On

Mitä on ihmiselämä? Mitä on todellisuus? Kyynikolla on vastaus valmiina: ihmiselämä on kuolemaan johtava sairaus, joka tarttuu sukupuoliyhteydessä. Elämä on satunnaisen tilapäinen häiriö elottomassa, yhä suurempaan epäjärjestykseen ajautuvassa (entropia) maailmankaikkeudessa. Tietoisuus on aivojen erityisominaisuus ja kuolema on tiedostavan minän päätepiste. Materialisti redusoi minuuden eläviin aivoihin. Kun aivot kuolevat, minuuden oleminen lakkaa. Todellakin, mekanistismaterialistisen ihmis- ja todellisuuskäsityksen näkökulmasta tämä on loogista ja totta.

Kysymysten ytimessä on todellisuuden ja tietoisuuden suhde. Tieteen valtavirta edustaa reduktionistista materialismia. Tietoisuus ja kaikki elämä palautetaan (redusoidaan) elottomaan materiaan, aineeseen. Reduktionismin kehittyneempi muoto, ns. emergentti materialismi puolestaan pitää tietoisuutta aivojen monimutkaisen sähkökemiallisen toiminnan, kehon ja ympäristön välisen dynamiikan emergenttinä ominaisuutena, seurauksena. Aivot tuottavat tietoisuuden samaan tapaan kuten sähkögeneraattori sähkön. Generaattorin sammuessa sähköntuotanto lakkaa, tietoisuus sammuu. "Kuka teki generaattorin", saattaa joku kysyä. "Generaattori valmistui sattumalta yrityksen ja erehdyksen kautta hyvin pitkän ajan kuluessa", vastaa (emergentin) materialismin kannattaja ja viittaa darwinistiseen ajatukseen elämästä sopeutumiskilpailuna vihamielisessä ympäristössä. Materialistisen todellisuuskäsityksen lähtöolettamuksena on todellisuuden jakaminen elottomaan ja elävään. Valtaosa modernin maailmankuvan omaksuneista ihmisistä on ehdollistunut ajattelemaan, havaitsemaan ja toimimaan tämän todellisuuskäsityksen mukaisesti. Tästä on aiheutunut paljon vakavia seurauksia sekä yksilöllisellä että globaalilla tasolla. Oman edun tavoittelu myrkyttää ihmissuhteet ja maapallo luonnonvaroineen nähdään resurssina, jota voi lyhytnäköisesti riistää ja raastaa.

Materialistinen todellisuuskäsitys on vain olettamus. Entäpä jos lähtökohdaksi asetetaan, että kaikki on elävää, kaikki on elämää. Tämä olettamus ei olisi mitään uutta ja ihmeellistä, sillä kaikkien luonnonkansojen todellisuuskäsitys on perustunut tähän. Edelläkuvatussa analogiassa aivoja verrattaisiin sähkögeneraattorin sijaan radioon, televisioon tai vaikkapa tietokoneeseen. Tietoisuus olisi signaali, jonka laite vastaanottaa, muuntaa ja toistaa sille ominaisella tavalla. Tietoisuus olisi ohjelma, joka toimii tietokoneessa. Tämän analogian valossa tietoisuus ei redusoituisi aivoihin. Radion rikkoutuessa radiosignaali ei katoaisi. "Kuka teki vastaanottimen? Kuka lähettää signaalin? Mistä signaali on peräisin?"

Elävä universumi on tehnyt vastaanottimen. Itse asiassa se on tehnyt lukemattomia vastaanottimia. Kaikki oleva, elottomina pitämistämme mineraaleista elollisina pitämiimme monisoluisiin eliöihin asti vastaanottavat signaalin, muuntavat ja toistavat sitä, kukin tavallaan. Tietoisuuden signaalia ei lähetetä mistään tietystä paikasta, vaan signaali on todellisuus, signaali on kaikki se mitä on juuri nyt. Signaalin lähetys alkoi alkuräjähdyksessä. Elävän universumin syntypamaus kaikuu yhä, tässä ja nyt, todellisuutena, olevana, elävänä, sinuna, minuna, näinä sanoina ja ajatuksina, edessäni olevana tietokoneena, tuolina, ikkunana, maisemana, talona... Tietoisuuden signaali on matkannut, muuntunut ja toistunut 13.8 miljardia vuotta tähän ainutlaatuiseen hetkeen. Elävä universumi tutkailee ja peilaa itseään kaikessa olevassa ja kaiken olevan kautta. Sinun ja minun keholliset ulottuvuudet ovat ainutlaatuisia ikkunoita todellisuuteen.

Tieteen piirissä yhä useampi aivotutkija, biologi, lääkäri, fyysikko ja matemaatikko esittää ajatuksia jotka viittaavat elävään, tietoiseen universumiin. Kovin moni tieteen auktoriteettiin nojaava tutkija ja maallikko tuntuu kuitenkin yhä omaavan mekanistisen "todellisuus on kuin biljardipallopeli" -tyyppisen todellisuuskäsityksen. Tämä siitä huolimatta vaikka kvanttifysiikan löydöt ovat jo viime vuosisadan alkupuoliskolla ovat osoittaneet mekanistisen paradigman virheellisyyden. Todellisuus on merkllinen paikka, suorastaan ihmeellinen. Mainittakoon vaikkapa superposition periaate. Superpositio tarkoittaa, että tarkasteltava systeemi voi olla useassa eri tilassa samanaikaisesti. Tätä havainnollistaa kuuluisa Schrödingerin kissaparadoksi: laatikkoon suljetun kissan tilasta ei voi sanoa varmuudella mitään ennen kuin havainto tehdään. Superpositio on ns. "sekoitettu tila", jossa molemmat vaihtoehdot ovat voimassa. Vasta havainto vie superposition johonkin tiettyyn tilaan: radioaktiivisen aineen ydin on hajonnut aiheuttaen myrkkypullon rikkoutumisen ja kissan kuoleman tai kissa on elävä. Lukuisat havainnot osoittavat että luonnosta löytyy rakenteita, joita voi luonnehtia superpositioiden kokoelmana. Sanotaan, että "maailma on mahdollisuuksia täysi" ja näin todella on tieteenkin näkökulmasta! Kvanttifysiikan selittämä todellisuus on mahdollisuuksien kvanttikenttä. Tietoisuudella on ratkaiseva rooli, kun potentiaalisuuden kentästä piirtyy esiin havainto. "Esse est percipi", oleminen on havaituksi tulemista.

Toinen merkillisyys on aineen tyhjyys, sen onttous. Esimerkiksi allani oleva varsin kiinteältä rakenteelta tuntuva tuoli on yli 99% tyhjää täynnä. Kaikki oleva koostuu atomeista. Atomin ydin on pikkuruinen sitä ympäröivään elektroniverhoon nähden. Ytimen ja verhon välissä on valtavasti tyhjää tilaa. Kuvitelkaamme atomi jalkapallostadionin kokoiseksi. Sijoitetaan atomin ydin keskiympyrään. Elektroniverho sijaitsee stadionin ulkorakenteiden tasolla. Minkä kokoinen atomin ydin on tässä mallissa? Jalkapallon kokoinen? Pienempi. Tennispallon? Pienempi. Atomin ydin on herneen kokoinen. Jos ydin kuvitellaan jalkapallon kokoiseksi, elektroniverho asettuisi satojen metrien päähän. Tehdään toinen ajatuskoe ja leikitään koko ihmiskunnalla. Maapallon väkiluku on reilut 7 miljardia. Otetaan kaikkien ihmisten sisältämistä atomeista tyhjät pois ja ytimet kasaan. Kuinka iso kimpale ainetta meillä olisi? Montako kuutiota? Ihmiskunnan atomit mahtuvat yhden sokeripalan kokoiseen laatikkoon.

Huimaavan pieniä ovat siis atomin ytimet. Ovatko ne kuitenkin konkreettisia ja kiinteitä todellisuuden rakennuspalikoita? Eivät ole. Päästäksemme eroon biljardipallo-mielikuvista on syytä ymmärtää ettemme voi nähdä atomeita. Näkeminen edellyttää valon heijastumista kappaleesta ja valon aallonpituus asettaa ala-rajan heijastumista aiheuttavan kappalen koolle. Atomin koko selvästi tätä alarajaa pienempi, joten emme voi nähdä sitä tarkimmallakaan valomikroskoopilla. Toisekseen, hiukkasilla on myös aaltoluonne. Aaltohiukkadualismin perusteella tiedämme, että aine käyttäytyy sekä hiukkasten että aallon tapaan. Aine on yhtäältä nonlokaalia aaltoilua, kenttä joka ei sijaitse missään tietyssä paikassa ja toisaalta aine koostuu hiukkasista, joiden havainnointia rajoittaa Heisenbergin epätarkkuusperiaate; voimme mitata hiukkasen paikan mutta emme liikemäärää tai päinvastoin. "Esse est percipi." Olemme epäsuorien havaintojen varassa. Olemme tulkintojen ja mielikuvien varassa.

Hiukkaskiihdytin on laite, jonka avulla voimme tarkastella lähes valonnopeudella tapahtuvan hiukkaustörmäyksen seurauksia. Hajoamishiukkasten radat ja energiat ovat havaittavissa ja laskettavissa. Tämän perusteella voidaan rekonstruoida alkuperäisen hiukkasen massa ja rakenne. Atomin ydin koostuu nukleoneista, tarkemmin sanottuna protoneista ja neutroneista. Ne puolestaan koostuvat kvarkeista.

(kuva: https://peda.net/oppimateriaalit/e-oppi/lukio/kemia/n%C3%A4yteluvut/eke2/1/1-2-atomin-rakenne)

Myöskään kvarkit eivät ole mitään konkreettisia mikroskooppisia kappaleita. Itse asiassa ne eivät ole kappaleita ensinkään, yksittäistä kvarkkia ei ole havaittu. Vahva vuorovaikutus, ns. värivaraus sitoo ytimen rakenteet yhteen. Voi sanoa, että substantiivin sijaan kvarkit ovat pikemminkin verbejä. Objektimaisen, oliomaisen olemisen sijaa kvarkit tapahtuvat. Tätä kuvastaa myös niille annetut nimet: up (ylös), down (alas), charm (lumo), strange (outo), truth (totuus) ja beauty (kauneus). Kvanttifysiikan voidaankin sanoa vahvistavan sen minkä Herakleitos kertoi 2500 vuotta sitten. Kaikki arkitodellisuudessa havaittu kiinteä aine on atomitason todellisuudessa liikettä, värähtelyä, hiukkasia, kenttiä, aaltoja. Herakleitosin sanoin: "Panta rhei kai ouden menei.". Kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan.

Mitä nämä mikrotason merkillisyydet tarkoittavat makrotasolla? Mitä implikaatioita niistä on muotojen, värien, äänien ja hajujen maailmassa? Mitä tämä tarkoittaa todellisuus- ja identiteettikäsityksille? Mikä on tajunnan ja maailman suhde? Superposition idea merkitsee mullistusta. Paljastuu, että todellisuuskäsityksessämme on sokea täplä. Olemme ehdollistuneet ajattelemaan, että todellisuus koostuu kahdesta osasta: subjektiivisesta (= minä, tajunta, henkinen tunteiden ja ajatusten maailma) ja objektiivisesta (ei-minä, maailma, materiaalinen konkreettisten asioiden ja ilmiöiden maailma). Arkiajattelun valossa tämä tuntuu luonnolliselta ja itsestäänselvältä. "Minä" sijaitsee päässä, tässä kehossa. "Minä" ei ole sama asia kuin tuoli jolla istun tai edessäni oleva tietokone. Tämä jako on käytännöllinen ja on sisäänrakennettu tapaamme käyttää kieltä ja kommunikoida. Ennakkoluuloton tarkastelu kuitenkin paljastaa, että tämä jako on opittu. Se ei ole maailmassa vallitseva objektiivinen tosiasia. Tuoli, tämä keho, tietokone, ikkuna ja siitä avautuva maailma todentuu, se on olemassa jos ja vain jos se ilmenee tietoisuudessa. Maailma tulee todeksi tuntemuksina, näkemisenä, kuulemisena, maistamisena, tunteena tai ajatuksena tietoisuudessa. "Esse est percipi."

Tietoisuuden ulkopuolisesta todellisuudesta puhuminen on epätäsmällistä, harhaanjohtavaa ja epätieteellistä kielenkäyttöä, joka perustuu virheelliseen olettamukseen tietoisuuden sijainnista jossakin tietyssä pisteessä. Kukaan ei ole löytänyt paikkaa, jossa tietoisuus sijaitsee. On käytännöllistä viitata minä-käsitteellä tähän kehoon, mutta ennen tätä sopimuksenvaraista dualistista jaottelua on yksi jakamaton todellisuus, elävä universumi. Viittaan tähän todellisuuden ja tietoisuuden ykseyteen käsitteellä "On". Uskonnot puhuvat jumalasta, kvanttifyysikot matriisista, mystikot kosmisesta tietoisuudesta... Kaikki nämä, "On" mukaanluettuna ovat vain nimilappuja, kylttejä, tienviittoja "siihen". Käytän pointteria "On", sillä koen että "se" ei ole substantiivi, se ei ole objekti. Objekti-mielikuvan myöstä ajautuisimme taas dualistiseen tapaan jakaa oleva siihen joka tietää (subjekti) ja siihen joka tiedetään (objekti). Todellisuus on verbi, johon "On" viittaa samanaikaisesti riittävän tarkasti ja riittävän yleisesti. Kaikki mitä on, ilmenee tietoisuudessa, joka on kaikki mitä on.

"As a man who has devoted his whole life to the most clear headed science, to the study of matter, I can tell you as a result of my research about atoms this much: There is no matter as such. All matter originates and exists only by virtue of a force which brings the particle of an atom to vibration and holds this most minute solar system of the atom together. We must assume behind this force the existence of a conscious and intelligent mind. This mind is the matrix of all matter." - Max Planck (yksi 1900-luvun tärkeimmistä fyysikoista, Nobel-palkinto 1918, kvanttimekaniikan isä)

Sinä voit valita

Kuten vanha kansa tiesi, ”kaikki on kaunista, kun vaan silmät tottuu.” Tämän hetken upeus ei aina ole ilmeistä. Se voi kuitenkin paljastua, jos olet ennakkoluuloton. Ennakkoluulottomuus on ”tyhjä mieli”, jossa maailma ilmenee runsaudessaan.

Elämä ei ole pihtari, vaikka se itse tehdyssä vankisellissä riutuvalle sellaisena näyttäytyy. Egovetoinen ihminen pitää elämää pelinä, jossa vain ovelimmat ja röyhkeimmät pärjäävät. Elämä ei ole kuitenkaan peli. Elämä on peili. Katso tarkasti ja katso kaikessa rauhassa. Mitä näet? Näkyykö peilissä ”On”nen poika tai tyttö? Sinä voit valita.

Katso ajattelijaa äläkä tyydy ruokalistaan

Sinua saattaa kyllästyttää kun olen viime aikoina kirjoittanut egosta niin usein. Viimeisestä 15 blogipostauksesta 9 näyttää sisältävän tunnisteen ego. "Ego sitä ja ego tätä..." Ymmärrän ja haluan valaista asiaa.

1) Ego on fokuksessa kun lähdetään etsimään totuutta elämästä ja ihmisestä.

2) Blogin kirjoitukset syntyvät spontaanisti. En aloittaessani katso, mitä aihetta olen edellisessä postauksessa käsitellyt. Tällainen toimintatapa johtaa helposti tärkeinä pitämieni asioiden toistamiseen.

3) Ego nyt vain sattuu olemaan lyhyennäppärä sana. Se on kätevä yhdistää toiseen sanaan ja muodostaa kivoja yhdyssanoja. "Egominuus", "egoidentiteetti", "egotietoisuus" ja "egovetoinen".

Siispä. Taas pari sanaa egosta ja aidosta identiteetistä. Kaikki alkaa asioiden nykytilan tunnistamisesta. Asiat ovat täsmälleen niin kuin ne ovat. Maailmassa on paljon valoa, paljon hyvää ja kaunista. Se kaikki on ihanaa ja inspiroivaa. Se antaa toivoa. Terve nondualismi (= todellisuuden sellaisuus ilman erillisyyden harhaa) ei kuitenkaan ole sydämetöntä kyyristelyä minättömyyden idean takana. Kukaan terve ihminen ei voi sulkea silmiään epäkohdilta, ongelmilta ja kärsimykseltä, jota esiintyy kaikilla elämän tasoilla yksilöistä yhteisöihin. Globaalisti mm. väestönkasvu, ilmastonmuutos ja ruokakriisi on haastamassa koko ihmiskunnan pohtimaan elämän säilymisen edellytyksiä. Egovetoisesta identiteetistä käsin eläminen on johtanut ihmiskunnan nykyiseen tilaan.

Kestävien ratkaisujen saavuttaminen ja kärsimyksen lakkaaminen edellyttää täysin uutta, yliyksilöllistä olemisen tapaa. Puhtaasta olemisesta kumpuava ajattelu ja toiminta ei aiheuta uusia ongelmia. Egovetoinen ajattelu voi toki myös ratkaista jotakin, mutta egon ratkaisut eivät koskaan puutu ongelmien varsinaiseen syyhyn. Kuinka se voisikaan, sillä se joutuisi katsomaan itseään peilistä?

“You cannot solve a problem from the same consciousness that created it. You must learn to see the world anew.” - Albert Einstein

Mitä on egovetoisuus? Se on identiteettiä määrittävien tarinoiden loputonta kertomista ja muokkaamista. Tarinoissa alleviivataan vastakohtia. Egoidentiteetti määrittyy aina suhteessa johonkin jota se ei ole. Egon minätunteen säilyminen ja vahvistuminen edellyttää jatkuvaa erillisyyttä korostavien tarinoiden sepittämistä. Käytännössä tämä merkitsee, että egolle onni ei koskaan asusta tässä hetkessä kuin korkeintaan hetkittäin. Saavutettuaan jotakin ego voi iloita hetken, mutta kohta se joutuu taas pakenemaan sisäistä tyhjyyttään. Sen tapa säilyä hengissä on etsiä ja odottaa onnea seuraavan kulman takaa.

Ego suhtautuu toiseen ihmiseen aina keinona vahvistaa minätunnettaan. Toinen on resurssi, jota käytetään tarinan ainesosana. Egon on ensin selvitettävä, onko toinen sosioekonomisesti (tai urheilullisesti tai sivistyksellisesti tai taiteellisesti tai ulkonäöllisesti tai jollakin muulla egon kannalta tärkeällä kriteerillä) ylempänä, alempana vai samalla tasolla egon kanssa. Tämän jälkeen ego tuntee kateutta, ihailua, pelkoa, vihaa tai ylpeyttä. Ego voi tuntea myös välinpitämättömyyttä. Nämä tunteet ovat polttoainetta egolle. Ego voi tuntea myös yhteenkuuluvuutta. Heimoidentiteettinä ego samaistuu esimerkiksi jonkin uskonnollisen, poliittisen tai urheilullisen liikkeen agendaan. Myös näissä tapauksissa kyse on vastakohtien korostamisesta, sillä heimoidentiteetti elää aina viholliskuvasta.

Kuinka vapautua? Paradoksin äärellä ollaan. Kun lähdet etsimään vapautumista, totuutta, olet eksynyt etkä löydä. Egon luonteeseen kuuluu etsiä, se ei ole kiinnostunut tästä hetkestä niin kuin se on itsessään. Egolle tämä hetki on vain väline perustella etsinnän tärkeys. Tämä hetki on aina jotenkin rikki suhteessa menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Kyse ei kuitenkaan ole siitä etteikö egoa saisi ajatella. Kyse ei ole siitä etteikö vapautumista saisi ajatella. Itse asiassa olet ottanut askeleen vapauteen juuri siinä kohtaa kun ajattelet egoa. Juuri silloin et nimittäin enää samaistu siihen. Katso egoa, katso ajattelijaa. Älä tuomitse. Katso ajattelijaa tyyneydestä käsin. Jos olet kyllästynyt egon käsitteeseen niin voit ihan hyvin korvata sen "ajattelijalla", "käsitteellisellä mielellä", "valheellisella minäkuvalla" tai "valheellisella identiteetillä" tai "samaistumisella tarinoihin". Käsitteellisen tienviitan muoto ei ole oleellinen. Se on vain kuin sormi, joka osoittaa kuuta. Katso mihin kyltti viittaa. Älä toimi sisäisen ajattelijan lailla. Se rakastaa vertailla ja keräillä tienviittoja. Ego on kuin nälkäinen ihminen, joka loputtomiin analysoi ruokalistoja maistamatta koskaan mitään. Lopulta epätoivoissaan se syö jonkin ruokalistan ja valittaa sitten kovaan ääneen ruoan mauttomuudesta ja vatsakivuista.

Mitä on aito identiteetti? Se on elävää yhteyttä "lähteeseen" tai "henkeen", "valoon", "rakkauteen", "jumalaan"... millaista käsitteellistä pointteria nyt kukin tykkää käyttää viittaamaan johonkin joka on itsessään "lausumaton". Lähteessä me kaikki olemme yhtä kuten vesipisarat meressä. Erillisyyttä ei siinä mielessä siis ole. Aito identiteetti on avautumista lähteelle niin että se virtaa kauttamme maailmaan yksilöllisellä, ainutlaatuisella tavalla. Ykseyden ja ainutlaatuisuuden tanssista elämässä on kyse.

Kuka sinä olet?

Automaattinen reagointi on luonteenomaista egominälle. Ego reagoi aina automaattisesti puolustaakseen ja vahvistaakseen minätunnettaan. Tämä ajatusten, emootioiden, puheen tai toiminnan tasolla ilmenevä reaktio voi olla primitiivisen raivokas, jos ego kokee tilanteen uhkaavaksi. Kyse ei siis ole konkreettisesta hengenvaarasta, vaan egon olemassaolon perustana olevaan ajatusten, muistojen ja odotusten kokoelmaan kohdistuvasta uhkasta. Kyse on minuudeksi uskotun käsitteellisen mielen mentaalisten mallien luhistumisvaarasta. Egominän näkökulmasta kyse on hengenvaarasta.

Todellista itseyttä voidaan verrata lepäämiseen. Se on tyyneyttä. Kaikki ajattelu, puhuminen ja tekeminen nousee levollisuudesta käsin. Kaikkea tekemistä taustoittaa koko ajan tyyneyden tuntemus, riippumatta siitä kuinka paljon turbulenssia ulkoisissa olosuhteissa on.

Egotietoisuus sen sijaan elää jatkuvassa sotatilassa sisäisesti ja ulkoisesti. Egotietoisuus elää pelkäämisen, haluamisen ja vihaamisen emootioissa ja ajatuksissa. Se on riippuvainen niistä. Se samaistuu niihin.

Todellinen itseys on perillä olemista, hetkessä elämistä. Egotietoisuus on sen sijaan kiinni eilisessä ja/tai huomisessa. Tämä hetki on egotietoisuudelle aina vain väline vahvistaa itseään eilisen/huomisen -illuusioiden kautta.

Egotietoisuus joko "sitkuttelee" huomisen suuntaan (sitten kun ensi viikonloppuna tai kesälomalla tai eläkkeellä saan sitä tai tätä tai tuota, sitten olen onnellinen) tai "mutkuttelee" eilisen suuntaan (mutta kun eilen tai viime viikolla tai lapsuudessa joku teki tai sanoi tai jätti tekemättä tai jätti sanomatta).

Egotietoisuus on addiktoitunutta minuutta. Egotietoisuus on aina kehittänyt riippuvuuden johonkin. Egotietoisuus ajattelee olevansa onnellinen vasta sitten kun tekee tai saa tai ottaa jotakin. Tämä hetki on täysi, vasta kun tuo jokin on läsnä. Egotietoisuuden addiktion kohteena voivat olla myös menneessä koetut asiat. Ne voivat olla tarinoita menestyksestä (egoidentiteetti saavutuksina, suorituksina, pätemisenä) tai vääryyksistä (minuus uhri-identiteettinä).

Kuka sinä olet?

Aito kohtaaminen

Egotietoisuudesta, käsitteellisestä mielestä käsin tapahtuva keskustelu ei ole koskaan aitoa kohtaamista. Egolle toinen on aina vain väline - hyödytön tai hyödyllinen, riippuen siitä voiko ego toista hyödyntäen vahvistaa tarinaa minuudesta. On huomattava, ettei toisen tarvitse olla samaa mieltä, jotta ego vahvistuu. Ego on nimenomaan riippuvainen vastakkainasetteluista. Vaikka ego toisaalta aina hakee samanmielisiä ihmisiä, se samalla myös jatkuvasti määrittää itseään vastustajan/viholliskuvan kautta. Näin sen olemassaolon premissi, erillisyyden idea vahvistuu. Egominuus on siis samanaikaisesti erottautumista ja liittoutumista suhteessa toiseen.

Samanmielisten kanssa ego rakentaa kollektiivista identiteettiä (poliittiset, uskonnolliset ja muut liikkeet). Myös näiden olemassaolo edellyttää aina vastakohtaa, esimerkiksi meidän puolue / muut, hallitus / oppositio, meidän uskonto / vääräoppiset, älykkäät / tavikset... lista on loputon.

Aito kohtaaminen mahdollistuu vasta kun ihminen riittävästi kärsittyään ymmärtää elävänsä ajattelun luomien kulissien ehdoilla. Ihminen herää havaitsemaan, että ajattelusta, tuosta oivallisesta rengistä onkin tullut isäntä tietoisuuden talossa. Tällöin hänellä on mahdollisuus astua ulos roolista, ulos käsitteellisen mielen laatimasta ja ylläpitämästä identiteettitarinasta. Tämä saattaa olla pitkä ja kivinen tie, riippuen siitä kuinka vahvasti minuus on kiinni käsitteellisessä mielessä. Aito kohtaaminen mahdollistuu vasta kun ihminen ei enää samaistu ajatteluunsa, kun ihminen ei enää ole ajatustensa ja tunteidensa vietävänä. Aito kohtaaminen mahdollistuu vasta kun ihminen herää todelliseen itseensä.