Kannukseen

Eilisiltana facebook nosti esiin neljä vuotta vanhan kuvan, jossa Anne on muuttolaatikoiden keskellä Mikkelin kodissamme. Inspiroiduin pohtimaan asiaa. Kuvan hetkestä tuntuu kuluneen ikuisuus. Niin se vain elämä johdatti perheemme Porkkanapolulta Kynttiläkujalle Kannukseen. Elämä oli ihan mallillaan Etelä-Savossa, mutta kyllä on tuntunut hyvältä palata Annen juurille hänen vanhaan kotitaloonsa. Kannus ja tämä talo ovat molemmat olleet minullekin rakkaita jo vuodesta 1986 alkaen. Tärkeää on ollut myös se, että muuton myötä etäisyys omille juurilleni Kuusamoon lyheni parilla sadalla kilometrillä.

Muutos oli iso eikä se suinkaan ollut helppo - suurin haaste omalla kohdalla oli minäkuvan taustalla yllättävän vahvasti vaikuttaneesta opettajan ammatti-identiteetistä irti päästäminen ja täysipäiväiseksi yrittäjäksi ryhtyminen. Yrityksen olimme Annen kanssa perustaneet jo edellisenä syksynä, joten astinlauta oli kyllä olemassa mutta ei siihen kuitenkaan totisesti ollut tuskatonta hypähtää. Enemmän tai vähemmän hyppy tuntemattomaan oli se. Taloudellisesti tarkasteltuna ratkaisu vaikutti epäviisaalta, mutta elämä on kuitenkin eurojen ohella paljon muutakin.

Elämäni Kannuksessa on omien arvojen näköistä ja kyllä se sitä Mikkelin vuosinakin oli. Elämäntilanne muuttui kuitenkin oleellisesti Annen saadessa töitä kotiseudultaan. Juuri siitähän me olimme muutamia vuosia haaveilleet: jos jommallekummalle avautuu sopiva työmahdollisuus Kannuksen tai Kuusamon suunnalla niin silloin maisema vaihtuu. Yhteinen polkumme reitillä Oulu - Helsinki - Kouvola - Koria - Mikkeli kääntyisi takaisin kohti kotikontuja.

Vaakakupeissani oli selvät vaihtoehdot: jatkan vanhassa työssä ja viikonloppuisin sukkuloin kahden toisistaan noin 450 km etäisyydellä sijaitsevan paikkakunnan välillä tai sitten hyppään uuteen ja koko perhe asuu Kannuksessa. 

Arvot ovat tekoja. Tämä periaate kirkastui seitsemisen vuotta sitten Leena Vainion hyvinvointivalmentaja-koulutuksessa. Siispä oli hypättävä! Hyppy oli arvojeni näköinen ja aikani tasapainoiltuani dynaaminen tasapainotila löytyi. Elämä kantaa kuin kantaakin! Hyvää viikonloppua!

 

Mitä koronan jälkeen?

Arvioni on että

1) heräämisiä tapahtuu koko ajan, erityisesti nykyisen kaltainen turbulenssi on kuin herätyskello - monet silmät aukeavat, osalla hetkeksi, osalla pysyvästi,

2) osa ihmisistä, yhteisöistä, yhteiskunnista & infrasta palautuu entiselleen kun pöly on laskeutunut, mutta merkittävä osa em. tarkastelee jo nyt ja tulee pölyn laskeuduttua huolellisesti tarkastelemaan toimintatapojaan ja tekemään niihin pienempiä ja isompia, jopa radikaaleja muutoksia,

3) elämä ja todellisuus on viisas itseäänkorjaava prosessi, joten lokaaleja ja globaaleja kriisejä tullaan kokemaan jatkossakin - tämä merkitsee mm. sitä ettei oikeistopopulismi ole lyhyellä aikavälillä katomassa.

Yleisesti: tarvitaan arvojen perusteellinen läpivalaisu. Arvoajatteluun tottumattomalle tämä saattaa olla kivulias prosessi. Arvoajattelu kytkeytyy ontologisiin (= todellisuuden olemus) ja epistemologisiin (tiedon ja tietämisen olemus) perusvirityksiimme, joiden puitteissa orientoidumme kanssaihmisiin ja todellisuuteen ylipäätään.

Ihmisinä olemme jatkuvassa vuorovaikutuksessa monenlaisten arvojen kanssa. Arvoajatteluun herääminen merkitsee, että a) tiedostamme omat arvomme ja b) alamme tietoisesti peilata kohtaamiamme ilmiöitä (ja niiden takana olevia arvoja) suhteessa omiin arvoihini.

Itsekasvatuksen näkökulmasta jatkuva reflektointi on välttämätöntä: on oltava tietoinen omista arvoista, on pyrittävä elämään niiden näköistä elämää ajatusten, sanojen ja tekojen tasolla. Tämä on jatkuva prosessi jossa paradoksaalisesti ei olla koskaan perillä ja samalla ollaan koko ajan "oikeassa paikassa", perillä tässä hetkessä. Tämä hetki on ainoa paikka, jossa em. reflektointia voi tehdä. Reflektoinnin tuloksena syntyy muutoksia yksilöllisellä, yhteisöllisellä, poliittisella, lainsäädännöllisellä ja kaiken tuloksena lopulta myös globaalilla tasolla. Tämä on toiveikkuuden näköala.

Yksilöllisen tason osalta nostan vielä esille klassisen käsitteen: jalous. Mitä on jalo ihmisyys? Mitä on jalo elämä? Minä ymmärrän jalouden niin, että kyse on totuuden, hyvyyden ja kauneuden erottamattomasta arvokolmikkoperustasta ja niiden varaan rakentuvasta ja niiden näköisestä elämästä. Ihmisyydessämme olemme kutsutut tähtäämään siihen. Jalouteen. Jalouden teema saattaa kuulostaa turhan korkealentoiselta varsinkin jos ei ole kouliintunut arvoajatteluun.

Arkisemmin ilmaistuna kyse on jokapäiväisistä arjen pienistä valinnoista: sen sijaan että aina kulkisimme automaattiohjauksessa impulssiemme, mielihalujemme tai huonolaatuisten ajatuksiemme vietävänä tekoihin jotka eivät ole kestäviä eettisesti ja/tai ekologisesti, pysähdymme aika-ajoin miettimään ovatko ajatuksemme, sanamme ja tekomme linjassa arvojemme kanssa. Näin vaalimme ja harjaannutamme kykyämme myötätuntoisesti tarkastella impulssejamme ja ajatuksiamme ennen kuin ne mahdollisesti manifestoituvat ulkoisiksi teoiksi. En tarkoita tällä tietenkään sitä, että kaikki kognitiivinen ja siihen liittyvä motorinen automaatio pitäisi purkaa. Sen sijaan on syytä purkaa automaatio, joka ei ole arvojemme näköistä - itsekasvatuksen tiellä luovumme huonoiksi tottumuksiksi ja tavoiksi havaitsemistamme ajatuksista, sanoista ja teoista, jotka eivät ole jalouden näköisiä.

Kutsu, lupaus ja täyttymys

Kutsu, lupaus ja täyttymys

Vuodenvaihde on erityisen otollinen aika pysähtyä hetkeksi pohtimaan missä mennään. Mitä on jäänyt taaksesi? Mitä näet edessäsi? Ihania muistoja? Ikäviä kokemuksia? Toiveikasta odotusta paremmasta huomisesta? Kauhunsekaista kyyristelyä enemmän tai vähemmän realististen uhkakuvien varjoissa? Todennäköisesti mielesi maisemassa liikuskelee tai on liikuskellut kaikkia edellämainittuja.

Menneestä voi ennen kaikkea oppia, mutta kovin moni on jäänyt menneen vangiksi. "Kyllähän minä, mutta kun..." Menneisyyden "mutkuttelijat" menevät piiloon eilisen taakse. "Kyllähän minä tekisin tai voisin, mutta kun mieheni, vaimoni, työkaverini, naapurini, anoppini, siskoni, veljeni, isäni, äitini sanoi, teki, jätti tekemättä, jätti sanomatta eilen, viime viikolla, viime lomalla, lapsuudessa sitä, tätä, tuota tai jotakin muuta". Selitysten virta on loputon. "Kyllähän minä voisin, mutta kun minulla on tämä diagnoosi. Ymmärräthän etten kerta kaikkiaan voi." Mutkuttelijalle tämä hetki ja sen mahdollisuudet eivät koskaan kelpaa, vaan ne aina suodatetaan ja mitätöidään menneen määrittämien ajatusautomaatioiden avulla. "Kyllähän minä, mutta kun…" Niin moni asustelee sellissä - itse luomassaan rajoitteiden vankilassa.

Entäpä tulevaisuus? "Sitten kun..." Moni suodattaa tätä hetkeä kuvitteellisen huomisen ehdoilla. Ehkä tunnistat "sitkuttelijan"? Pessimistinen sitkuttelija varoittaa itseään: "en uskalla iloita, en uskalla edes yrittää, sillä tämä kaikki on vain väliaikaista. Loppu häämöttää. Olen epäonninen: huomenna, ensi viikolla tai ainakin ennen pitkää petyn, teen vararikon, sairastun, menetän rakkaan ihmisen… viimeistään kuolemaan kaikki kuitenkin päättyy." Optimistinen sitkuttelija puolestaan vakuuttaa, että "ei ole tarpeen tehdä muutoksia ihmissuhteissa tai työssä tai ylipäätään elämässä – ei ainakaan vielä, ei juuri nyt, mutta sitten kun huomenna, ensi viikolla, ensi vuonna koittaa kesäloma, sitten kun löydän uuden elämänkumppanin, voitan lotossa, aloitan eläkepäivät… sitten kaikki muuttuu paremmaksi."

Kyllä: huominen on mahdollisuus - jotakin mieluista tai epämieluista voi tapahtua tai olla tapahtumatta. Fakta on, että molempia tulee tapahtumaan. Sitä kutsutaan elämäksi. Sitä kutsutaan elämän yllätyksellisyydeksi. Sitä kutsutaan elämän suolaksi. Sen ohella on ratkaisevaa syvällisesti ymmärtää, elämä tapahtuu nyt. Elämä tapahtuu aina nyt. Ei huomenna, ei ensi viikolla, ei eilen, ei vuosi sitten... Elämä tapahtuu nyt. Sen lisäksi elämä tapahtuu tässä. Elämä tapahtuu aina tässä. Sinä olet elämäsi keskiössä nyt. Tämä tuntuu unohtuneen sitkuttelijoilta. Tämä tuntuu unohtuneen mutkuttelijoilta.

Elämä on suora lähetys. 24/7. Aina voit tarkistaa. Onko yhä nyt? Oletko yhä tässä? Nyt ja tässä on se hetki, jolloin voit tehdä pieniä tai isoja valintoja oman hyvinvointisi puolesta. Nyt on se mahdollisuus ottaa askel itsesi näköiseen elämään. Olipa matka pitkä tai lyhyt, se ei konkreettisesti ala ennen ensimmäistä askelta. Tämä elävä "nyt" on elämän mittainen mahdollisuus. Tämä hetki kutsuu sinua takaisin itseesi, kotiisi, onneen. Tämä hetki on kutsu, lupaus ja täyttymys.

Hyvää Uutta Vuotta! <3

Täysii Tampereella!