonsilmäkkeestä - ihminen tarvitsee apua ahdinkoonsa. Mitä tämä apu on? Voidaan puhua Kristuksesta ihmisessä tai Jumalasta tai universaalista Rakkaudesta tai jostakin muusta.

Opus magna - suuri työ on tehtävä itse.

Oleellista on ymmärtää paradoksi - tullakseen todelliseksi itsekseen, on ylitettävä itsensä.

Jeesus sanoi kaikille: "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua. Luuk 9:23

-gs