Äärimmäinen cocktail: äärioikeistolaisuus, etnonationalismi, rasismi

Persu-cocktail suomeksi

ja englanniksi

On kiistatonta, että videon tekninen toteus on tyylikäs: hyvin leikattu, hyvin kuvattu jne. Mutta varsinainen sisältö ja viesti on silkkaa propagandaa. PS-porukka maalaa taas todella isolla populismi-pensselillä: vastakkainasettelua, vihan lietsontaa, silkkaa tyhmyyttä. Video on häpeällinen esimerkki ala-arvoisesta, vastuuttomasta ja vaarallisesta populismin tulella leikkimisestä.

Kuunpimennys

Kuunpimennys kotikadulta kuvattuna. Mielessä viisas mies, Martin Luther King - hänen syntymästä on tänään 90 vuotta.

"Darkness cannot drive out darkness: only light can do that. Hate cannot drive out hate: only love can do that." - Martin Luther King

Viha ja anteeksianto

Avainkysymys: mitä on "rakentava" vihan purkaminen? Viha ei kohdistu Toiseen. Rakentava vihan purkaminen on ennen kaikkea sisäinen prosessi. Se on anteeksiantamista. Anteeksiantamisen voima on mykistävä. Vihan ja katkeruuden hautominen sairastuttaa mielen ja lopulta myös kehon. Anteeksiantaminen ei tarkoita välinpitämättömyyttä, kaiken "nielemistä". Se on irti päästämistä: En vaadi henkilöä x tilille näistä minuun kohdistuneista iskuista, vaikka ne satuttivat minua joskus. Ne eivät satuta minua enää tässä hetkessä, minä jatkan matkaani rauhassa. Toivon kaikesta sydämestäni, että myös Toinen löytää rauhan, sillä rauhattomuudesta ja tietämättömyydestä käsin hän minua kohtaan toimi niin kuin toimi.

Mitä enemmän valo saa meissä sijaa, sitä vähemmän kenenkään tekemiset tai sanomiset voivat meitä satuttaa.

Kärsimys, viha ja tietoisuus

Iltapalan yhteydessä tuli puheeksi jaksaminen. Jemina totesi: "Muista mun ohje, ota rennosti vaikka ärsyttää." Siinäpä se. Ota rennosti, vaikka vihastuttaa. Ota iisisti, vaikka kärsii.

Mitä on kärsimys? Mitä on viha? Ne ovat käsitteitä, joita olemme ehdollistuneet käyttämään tiettyjen tietoisuudessa ilmenevien tunnetilojen yhteydessä. Tämä ei vielä ole mikään ongelma. Ongelmat syntyvät siinä kohtaa, kun samaistamme itsemme näihin tunnetiloihin; "minä olen surullinen", "minä olen iloinen", "minä olen vihainen" tai "minä olen kärsivä". Näkökulma avartuu oleellisesti ymmärrettäessä, että "paikka" tai "ulottuvuus", jossa jokin tunne (tai ajatus) "sijaitsee" tai ilmenee, on enemmän kuin persoonallinen samaistuminen kyseiseen tunteeseen tai ajatukseen. Tietoisuus on avarampi kuin mikään sen käsitteellisesti hahmotettava sisältö tai osajoukko. Avartuminen ja laajentuminen identifikaatiosta käsitteelliseen mieleen ei johda tunnekuolemaan. Se ei johda välinpitämättömyyteen. Tunteet ja ajatukset tulevat ja menevät niin kuin ennenkin, mutta niillä ei ole enää valtaa meihin. Ne eivät takerru meihin kuten aiemmin emmekä me anna itsemme takertua niihin. Tunteet ja ajatukset havaitaan, tunnistetaan, kohdataan... mikä lähestymistapa nyt sitten kulloinkin on tarkoituksenmukainen. Sitten niiden annetaan kadota tietoisuuden kentältä. Tässä realisoituu vapaus.

Mistä kärsimys tulee? Mistä viha tulee? Kuten edellä totesin, ne ovat "vain" käsitteellinen tulkinta tietyille tunnereaktioille. Nämä reaktiot aiheutuvat tämän hetken kieltämisestä niin kuin se todentuu tietoisuudessa nyt-hetkellä. Sen sijaan että hyväksyttäisiin tämä hetki niin kuin se on, ajatellaankin että "vasta sitten kun jonakin epämääräisessä tulevaisuudessa toteutuvana ajanhetkenä on tätä/tuota/sitä materiaalista/henkistä enemmän/vähemmän... sitten, vihdoinkin minun on hyvä olla, sitten olen ehjä". Kuten arvata saattaa, tämä sitkuttelijan kaipaama hetki toteutuu vain harvoin ja se kestää vain hetken. Pääosin elämämme sujuu enemmän tai vähemmän kärsivissä sitkuttelu-tunnelmissa. Kärsimyksen olemassaolo on riippuvainen tästä sitkuttelu-tyyppisestä ei-läsnäolosta ja ajattelusta. Kärsimys lakkaa kun sitkuttelu lakkaa, tietoisuus ei identifioi itseään tajunnan sisältöön ja ihminen alkaa olla läsnä tässä hetkessä ja hyväksyy sen niin kuin se on, valoineen ja varjoineen.

Jos Jumala on kaikkivaltias ja hyvä niin miksi Hän sallii kärsimyksen? Tämä kristinuskon klassinen teodikea -ongelma perustuu dualistiseen tapaan nähdä oleva. Oleva jaetaan Jumalaan ja maailmankaikkeuteen. Jumala mielletään maailmankaikkeuden ulkopuoliseksi toimijaksi, joka on enemmän tai vähemmän irrallaan maailman tapahtumista. Toisinaan Jumala puuttuu tapahtumien kulkuun ja toisinaan Hän kääntää selkänsä. Merkillinen Jumala, eikö totta! Teodikean ongelma katoaa, kun päästämme irti tällaisesta jumalakuvasta. Ateisti (kreik. a-theotes, ei jumalia) kieltää minkäänlaisen jumalan olemassaolon. Agnostikko toteaa että Jumalasta ei ole tietoa (a-gnosis, ei-tietoa). Millainen on jumalakuvani? En ole ateisti. En ole agnostikko. En osaa itseäni mihinkään lokeroon laittaa. Kokeilen mitä tapahtuu: jumalakuva on sana, joka mielessäni viittaa ajatukseen alkuräjähdyksen singulariteetissa "syntyneestä" kiihtyvästi laajenevasta maailmankaikkeudesta. "Alussa", ennen aikaa ollut puhdas tietoisuuspotentiaali realisoituu käsittämättömän monimuotoisena ja laajana olevana ja olevassa ja olevan kautta. Tämä tietoisuus katsoo ja tutkailee itseään kaikessa olevassa, myös sinussa ja minussa. Miksi sinä ja minä sallimme kärsimyksen? Jokainen meistä "synnyttää" kärsimyksen yhä uudestaan sinä hetkenä kun emme suostu hyväksymään tätä hetkeä ja tämän hetken täyteyttä niin kuin se on. Kärsimys syntyy, kun kaipaamme pois nykyhetkestä. Kärsimys syntyy pakomme yhteydessä. Kärsimys katoaa kun emme enää pakene. Kärsimys katoaa kun emme enää kaipaa pois nykyhetkestä. Nykyhetki on avoin ja ikuinen kutsu rauhaan.