Näytetään tekstit, joissa on tunniste minä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste minä. Näytä kaikki tekstit

torstaina, tammikuuta 16, 2020

On

Mitä on ihmiselämä? Mitä on todellisuus? Kyynikolla on vastaus valmiina: ihmiselämä on kuolemaan johtava sairaus, joka tarttuu sukupuoliyhteydessä. Elämä on satunnaisen tilapäinen häiriö elottomassa, yhä suurempaan epäjärjestykseen ajautuvassa (entropia) maailmankaikkeudessa. Tietoisuus on aivojen erityisominaisuus ja kuolema on tiedostavan minän päätepiste. Materialisti redusoi minuuden eläviin aivoihin. Kun aivot kuolevat, minuuden oleminen lakkaa. Todellakin, mekanistismaterialistisen ihmis- ja todellisuuskäsityksen näkökulmasta tämä on loogista ja totta.

Kysymysten ytimessä on todellisuuden ja tietoisuuden suhde. Tieteen valtavirta edustaa reduktionistista materialismia. Tietoisuus ja kaikki elämä palautetaan (redusoidaan) elottomaan materiaan, aineeseen. Reduktionismin kehittyneempi muoto, ns. emergentti materialismi puolestaan pitää tietoisuutta aivojen monimutkaisen sähkökemiallisen toiminnan, kehon ja ympäristön välisen dynamiikan emergenttinä ominaisuutena, seurauksena. Aivot tuottavat tietoisuuden samaan tapaan kuten sähkögeneraattori sähkön. Generaattorin sammuessa sähköntuotanto lakkaa, tietoisuus sammuu. "Kuka teki generaattorin", saattaa joku kysyä. "Generaattori valmistui sattumalta yrityksen ja erehdyksen kautta hyvin pitkän ajan kuluessa", vastaa (emergentin) materialismin kannattaja ja viittaa darwinistiseen ajatukseen elämästä sopeutumiskilpailuna vihamielisessä ympäristössä. Materialistisen todellisuuskäsityksen lähtöolettamuksena on todellisuuden jakaminen elottomaan ja elävään. Valtaosa modernin maailmankuvan omaksuneista ihmisistä on ehdollistunut ajattelemaan, havaitsemaan ja toimimaan tämän todellisuuskäsityksen mukaisesti. Tästä on aiheutunut paljon vakavia seurauksia sekä yksilöllisellä että globaalilla tasolla. Oman edun tavoittelu myrkyttää ihmissuhteet ja maapallo luonnonvaroineen nähdään resurssina, jota voi lyhytnäköisesti riistää ja raastaa.

Materialistinen todellisuuskäsitys on vain olettamus. Entäpä jos lähtökohdaksi asetetaan, että kaikki on elävää, kaikki on elämää. Tämä olettamus ei olisi mitään uutta ja ihmeellistä, sillä kaikkien luonnonkansojen todellisuuskäsitys on perustunut tähän. Edelläkuvatussa analogiassa aivoja verrattaisiin sähkögeneraattorin sijaan radioon, televisioon tai vaikkapa tietokoneeseen. Tietoisuus olisi signaali, jonka laite vastaanottaa, muuntaa ja toistaa sille ominaisella tavalla. Tietoisuus olisi ohjelma, joka toimii tietokoneessa. Tämän analogian valossa tietoisuus ei redusoituisi aivoihin. Radion rikkoutuessa radiosignaali ei katoaisi. "Kuka teki vastaanottimen? Kuka lähettää signaalin? Mistä signaali on peräisin?"

Elävä universumi on tehnyt vastaanottimen. Itse asiassa se on tehnyt lukemattomia vastaanottimia. Kaikki oleva, elottomina pitämistämme mineraaleista elollisina pitämiimme monisoluisiin eliöihin asti vastaanottavat signaalin, muuntavat ja toistavat sitä, kukin tavallaan. Tietoisuuden signaalia ei lähetetä mistään tietystä paikasta, vaan signaali on todellisuus, signaali on kaikki se mitä on juuri nyt. Signaalin lähetys alkoi alkuräjähdyksessä. Elävän universumin syntypamaus kaikuu yhä, tässä ja nyt, todellisuutena, olevana, elävänä, sinuna, minuna, näinä sanoina ja ajatuksina, edessäni olevana tietokoneena, tuolina, ikkunana, maisemana, talona... Tietoisuuden signaali on matkannut, muuntunut ja toistunut 13.8 miljardia vuotta tähän ainutlaatuiseen hetkeen. Elävä universumi tutkailee ja peilaa itseään kaikessa olevassa ja kaiken olevan kautta. Sinun ja minun keholliset ulottuvuudet ovat ainutlaatuisia ikkunoita todellisuuteen.

Tieteen piirissä yhä useampi aivotutkija, biologi, lääkäri, fyysikko ja matemaatikko esittää ajatuksia jotka viittaavat elävään, tietoiseen universumiin. Kovin moni tieteen auktoriteettiin nojaava tutkija ja maallikko tuntuu kuitenkin yhä omaavan mekanistisen "todellisuus on kuin biljardipallopeli" -tyyppisen todellisuuskäsityksen. Tämä siitä huolimatta vaikka kvanttifysiikan löydöt ovat jo viime vuosisadan alkupuoliskolla ovat osoittaneet mekanistisen paradigman virheellisyyden. Todellisuus on merkllinen paikka, suorastaan ihmeellinen. Mainittakoon vaikkapa superposition periaate. Superpositio tarkoittaa, että tarkasteltava systeemi voi olla useassa eri tilassa samanaikaisesti. Tätä havainnollistaa kuuluisa Schrödingerin kissaparadoksi: laatikkoon suljetun kissan tilasta ei voi sanoa varmuudella mitään ennen kuin havainto tehdään. Superpositio on ns. "sekoitettu tila", jossa molemmat vaihtoehdot ovat voimassa. Vasta havainto vie superposition johonkin tiettyyn tilaan: radioaktiivisen aineen ydin on hajonnut aiheuttaen myrkkypullon rikkoutumisen ja kissan kuoleman tai kissa on elävä. Lukuisat havainnot osoittavat että luonnosta löytyy rakenteita, joita voi luonnehtia superpositioiden kokoelmana. Sanotaan, että "maailma on mahdollisuuksia täysi" ja näin todella on tieteenkin näkökulmasta! Kvanttifysiikan selittämä todellisuus on mahdollisuuksien kvanttikenttä. Tietoisuudella on ratkaiseva rooli, kun potentiaalisuuden kentästä piirtyy esiin havainto. "Esse est percipi", oleminen on havaituksi tulemista.

Toinen merkillisyys on aineen tyhjyys, sen onttous. Esimerkiksi allani oleva varsin kiinteältä rakenteelta tuntuva tuoli on yli 99% tyhjää täynnä. Kaikki oleva koostuu atomeista. Atomin ydin on pikkuruinen sitä ympäröivään elektroniverhoon nähden. Ytimen ja verhon välissä on valtavasti tyhjää tilaa. Kuvitelkaamme atomi jalkapallostadionin kokoiseksi. Sijoitetaan atomin ydin keskiympyrään. Elektroniverho sijaitsee stadionin ulkorakenteiden tasolla. Minkä kokoinen atomin ydin on tässä mallissa? Jalkapallon kokoinen? Pienempi. Tennispallon? Pienempi. Atomin ydin on herneen kokoinen. Jos ydin kuvitellaan jalkapallon kokoiseksi, elektroniverho asettuisi satojen metrien päähän. Tehdään toinen ajatuskoe ja leikitään koko ihmiskunnalla. Maapallon väkiluku on reilut 7 miljardia. Otetaan kaikkien ihmisten sisältämistä atomeista tyhjät pois ja ytimet kasaan. Kuinka iso kimpale ainetta meillä olisi? Montako kuutiota? Ihmiskunnan atomit mahtuvat yhden sokeripalan kokoiseen laatikkoon.

Huimaavan pieniä ovat siis atomin ytimet. Ovatko ne kuitenkin konkreettisia ja kiinteitä todellisuuden rakennuspalikoita? Eivät ole. Päästäksemme eroon biljardipallo-mielikuvista on syytä ymmärtää ettemme voi nähdä atomeita. Näkeminen edellyttää valon heijastumista kappaleesta ja valon aallonpituus asettaa ala-rajan heijastumista aiheuttavan kappalen koolle. Atomin koko selvästi tätä alarajaa pienempi, joten emme voi nähdä sitä tarkimmallakaan valomikroskoopilla. Toisekseen, hiukkasilla on myös aaltoluonne. Aaltohiukkadualismin perusteella tiedämme, että aine käyttäytyy sekä hiukkasten että aallon tapaan. Aine on yhtäältä nonlokaalia aaltoilua, kenttä joka ei sijaitse missään tietyssä paikassa ja toisaalta aine koostuu hiukkasista, joiden havainnointia rajoittaa Heisenbergin epätarkkuusperiaate; voimme mitata hiukkasen paikan mutta emme liikemäärää tai päinvastoin. "Esse est percipi." Olemme epäsuorien havaintojen varassa. Olemme tulkintojen ja mielikuvien varassa.

Hiukkaskiihdytin on laite, jonka avulla voimme tarkastella lähes valonnopeudella tapahtuvan hiukkaustörmäyksen seurauksia. Hajoamishiukkasten radat ja energiat ovat havaittavissa ja laskettavissa. Tämän perusteella voidaan rekonstruoida alkuperäisen hiukkasen massa ja rakenne. Atomin ydin koostuu nukleoneista, tarkemmin sanottuna protoneista ja neutroneista. Ne puolestaan koostuvat kvarkeista.

(kuva: https://peda.net/oppimateriaalit/e-oppi/lukio/kemia/n%C3%A4yteluvut/eke2/1/1-2-atomin-rakenne)

Myöskään kvarkit eivät ole mitään konkreettisia mikroskooppisia kappaleita. Itse asiassa ne eivät ole kappaleita ensinkään, yksittäistä kvarkkia ei ole havaittu. Vahva vuorovaikutus, ns. värivaraus sitoo ytimen rakenteet yhteen. Voi sanoa, että substantiivin sijaan kvarkit ovat pikemminkin verbejä. Objektimaisen, oliomaisen olemisen sijaa kvarkit tapahtuvat. Tätä kuvastaa myös niille annetut nimet: up (ylös), down (alas), charm (lumo), strange (outo), truth (totuus) ja beauty (kauneus). Kvanttifysiikan voidaankin sanoa vahvistavan sen minkä Herakleitos kertoi 2500 vuotta sitten. Kaikki arkitodellisuudessa havaittu kiinteä aine on atomitason todellisuudessa liikettä, värähtelyä, hiukkasia, kenttiä, aaltoja. Herakleitosin sanoin: "Panta rhei kai ouden menei.". Kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan.

Mitä nämä mikrotason merkillisyydet tarkoittavat makrotasolla? Mitä implikaatioita niistä on muotojen, värien, äänien ja hajujen maailmassa? Mitä tämä tarkoittaa todellisuus- ja identiteettikäsityksille? Mikä on tajunnan ja maailman suhde? Superposition idea merkitsee mullistusta. Paljastuu, että todellisuuskäsityksessämme on sokea täplä. Olemme ehdollistuneet ajattelemaan, että todellisuus koostuu kahdesta osasta: subjektiivisesta (= minä, tajunta, henkinen tunteiden ja ajatusten maailma) ja objektiivisesta (ei-minä, maailma, materiaalinen konkreettisten asioiden ja ilmiöiden maailma). Arkiajattelun valossa tämä tuntuu luonnolliselta ja itsestäänselvältä. "Minä" sijaitsee päässä, tässä kehossa. "Minä" ei ole sama asia kuin tuoli jolla istun tai edessäni oleva tietokone. Tämä jako on käytännöllinen ja on sisäänrakennettu tapaamme käyttää kieltä ja kommunikoida. Ennakkoluuloton tarkastelu kuitenkin paljastaa, että tämä jako on opittu. Se ei ole maailmassa vallitseva objektiivinen tosiasia. Tuoli, tämä keho, tietokone, ikkuna ja siitä avautuva maailma todentuu, se on olemassa jos ja vain jos se ilmenee tietoisuudessa. Maailma tulee todeksi tuntemuksina, näkemisenä, kuulemisena, maistamisena, tunteena tai ajatuksena tietoisuudessa. "Esse est percipi."

Tietoisuuden ulkopuolisesta todellisuudesta puhuminen on epätäsmällistä, harhaanjohtavaa ja epätieteellistä kielenkäyttöä, joka perustuu virheelliseen olettamukseen tietoisuuden sijainnista jossakin tietyssä pisteessä. Kukaan ei ole löytänyt paikkaa, jossa tietoisuus sijaitsee. On käytännöllistä viitata minä-käsitteellä tähän kehoon, mutta ennen tätä sopimuksenvaraista dualistista jaottelua on yksi jakamaton todellisuus, elävä universumi. Viittaan tähän todellisuuden ja tietoisuuden ykseyteen käsitteellä "On". Uskonnot puhuvat jumalasta, kvanttifyysikot matriisista, mystikot kosmisesta tietoisuudesta... Kaikki nämä, "On" mukaanluettuna ovat vain nimilappuja, kylttejä, tienviittoja "siihen". Käytän pointteria "On", sillä koen että "se" ei ole substantiivi, se ei ole objekti. Objekti-mielikuvan myöstä ajautuisimme taas dualistiseen tapaan jakaa oleva siihen joka tietää (subjekti) ja siihen joka tiedetään (objekti). Todellisuus on verbi, johon "On" viittaa samanaikaisesti riittävän tarkasti ja riittävän yleisesti. Kaikki mitä on, ilmenee tietoisuudessa, joka on kaikki mitä on.

"As a man who has devoted his whole life to the most clear headed science, to the study of matter, I can tell you as a result of my research about atoms this much: There is no matter as such. All matter originates and exists only by virtue of a force which brings the particle of an atom to vibration and holds this most minute solar system of the atom together. We must assume behind this force the existence of a conscious and intelligent mind. This mind is the matrix of all matter." - Max Planck (yksi 1900-luvun tärkeimmistä fyysikoista, Nobel-palkinto 1918, kvanttimekaniikan isä)

torstaina, maaliskuuta 06, 2014

Mitäpä jos?

Jospa minuus ei olekaan mitään kiinteää?

Mitä tapahtuu, jos minätunne ei enää perustu mihinkään tarinoiden kokoelmaan? Mitäpä jos en enää käytä energiaa minkäänlaisen kulissin rakentamiseen ja ylläpitoon? Mitäpä jos tämä hetki määrittää minut yhä uudestaan?



Alati uudistuvan minuuden myötä ei ole tarve elää kuin viimeistä päivää. Kaikki energia vapautuu autenttiseen elämiseen - elämään kuin ensimmäistä päivää.

Uunituore, raikas, ilmava, huokoinen tämä hetki avautuu täyteydessään nautittavaksi. Maailma on kaunis kuin luomispäivän aamuna. Mitäpä jos?

facebook.com/OnKaikki

perjantaina, huhtikuuta 27, 2007

Viiltävä analyysi

Laitan tämän nyt sitten tänne - tuntuu vähän oudolta mutta menköön...



Vajaan kahden viikon takaisen 15 km vk-lenkin jälkeen rentoa juoksua kotipihalla. Kirmailtiin tytön (2v8kk) kanssa ja kauniimpi puolisko kuvasi.

Askel on muuttunut, uskoakseni parempaan suuntaan. Pose-tekniikan näkökulmasta kehitettävää olisi silti (paljonkin);

1. Maakontakti (3. ylärivillä). Askel tulee melko hyvin alle ja polvi oikeaoppisesti (posen näkökulmasta) koukussa. Kontakti päkiällä, mutta myös kantapää laskeutuu maahan, mikä on ihan ok. Lantio on kuitenkin hieman liian takana ja näin asento jää hieman pystyyn. Toisaalta uskon tämän johtuvan hitaasta vauhdista kuvaustilanteessa. Kovempivauhtisessa juoksussa askel terävöityy (kontaktiaika maahan lyhenee). Seuraavassa kuvassa (4. ylärivi) näyttää jo paremmalta, sillä nojaan eteen.

2. Irti (1. ja 2. alarivillä). Posen näkökulmasta nosto on myöhässä, jalka jää hieman taakse. Toisaalta polvikulma säilyy, mikä posen näkökulmasta on tavoiteltavaa.

Jossakin vaiheessa olisi mielenkiintoista kuvata kovavauhtista juoksua ja tiirailla kuinka tekniikka siinä toimii. Niin tai näin, toukokuun puolivälin kieppeillä on tarkoitus juosta puolimaraton ja näin testata missä mennään (vauhti)kestävyysosastolla ja kuinka tekniikka pysyy kasassa pitkäkestoisessa kovavauhtisessa juoksussa.

-gs

perjantaina, joulukuuta 01, 2006

katso

katso
olen alfa ja omega
se sanoi
heijastan itseni yön
unessa
se sanoi
kuka puhui?
kuka kuunteli?
kuu vaiti
katson sormea
se sanoi
herää

Runotorstain aihe: Päivä päivältä muistutan itseäni entistä enemmän

keskiviikkona, syyskuuta 20, 2006

Fyysistä

Hyvin fyysistä.

Sillä tänään tein kesän toisen rataharjoituksen.

Töiden jälkeen ajelin prätkällä laitakaupungin urheilukentälle. Paikalla ei ollut ketään muuta. Juoksuvarusteet ylle ja töihin! Alkuun 2000 m kevyttä hölkkää. Sitten vaihdoin kevyet kilpakengät jalkaan ja palasin radalle. Seitsemän kertaa kahdeksansataa metriä neljänsadan metrin hölkkäpalautuksella kymmenen kilometrin tavoitevauhtia. Laskeskelin sopivaksi vauhdiksi noin 3.00 - 3.10 vetoa kohti. Siis 1.30 - 1.35 kierrosta kohti. Tarkoittaa hiukan alle neljän minuutin kilometrivauhtia. 3.45 – 3.55, to be exact. Arvioin sen sopivaksi nykykunnolleni. Jonka uskon olevan hyvässä nousussa.

Juoksin vedot mahdollisimman rennosti. Ne osuivat 3.04 - 3.12 välille. Hyvin tavoitteeseen siis. Jäähdyttelin lopuksi hölkkäämällä hitaasti 1200 m. Harjoitus kesti minuutin verran yli tunnin.

Olo oli taivaallisen hyvä ajaessani kotiin. Erittäin ja täysin zen. Läsnä, valmiina. Vapaana. Rentona. Henkisen ja fyysisen ykseyttä. Sopusointua itsen, maailman ja jumalan välillä. Moottoripyörä hyrisi allani. Ajoin rauhallisesti. Nautiskellen. Perillä koko ajan. Naturally high.

-gs

lauantaina, syyskuuta 09, 2006

Totuus on elinehto

Taitaapa mennä vielä toinenkin päivä sisätiloissa flunssaa parannellen. Suunnitelmat juosta kilpaa tänään on haudattu. Ei hätää, sillä kisat ei lopu. Syys- ja lokakuulle on tarjolla vielä paljon mahdollisuuksia.

Erikoinen viikko alkaa olla päätöksessä. Rouva on ollut tytön kanssa reissussa, joten kovin on talossa ollut hiljaista. Eipä ole sentään ihan tyhjään taloon tarvinnut töistä palata, kun seniori (kissa) 15 v on arvokkaalla olemuksellaan ollut eteisessä vastassa. Ja onhan tässä ollut hyvää aikaa lukea ja bloggailla.

Totuuden etsijän kanssa olen keskustellut tiedon ja totuuden olemuksesta. Onko jokaisella ihmisellä oma totuutensa? Miksi sitten kutsutaan yhteisiä totuuksia?

Yksi ratkaisumalli on puhua intersubjektiivisuudesta. Sen sijaan, että vääntäisimme subjektiivinen vs. objektiivinen -akselin ääripäissä, voimme dialogin kautta saavuttaa näkemyksen, jonka moni allekirjoittaa; sellainen on intersubjektiivinen totuus.

Luonnollisesti edellämainittu perustuu subjektin ja objektin vastakkainasetteluun, joka maailmannäkemistapana on dualismia eikä aivan ongelmatonta, kuten vaikkapa kvanttifysiikassa on havaittu. Tämä on kuitenkin länsimaiselle mielelle luonteva tapa toimia.

Minua viehättää ajattelu, jossa dualismi murtuu. Siinä todellisuutta pidetään eräänlaisena tapahtumien virtana; tietoisuudet, tiedostamiset ja tietoisuuden kohteet ovat enemmän tai vähemmän keinotekoisia otantoja tästä virrasta - samaa vettä pohjimmiltaan ne ovat. Tällaisessa holistisessa lähestymistavassa totuudesta muodostuu elinehto; totuus on välttämätöntä löytää. Ihminen haluaa elää hyvää elämää, ihminen kaipaa onnea. Rakkautta. Holismissa ratkaisut löytyvät hyvin läheltä. Ihmisestä itsestään.

Tämä ei merkitse sisäänpäin kääntyvää egopullistelua, vaan elävää yhteyttä todelliseen itseen, todelliseen minään. Ego, itsekäs minä tulee pienemmäksi. Katoaa. Tyypillisesti kyse on pitkästä prosessista. Kipeästäkin. Mutta tämä on se totuus, jota pidän elinehtona. Itsekkään minän väistyminen. Rakkauteen integroituvan minuuden toteutuminen. Ihminen tulee Rakkaudeksi ja Rakkaus ilmentyy ihmisenä. Tämä on minun credoni. Tästä riippuu onni ja hyvä elämä.

(Kuvassa mandariinikiinan "rakkaus" (sanotaan "ai") -merkki. Se koostuu sydäntä, henkilöä ja syleilyä tarkoittavista merkeistä)

-gs

torstaina, kesäkuuta 01, 2006

Hengen epistemologiaa 1

Epistemologia, tietoteoria sisältää näkemyksen siitä mitä on tieto ja mitä on tietäminen ja mikä on tietoteoreettisen subjektin asetelma tietoon ja tietoprosessiin nähden. Paperinmakuista? Vuodesta 1990 lähtien olen opiskellut myös filosofiaa ja niinpä siitä on muotoutunut yksi tärkeä väline maailmassaorientoitumisen työkalupakkiini. Mitä filosofia on? Yksi tapa hahmottaa sitä on systemaattinen lähestymistapa sen osa-alueisiin; epistemologia, ontologia (metafysiikka), etiikka (arvot)... olikohan jotakin muuta vielä?

Samaisesta vuodesta 1990 lähtien olen ollut vakuuttunut siitä, että todellisuuteen ja ihmisyyteen kätkeytyy arkiajattelulta salattu kerros, ydin - jotakin jota voisi kutsua vaikkapa Rakkaudeksi tai Ikuiseksi hengeksi tai Jumalaksi. Tai ehkäpä viisainta olisi olla ihan vaiti ja levätä ja kuunnella ja oppia tuossa salatussa lempeässä hiljaisuudessa.

- - -

Anteeksi, mutta nyt on jatkettava. Kuten lukija huomaa, sisälläni on älyllistämiseen taipuvaisia piirteitä. Aiemmista postauksistani ilmenee, että minussa on myös mystikkoa. Minussa elää teoreetikko. Minussa nostaa päätään käytännön ihminen. Realisti ja idealisti. Pää pilvissä ja jalat maassa. Minusta on moneksi. Minussa on tungosta.

Kun älyllistäjä (tutkija) kuulee todellisuuden ytimessä piilevästä Ikuisesta hengestä, hän huvittuu. Hän vaatii näyttöä. Hän haluaa tietää metodin. Kuinka ikuinen henki ilmenee ja kuinka siitä voidaan saada tietoa ja kuinka ilmiön todellisuus voidaan varmentaa... Tieteen tekemisen yksi keskeinen periaate on falsifioitavuuden vaatimus; todellisuutta koskeva väite on periaatteessa voitava falsifioida jotta se on mielekäs. Väite "Jumala on olemassa" ei tässä valossa ole mielekäs, sillä sitä ei voi mitenkään osoittaa vääräksi, se ei ole falsifioitavissa. Sen sijaan väite "kuu on juustoa" on sikäli mielekäs, että asian voi tutkia ja todeta, kuinka on.

Minä vastaan älyllistäjälle, että hengen ulottuvuutta ei voi "tutkia". Hengen ulottuvuutta koetaan, eletään.

Älyllistäjän tragedia on jumiutua klassiseen tieteentekemisen tapaan jakaa oleva kahtia; tutkijaan ja tutkittavaan. Tästä seuraa kahtiajako myös tietämisen käsitykseen; joku tietää (subjekti) jotakin jostakin (objekti). Kutsun tällaista epistemologiaa subjekti-objekti –dualismiksi. Subjekti-objekti –dualismi on yksi länsimaisen ihmisen suuri ongelma.

Hengen sfääriin ei ulotu dualistisella otteella. Hengen todellisuudessa kaikki liittyy kaikkeen. Epistemologisesti tämä merkitsee, että dualistinen tietokäsitys on hylättävä. Dualismin sijaan tarvitaan ykseystietokäsitystä. (Kyllä, todellista hengen vapautta on käsitteenmuodostus) Ykseystietokäsityksen mukaisessa tietämisessä ei ole erillistä tietäjää ja tiedettävää asiaa. On tietäminen, gnosis.

Itse asiassa tämä ei kuulosta kummalliselta kvanttimekaniikkaa tunteville. Kvanttimekaniikan yksi keskeinen paradoksihan liittyy tutkimusasetelmaan; on opittu myöntämään Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen mukaisesti että havaitsija, mittalaite ja havaittava muodostavat kokonaisuuden jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Mitä tarkemmin halutaan tietää hiukkasen liikemäärä, sitä epätarkempaa on paikasta saatava tieto ja jos korostetaan paikkatietoa, se tapahtuu liikemäärätiedon kustannuksella. Mittaus vaikuttaa mitattavaan kohteeseen.

Gnosis!

-gs

perjantaina, toukokuuta 12, 2006

KERRO ITSESTÄSI/Meemi

Suolaista vai makeaa?
Esine, jonka katoaminen surettaa yhä?
Ihminen jonka olet kadottanut/menettänyt?
Viikonpäivä josta pidät?
Kuukausi josta tykkäät?
Mieleenpainunein kirja?
Muistatko haikeudella yhtään opettajaasi?
Haaveiletko lottovoitosta?
Pidätkö tavarataivaasta?
Vai oletko minimalisti?
Onko tämä päivä ollut hyvä päivä?

(Lähetä haaste kolmelle)

Rita Mentor minut haastoi, vastaan haasteeseen.

KYSYMYKSET

Suolaista vai makeaa?
Jos kysymys viedään ravinnon tasolle, tietysti suolaista. Ilman makeaa pärjää, mutta keho tarvitsee suoloja. Jos kysymys koskee henkistä tasoa, vastaan kyllä.

Esine, jonka katoaminen surettaa yhä?
-

Ihminen jonka olet kadottanut/menettänyt?
Kukaan ei koskaan voi lopullisesti ketään kadottaa eikä menettää.

Viikonpäivä josta pidät?
Well – today is Friday, it’s nice. Tomorrow it’ll be Saturday and I know it’ll be great… and so on. So I’ll answer I like Everyday.

Kuukausi josta tykkäät?
see above

Mieleenpainunein kirja?
Monta merkittävää on. Jos vain yhden saisin valita autiolle saarelle… se olisi… Raamattu.

Muistatko haikeudella yhtään opettajaasi?
”Haikeudella”? En. Kiitollisuudella? Kyllä. Useampaakin.

Haaveiletko lottovoitosta?
Joskus mietin, mitä tekisin jos sellainen kohdalle osuisi. Sitten mietin, mikä estää minua tekemästä kyseistä asiaa tässä ja nyt. Carpe diem!

Pidätkö tavarataivaasta?
En ole materialisti. Arvostan silti hyvän designin, laadun, toiminnallisuuden yhdistelmää, hyvää käytettävyyttä. .

Vai oletko minimalisti?
Joskus on niin, että ”vähemmän on enemmän”.

Onko tämä päivä ollut hyvä päivä?
Kyllä.

Haastan
- Sahramin
- Oliverjazzin
- Marian

-gs