Enkeliopettaja vaikeni

"Rakkautta on tahtoa jokaiselle ihmiselle hyvää."

Enkeliopettajaksi tituleeratun Tuomas Akvinolaisen syntymästä on tänään 791 vuotta. Tuomaksen filosofia on monilta osiltaan edelleen relevanttia ja hänen käsityksensä mm. hyveistä ovat edelleen filosofisen keskustelun keskiössä. Kvanttifysiikassa on palattu uudestaan tietoisuuden, muodon ja aineen problematiikkaan - teemaan joka oli Tuomas Akvinolaisen ajattelun ydintä. Neurotutkija Walter Freeman on puolestaan esittänyt, että Tuomas Akvinolaisen käsitykset ihmismielestä ovat yhteensopivia suhteessa modernin aivotutkimuksen käsitykseen aivojen neurodynamiikasta.

6. joulukuuta 1273, vain kolme kuukautta ennen kuolemaansa Tuomas oli viimeistelemässä pääteoksensa kolmatta osaa Napolissa. Teoksen teemoista keskusteltiin Pyhän Nikolauksen kappelissa pidetyssä konventissa. Aamuhartauden jälkeen tapahtui jotakin merkillistä. Vastoin odotuksia Tuomas ei ilmestynyt konventtiin. Kappelin suntiona toiminut Caserta löysi hänet kappelista krusifiksin edestä. Enkeliopettaja leijui ilmassa, kyynelsilmin. Kristus kysyi: "Tuomas, olet kirjoittanut minusta ja olet kirjoittanut hyvin. Mitä haluat palkkioksi?" Tuomas vastasi epäröimättä: "Haluan vain sinut, Herra." Tämän jälkeen tapahtui vielä jotakin, josta Tuomas tyystin vaikeni. Hän ei koskaan suostunut asiasta puhumaan tai kirjoittamaan. Kun häntä kehotettiin palaamaan kirjoitustyönsä pariin, Tuomas sanoi: "En pysty, sillä minusta tuntuu että kaikki kirjoittamani on arvotonta."

"Meidän tulisi rakkaudella vaalia kehoamme. Keho ei ole mikään vankila, se ei ole rangaistus vaan se on lahja Jumalalta. Niinpä meidän tulee rakkaudella vaalia kehoamme, samalla rakkaudella jolla rakastamme Jumalaa."

Paluu tähän hetkeen

Toisinaan mielenmylly on hyvin hiljaa ja silmät avautuvat näkemään maailman kaikessa kauneudessaan.

Mieli seilaa...

...sinne tänne. Välillä vaivut ajatuksiin. Uskot niihin. Olet jokaisen ajatuksen talutettavana. Samaistut mieleen ja sen tarinoihin sinusta ja elämästä. Onnistumisia, epäonnistumisia, saavutuksia, menetyksiä, toivoa, pelkoa. Eilisen muistelua, huomisen kuvittelua… Mielen jukeboksisssa soi vaihteleva sekoitus uutta ja uusintoja. Toisinaan hedelmällistä, inspiroivaa ja opettavaista. Toisinaan vatvomista, märehtimistä ja murehtimista.

Sitten tämä hetki herättelee. Havahdut. Linnun laulu. Kostean maan tuoksu. Vanhan petäjän levollinen oleminen. Tuuli koskettaa poskea. Pilvet. Valo. Mieli rauhoittuu. Näet, ettet ole sama asia kuin mielesi. Todistat kokemusta tästä hetkestä. Tunnet olevasi tila, jossa ulkoinen maisema ja sisäinen mielen maisema ilmenee. Tässä ja nyt on hyvä olla. Tämä hetki ei ole virhe. Sinun ja elämän välillä ei ole sotatila. Elämä ja sinä. Rakkaussuhde. Tapahtuu. On. Nyt.

- Jorma Ronkainen (facebook.com/OnKaikki)

vakuutut, että

Henkisen heräämisen myötä tulet tietoiseksi mielesi toiminnasta. Et enää automaattisesti usko jokaista ajatustasi. Et enää samaistu mieleesi, et ole sen vanki. Mielen tarpeeton retkeily eiliseen ja huomiseen vähenee.

Mielesi hiljenee ja alat kokea tämän hetken syvyyden. Aistisi herkistyvät. Saatat yllättäen tuntea, kuinka kaikessa sykkii elämä. Näet värit ihmeellisen kirkkaana.

Sydämesi täyttyy kiitollisuudella.

Vakuutut. Tämä on hyvä hetki.

t. Jomppe (facebook.com/OnKaikki)

Valaistuminen – kuinka juhlallinen sana!

Kyse on käsitteellisen mielen vakiintuneiden ajattelukaavojen murtumisesta, jonka myötä näkee todellisuuden niin kuin se on. Valaistuminen on vapautta. Todellisuuden kokeminen “paljaana” on tietoisuuden itsetutkiskelua. Tietoisuus peilaa itseään todellisuudessa.

Herääminen on yksilöllinen prosessi - joku herää kerralla, toinen vähitellen, kolmas heräilee ja torkahtelee. Heräävä näkee maailman mielenkiintoisena paikkana. Tylsäksi koettu elämä osoittautuukin ihmeiden täyttämäksi. Merkillisiä yhteensattumia tapahtuu päivittäin.

Aivan kuin kaikessa olisi läsnä jokin salattu viisaus.

facebook.com/OnKaikki

Mistä haltioitumisessa on kysymys?

Kaikki käsitteet vain epäsuoria viittauksia haltioitumisen ytimeen. Ydin on elämä itse, mysteeri, jumala, rakkaus, valo... Jokainen voi käyttää itselleen sopivaa käsitteellistä kylttiä kunhan vain muistaa olla takertumatta siihen.

Ego (eli käsitteelliseen mieleen samaistuva minuus) rakastaa sanoja ja saivartelua eikä osaa suunnata huomiota käsitteiden ja ajatusten väliin, taakse ja ohitse. Käsitteellinen mieli jää tutkimaan tienviittoja, vertailee niiden kokoa, väriä, muotoa ja rakennetta. Se luo ideologioita, koulukuntia, organisaatioita, instituutioita ja uskontoja erilaisten tienviittojen ympärille.

Käsitteellinen mieli tekee kotinsa tärkeinä pitämiensä kylttien juurelle. Se alkaa vartioida ja palvoa tienviittoja. Se vaalii lempiajatuksiaan. Se on halukas riitelemään, jopa tappamaan niiden vuoksi.

Jorma Ronkainen (facebook.com/OnKaikki)

Irti nimilappu-todellisuudesta

Käsitteellinen mieli, ego rakastaa lokerointia ja nimilappujen liimailua kaiken kokemuksen päälle - se uskottelee tietävänsä mistä tässä kaikessa on kysymys. Herääminen on arkikokemuksen ja arkiajattelun latistaman todellisuuskäsityksen purkautumista. Todellisuus paljastuu värikkäänä ja salaperäisenä. Heräämisen myötä kokee kiitollisuutta tästä hetkestä niin kuin se on. Tämän hetken täyteys paljastuu ja sen kokemisesta tulee pyhä rakkauden toimitus.

Kuuletko herätyskellon?

Kärsimys, viha, ylpeys, pelko - kitka minän ja maailman välillä on herätyskello. Rise and shine! Herääminen tapahtuu ja sen myötä syntyy uskallus nauttia elämän elokuvan jokaisessa kohtauksessa esiintyvän persoonan, "minän" seikkailuista. Elokuva sävyttyy oleellisesti uudella tavalla, kun elokuvan rooliin nukahtanut herää ja oivaltaa olevansa enemmän kuin keholliseen ulottuvuuteen identifioituva "minä". Oivallus puhtaasta tietoisuudesta, rakkaudesta, jossa ja jona ja jonka kautta kaikki ilmenee on kokemus kaiken olevan ykseydestä. Namaste.

Kohti tervettä itsetuntoa

Negatiivisuuteen, pessimismiin ja kyynisyyteen takertuminen on yksi egon tapa voimistaa minätunnetta. Negatiivisuudesta luopuminen on vaikeaa, sillä ego kokee tällöin olemassaolonsa uhatuksi. Kyse on siis identiteettikriisistä egon näkökulmasta. Positiivisuuskin voi muodostua egovetoiseksi - tällöin takerrutaan kynsin hampain kaikkeen hyväksi havaittuun ja lakaistaan maton alle kaikki ikäväksi koettu. Tämäkään ei ole aitoa vaan siinä esitetään positiivisen, valoisan ihmisen roolia. Egon projektit päättyvät aina mahalaskuun.

Mikä on terve identiteetti? Se ei perustu erillisyyden alleviivaamiseen. Terve identiteetti on kotonaan tässä hetkessä, on kiitollinen tästä hetkestä. Terve itsetunto tunnistaa myös tuskan ja surun, mutta se ei huku niihin. Se ei muodosta tarinoiden kokoelmaa vastoinkäymisistä (= uhri-identiteetti) eikä menestyksistä (= ansioluetteloidentiteetti). Terveen itsetunnon tyyneydestä käsin elävä kokee syvää yhteyttä ja myötätuntoa kaiken ja kaikkien kanssa.

facebook.com/OnKaikki

Pakko ajatella vai vapaus ajatella?

Pakkomielteinen ehdollistunut kaavamainen ajattelu, joka koostuu suurimmaksi osaksi vertailuista, arvosteluista ja uusinnoista on modernin ihmisen sairaus. Mitä on tapahtunut? Ajattelusta, oivallisesta rengistä on tullut isäntä tietoisuuden talossa. Ihminen on jäänyt älynsä vangiksi. On aika herätä. Nyt. Heräämisen myötä ihminen ajattelee vähemmän ja hitaammin. Kun on tarve ajatella, niin ajatellaan - syvällisesti, pitkäjänteisesti, loogisesti. Kun ei ole tarve ajatella, ei ajatella. Heräämisen myötä ihminen oppii lepäämään ajatusten välissä ja takana olevassa hiljaisuudessa. Intuition äänen voi kuulla vasta kun mielen melu hiljenee.

Kun avaudut mahdollisuudelle, että elämä ja sinä on paljon enemmän ja ihmeellisempää kuin mikään oma tai tieteellinen tai taiteellinen tai uskonnollinen käsitys tai ajatus, alat todistaa jokapäiväisiä ihmeitä. Merkillisiä yhteensattumia. Odottamattomia haltioitumisia arkisten asioiden äärellä. Kiitollisuuden tunne ilman mitään erityistä syytä. Silmät avautuvat havaitsemaan ihmeitä, jotka ympäröivät meitä. Koemme ihmeen, joka me itse olemme.

Oletko ajatteluaddikti?

Pakkomielteinen ehdollistunut kaavamainen ajattelu, joka koostuu suurimmaksi osaksi uusinnoista on modernin ihmisen sairaus. Mitä on tapahtunut? Ajattelusta, oivallisesta rengistä on tullut isäntä tietoisuuden talossa. On aika herätä. Nyt.

Heräämisen myötä ihminen ajattelee vähemmän ja hitaammin. Kun on tarve ajatella, niin ajatellaan - syvällisesti, pitkäjänteisesti, loogisesti. Kun ei ole tarve ajatella, ei ajatella. Heräämisen myötä ihminen oppii lepäämään ajatusten välissä ja takana olevassa hiljaisuudessa. Intuition äänen voi kuulla vasta kun mielen melu hiljenee.

Kuuletko?

Mielen melun hiljentyessä voit kuulla hiljaisuuden äänen.

Kuuntele tarkkaan, kuuntelet sieluasi.

- - -

ps. minut löytää myös facebookista ja youtubesta, linkit blogissa :-)

Nyt

Suurin osa ihmisistä suodattaa kaiken kokemansa automaattisesti, menneisyyden kokemusten ja tulevaisuuden odotusten ehdoilla. Konkreettisen nykyhetken sijaan he elävät abstrakteissa käsityksissä, tulkinnoissa ja malleissa. Henkinen vapaus piilee tämän hetken hyväksymisessä niin kuin se on. Tässä hetkessä ilmenevät ajatukset ja emootiot ovat tosiasioita, mutta minun ei ole tarpeen samaistua niihin. Sen sijaan että ajattelisin esimerkiksi "olen loukkaantunut", voin todeta "havaitsen tunteen, jota voi kutsua loukkaantumiseksi". Voin edetä tutkimalla tuntemusta tarkemmin. Miksi liitän siihen käsitteen "loukkantunut"? Entä jos tiputan senkin pois ja tarkastelen tuntemusta mahdollisimman paljaana? Miltä se tuntuu? Missä kohtaa kehoa emootio sijaitsee? Tämän myötä saatan kokea, että en ole sama asia kuin emootio. En enää ole emootion vietävänä.

Pakkomielteinen ehdollistunut kaavamainen ajattelu, joka koostuu suurimmaksi osaksi uusinnoista on modernin ihmisen sairaus. Mitä on tapahtunut? Ajattelusta, oivallisesta rengistä on tullut isäntä tietoisuuden talossa. On aika herätä. Nyt. Heräämisen myötä ihminen ajattelee vähemmän ja hitaammin. Kun on tarve ajatella, niin ajatellaan - syvällisesti, pitkäjänteisesti, loogisesti. Kun ei ole tarve ajatella, ei ajatella. Heräämisen myötä ihminen oppii lepäämään ajatusten välissä ja takana olevassa hiljaisuudessa. Intuition äänen voi kuulla vasta kun mielen melu hiljenee.

Kun avaudut mahdollisuudelle, että elämä ja sinä on paljon enemmän ja ihmeellisempää kuin mikään oma tai tieteellinen tai taiteellinen tai uskonnollinen käsitys tai ajatus, alat todistaa jokapäiväisiä ihmeitä. Merkillisiä yhteensattumia. Odottamattomia haltioitumisia arkisten asioiden äärellä. Kiitollisuuden tunne ilman mitään erityistä syytä. Silmät avautuvat havaitsemaan ihmeitä, jotka ympäröivät meitä. Koemme ihmeen, joka me itse olemme.

Mielen melusta mysteeriin

Hiihdän järvellä. Jotkut sanovat tätä tylsäksi ympäristöksi. Yksitoikkoista, kuulemma. Ymmärrän ja en ymmärrä. Totta, maisema on tasainen. Värien ja muotojen vaihtelua on paljon vähemmän kuin metsässä. Keskellä järveä matka ei tunnu edistyvän. Kilometrin päässä oleva saari pysyy kaukana. On vain luotettava, että matka etenee joka potkulla. Rannan tuntumassa sen sijaan aistin liikkeen helpommin. Maisema vaihtuu koko ajan. Lahden poukamia, mökkejä, rantasaunoja, rantakivikoita. Äänimaisema syntyy suksien ja sauvojen liikkeestä lumella. Tasaista ja rauhallista.

Ärsyketulvasta riippuvaiselle käsitteelliselle mielelle ja siihen kiinnittyneelle minuudelle eli egolle tämä ei yleensä riitä. Niinpä mieli alkaa itse tuottaa ärsykkeitä. Ajatuksia. Tunteita. Lähes poikkeuksetta nämä liittyvät menneeseen tai tulevaan. Ajattelen, mitä ikävää koin menneisyydessä ja tunnen itseni masentuneeksi tai vihaiseksi. Saatan myös muistella, mitä olen saavuttanut ja tunnen itseni iloiseksi tai jopa ylpeäksi. Ajattelu voi suuntautua myös huomiseen. Kuvittelen mitä saattaa tapahtua, voi tapahtua tai pitäisi tapahtua illalla, ensi viikolla, ensi kesänä, eläkkeellä. Tämä kaikki saattaa toki joskus olla inspiroivaa ja tuoda jotakin uutta tähän hetkeen. Se voi toisinaan lisätä itsetuntemusta ja parantaa elämänlaatua. Yleensä kyseessä on kuitenkin vanhastaan tuttujen ajatusten ja tuntemusten pakonomaista toistoa. Peilaan minuuteni tarinaa. Vertaan itseäni toisiin ja toisten kertomiin tarinoihin itsestään ja minusta. Välillä tunnen ylpeyttä, välillä kadehdin. On asioita, joita häpeän. Käsitteellisen mielen suuntautuessa tähän hetkeen, se hakee virheitä. Aurinko häikäisee. Latu on huonossa kunnossa. Jalkaan koskee. Suksisauvan hihna hiertää peukaloa. Käsitteellinen mieli on ehdollistunut hakemaan virheitä tästä hetkestä tai toistamaan eiliseen ja huomiseen liittyviä ajatuksia ja tuntemuksia.

Tämä on luonnollista, sillä käsitteellisen mielen määrittämän minuuden elinehto on ristiriita. Egon olemassaolo on riippuvainen ongelmista. Ego on vain hetken tyytyväinen ongelmattomaan tilaan. Kohta se keksii jonkin itsensä, toisen ihmisen ja maailman välisiin suhteisiin liittyvän uuden ristiriidan, joka tapahtui eilen, tapahtuu nyt tai mahdollisesti tapahtuu huomenna. Tämä löytö tuottaa mielihyvää tai mielipahaa. Molemmissa tapauksissa egon tuntemus itsensä olemassaolosta vahvistuu. Toistuvat tarinat ristiriidoista vahvistavat vaikutelmaa minän erillisyydestä ja pysyvyydestä. Toistot alkavat kuitenkin ennemmin tai myöhemmin kyllästyttämään. Sisimmässä saattaa nousta tuskallinen kysymys: miksi ajatukseni kulkevat taas näitä samoja uria? Onko minun pakko yhä uudestaan ajatella näitä ajatuksia? Onko minun pakko taas kokea näitä tunteita? Käsitteellisen mielen uusinnat koetaan jossakin elämän vaiheessa häiritseväksi meluksi. Siinä missä esimerkiksi lentokenttien läheisyydessä asuva saattaa kärsiä lentomelusta, käsitteellisen mielen lörpöttelyyn kyllästynyt kärsii mielen melusta, mielimelusta. Mielimusiikki tuottaa mielihyvää. Mielen melu tuottaa mielipahaa.

Lentomelu ja muut kovat äänet aiheuttavat kehossa muutoksia, jotka voidaan todentaa mittaamalla. Hengitystiheys, verenpaine ja sydämensyke nousee. Lihakset jännittyvät. Kyse on taistele tai pakene -tyyppisestä reagoimisesta vaaratilanteessa. Tämä hälytystila on sisäänrakennettu ihmisen biologiaan ja siitä on hyötyä poikkeuksellisissa tilanteissa, joissa oma tai lähimmäisen henki on uhattuna. Normaalisti hälytystilan jälkeen seuraa normaalin valppauden tila ja lepotila. Jos keho kuitenkin jatkuvasti ylläpitää hälytystilaa, ihminen alkaa voida huonosti, hän stressaantuu. Ihminen tuntee itsensä ärtyisäksi, unenlaatu heikkenee ja keskittymiskyky kärsii. Moni pyrkii lääkitsemään stressiä alkoholilla, tupakoinnilla, ylensyönnillä. Tästä seuraa luonnollisesti lisää ongelmia.

Miten suojautua ympäristön tuottamalta melulta? Voin pysyä melulähteen lähellä ja suojata kuuloni. Toinen vaihtoehto on melulähteen hiljeneminen. Tekniikan kehittymisen myötä lentokoneista tulee merkittävästi hiljaisempia tai lentokenttä päätetään siirtää pois asutuksen läheltä. Melulähde hiljenee myös kun tuotan oman äänimaiseman: napit korviin ja sukellus mielimusiikkiin. Kolmantena vaihtoehtona on muuttaa pois rauhallisempaan ympäristöön.

Kuinka suojautua mielen melulta? Kuinka uuvuttavista uusinnoista pääsee eroon? Kuinka ollakaan, täsmälleen samat vaihtoehdot ovat käytettävissä kuin ympäristömelun suhteen. Yleisin strategia on peittää mielen melu jollakin muulla ärsyketulvalla. Uppoudun tv:n, radion ja viihde-elektroniikan tarjontaan. Tämä voi tapahtua myös ulkoillessa: napit korviin, musiikkia ja menoksi. Tuotan vastamelua ja pakenen siihen, jotta mielen melu ei kuuluisi.

Voin myös hiljentää mielen melua. Käsitteellisen mielen toimintaa voi hidastaa ja mielen voi jopa hiljentää monin eri tavoin. Moni pakenee alkoholiin. Alkoholi hidastaa käsitteellisen mielen toimintaa. Tuntuu siltä, että ajatukset selkiytyvät. Ongelmat eivät enää näytäkään niin suurilta. Vaikuttaa siltä, ettei mikään ongelma ole ratkaisematon. Tätä tietä kulkeneet tietävät, että helpotus on vain väliaikainen.

Erilaisten extreme-lajien suosio selittyy sillä, että niissä asioita tapahtuu tyypillisesti niin nopeasti ettei käsitteellinen mieli ehdi tekemään tavanomaista viipalointityötään. Käsitteellisen mielen rakastama ärsykevirran erittely, nimeäminen, luokittelu ja yhdistely on mahdotonta nopeutta ja teknistä taitoa vaativassa tehtävässä. Tarkoituksenmukaisen toiminnan on tapahduttava vaistomaisesti. Moottoriurheilun viehätys perustuu tähän.

Jotkin toiset extreme-lajit edellyttävät asioiden tekemistä hitaasti ja huolellisesti. Olen jyrkällä kallioseinämällä 300 metrin korkeudessa ilman köysivarmistusta. Tiedän, että otteen lipsuminen olisi kohtalokasta. Olen 100% läsnä tilanteessa. Olen valpas. Tiedostan jokaisen käsi- ja jalkaotteen. Liikutan kehoani, kaikki muu sulkeutuu pois mielestä. Tämä ote. Vasemman jalan varmistus. Painon siirto. Huipulla huokaisen. Tunnen saavuttaneeni jotakin. Tunnen olevani elossa. Ihailen maisemaa voitonriemuisin tunnelmin.

Liikunta eri muodoissaan on oiva väline mielen hiljentämiseen. Esimerkiksi aerobic-tunnilla tarvitsen kehonhallintaa, rytmitajua, ohjaajan kuuntelua. Siinä ei jää tilaa käsitteellisen mielen monologille. Saatan hiljentää mieleni myös pitkäkestoisen urheilusuorituksen kautta. Maratonin suuri suosio selittyy pitkälti sillä, että väsymisen myötä käsitteellisen mielen eilistä ja huomista luotaava liike lakkaa tilapäisesti. Alkumatkasta ihailen maisemia, nautin juoksun helppoudesta. Saatan jutella toisten juoksijoiden kanssa. 30 km jälkeen keskustelu vähenee ja lakkaa. Väsymys hiipii askeleeseen. Varsinainen maraton alkaa. Maali lähestyy askel askeleelta. Tämä askel. Jaksan vielä. Maalissa olen väsynyt, mutta onnellinen. Tunnen saavuttaneeni jotakin. En ole antanut periksi. Minulla ei ole ongelmia, vaikka kehoni protestoi. Jalkoja särkee, mutta tunnen itseni ehjäksi. Ainakin vähän aikaa. Sitten alkaa suorituksen analysointi, seuraavan kisan suunnittelu ja siihen valmistautuminen. Jotkut huomaavat ettei maratonista enää saakaan riittävän hyvää fiilistä. Juostaan siis pidemmästi. 50 km. Enemmän. 100 km. Kauemmin. 24 h. Käsitteellinen mieli tyydy mihinkään, vaan haluaa aina enemmän.

Voinko tehdä muuta? Lentokentän meluun kyllästynyt saattaa muuttaa pois. Voiko mielen meluun väsynyt muuttaa pois? Tämä ei ehkä alkuun kuulosta mahdolliselta. Kuinka voin muuttaa kauemmas mielen melusta? Muutto tapahtuu, kun en enää identifioi itseäni käsitteelliseen mieleen ja sen tarinoihin. Itse asiassa ensimmäinen askel on jo otettu, kun huomaan väsyväni käsitteelliseen mielen uusintoihin. Aavistan, että minussa on jokin ulottuvuus, joka on muuta kuin käsitteellinen mieli. Saatan ymmärtää, etten ole sama asia kuin käsitteellisen mielen ja toisten tarinat minusta. Merkillisiä asioita alkaa tapahtua, kun minuuteni keskus muuttaa pois käsitteellisestä mielestä.

Niinpä hiihdän järvellä. En kuuntele musiikkia. Yksin hiljaisuudessa on oiva tilaisuus viettää aikaa itsensä kanssa. Annan asioiden tapahtua. Tästä hetkestä ei puutu mitään. Nautin joka solullani. Katselen, kuuntelen, haistelen. Upea aurinkoinen sää. Keho toimii kuin itsestään. Hengitys tapahtuu. Ajattelu tapahtuu. Pohdin viime päivien keskusteluja ystävien kanssa. Olemassaolon peruskysymykset. Tietoisuus ja maailma, minuus ja elämä, jumala... Ainoat oikeasti tärkeät kysymykset. Yhtäkkiä jotakin tapahtuu. Näen yhä maiseman, tunnen yhä kehoni liikkuvan, käsitteellinen ajattelu hidastaa vauhtiaan ja... pysähtyy. Näen itseni järvimaisemassa. Tunnen järvimaiseman minussa. Minä kehollisena ulottuvuutena olen maailmassa. Maailma on minussa. Kaikki on yhtä tietoisuudessa. Kirkas oivallus nousee. "Tätä se on." Käsitteellinen mieli toipuu nopeasti kyselykuntoon: "Ai mikä?" Syvempi ymmärrys vastaa: "Ei mikään." Hymyilen. Naurattaa. Tätä se on, vailla mitään epäilyksen häivää.

Mysteeri. Se ei ole tuolla, jossakin, joskus. Mysteeri ei ole jotakin, jonka voi joskus kovan ponnistelun ja opiskelun jälkeen saavuttaa. Mysteeri on nyt. Mysteeri tapahtuu nyt. Aina. Tiedän, että tämä se on. Sisimmässäni olen tiennyt tämän aina. Ja samanaikaisesti en käsitä yhtään mistä tässä on kysymys.

Hyväksyessäni tämän hetken niin kuin se on, hyväksyn kaikki havainnot, ajatukset, tunteet ja tuntemukset niin kuin ne ovat. Minä en kuitenkaan ole sama asia kuin tietoisuudessa ilmenevä havainto, ajatus, tunne tai tuntemus. En ole "yksinäinen", en ole "kipeä", en ole "vihainen", en ole "terve", en ole "iloinen", en ole "sairas", en ole "opettaja". Ajatellessani "minä olen vihainen" samaistan identiteettini tunnetilaan ja sitä kuvaavaan ajatukseen. Olen heittäytynyt tunteen virran ja sitä luotaavan käsitteellisen mielen vietäväksi. Voi sanoa, että tällöin olen tiedostamattomassa tilassa, olen unohtanut olemukseni.

Sen sijaan havaitessani tietoisuudessa ilmenevän vihan tunteen olen ottanut askeleen taakse, todellisen itseni, puhtaan tietoisuuden suuntaan. On havaitsija ja on tunne. Se, joka havaitsee vihan tunteen, on tätä persoonaa elävöittävä tietoisuus. Tästä tietoisuudesta käsin on mahdollista harrastaa itsetutkiskelua. Ajatusten ja tunteen virtaan samaistumisen sijaan seison rannalla ja katson. Havaintojen, tunteiden ja ajatusten virta on kiehtovan kiinnostava. En kiellä virran olemassaoloa. En käännä sille selkääni. Hyväksyn koko virran, tyynine ja kuohuvine vaiheineen. Virta on osa minua, mutta en ole pelkästään virta. Olen tila, jossa virta on.

Tietoisessa tilassa oleminen on tietoisuuden ja sen sisällön, identiteetin ja ilmiömaailman, minuuden ja mielen melun eriytymistä. Tietoisuus ja ilmiömaailma ovat samanaikaisesti sama asia ja eri asia. Tietoisuus ja ilmiömaailma ovat yksi ja sama: yhtäältä ilman ilmiömaailmaa tietoisuus on tyhjä ei-mitään, josta ei voi sanoa mitään ja toisaalta ilman tietoisuutta ei ole ketään eikä mitään joka voi sanoa yhtään mitään ilmiömaailmasta. Näin tietoisuus ja ilmiömaailma ovat yhtä, ne ovat toisistaan riippuvaisia.

Tietoisuus ja ilmiömaailma ovat kuitenkin myös eri asioita: tietoisuus itsessään, tilana on muuttumaton, ajaton, iätön, tyhjä, ei-mitään. Se on täysi mysteeri. Ilmiömaailma sen sijaan on jatkuvasti ajassa muuttuva. Kynttilän liekki loistaa. Istun tässä. Tunnen näppäimistön sormillani. Olkapäätä särkee. Ajattelen päivän hiihtolenkkiä. Ilmiömaailma on loputon virta aistihavaintoja, tuntemuksia ja ajatuksia.

Käsitteellinen mieli ja käsitteellinen ajattelu toimii tietoisuudessa. Käsitteellinen mieli määrittää tarinaa erillisestä minuudesta, persoonasta jolla on tietty menneisyys ja joka elää elämää johonkin suuntaan. Tiedostamaton tila on identiteetin samaistumista tähän tarinaan. Se on minuuden samaistamista käsitteellisen mielen havaintoihin, ajatuksiin, tunteisiin ja tuntemuksiin. Tiedostamattomassa tilassa ihminen elää käsitteellisen mielen määrittämästä egosta käsin. Tiedostamaton tila on kaiken koettavan pakonomaista tulkitsemista menneeseen ja tulevaisuuteen perustuvan käsite- ja tarinakokoelman avulla, jotta minätunne vahvistuisi. Käsitteellinen mieli ei voi suhtautua tähän hetkeen niin kuin se on, vaan peittää sen aina käsitteiden verkolla. Käsitteelliselle mielelle tämä hetki on aina vain väline, jonka avulla voi vahvistaa egoa.

Todellinen identiteetti on käsitteellisen ajattelun tuolla puolen oleva tietoisuus, joka ilmenee kaikkena mitä on. Tietoinen tila nousee olemisen perustasta. Tietoiseen tilaan perustuva identiteetti havaitsee ja hyväksyy tämän hetken niin kuin se on. Tietoiseen tilaan perustuva identiteetti todistaa tässä hetkessä ilmenevät ilmiöt samaistamatta itseään niihin tai käsitteellisen mielen tulkintoihin ja tarinoihin niistä. Ilmiöt ja tarinat ovat toki osa identiteettiä, sillä ne ilmenevät tietoisuudessa. Ne eivät kuitenkaan ole koko identiteetti. Ilmiöiden ympärillä on avara tila, johon identiteetti perustuu.

Tiedostamaton tila on nukkumista. Tietoinen tila on hereilläolemista. Tiedostamattomassa tilassa uskon käsitteellisen mielen ajatukseen todellisuudesta minän ja ei-minän kahtena erillisenä todellisuuspiirinä. Ajattelen, että identiteettini on maailmasta erillinen subjekti, joka voi tietää ulkopuolellaan olevasta maailmasta havaintojen ja ajattelun avulla.

Tietoisessa tilassa ymmärrän, että ensijaisesti on tietoisuus, jossa kaikki ilmenee; havainnot, ajatukset, tunteet, tuntemukset. En voi tietää, ajatella enkä tuntea mitään, mikä ei ilmene tietoisuudessa. Tietoisuudessa ilmenee ajatus: ilmennän itseäni juuri nyt tietyn kehollisen ulottuvuuden kautta, tietyssä ihmisolennossa. Tietoisuudessa ilmenee ajatus: havainnoin ilmiömaailmaa juuri nyt tietyn kehollisuuden ulottuvuuden kautta, tietyssä ihmisolennossa.

Ajatus minuudesta ilmenee tietoisuudessa. Havainto kynttilästä ilmenee tietoisuudessa. Havainto tähtitaivaasta ilmenee tietoisuudessa. Kaikki havainnot, ajatukset, tunteet ja tuntemukset ovat tietoisuudessa ilmenevää sisältöä. Tietoisuus itsessään on mysteeri, josta ei voi käsitteellisen ajattelun puitteissa sanoa mitään. Tietoisuus "sijaitsee" näiden sanojen, näiden käsitteiden, näiden ajatusten välissä. Se on taustakangas, johon kaikki sisäiseksi ja ulkoiseksi todellisuudeksi kutsumani piirtyy. Se on kaiken tämän todistaja, subjekti.

Tietoisuus on mysteeeri, joka tiedostaa itseään ilmiömaailmana. Ilmiömaailma on tietoisuuden leikkiä. Ilmiömaailma on tietoisuuden kosmista tanssia. Ilmiömaailma on tietoisuudessa värähtelevä kaikkeus. Se on universumi mikro- ja makrokosmoksineen, kvarkeista galakseihin. Käsitätkö tämän? Jos käsität, et ole käsittänyt mistä puhun. Tunnetko, näetkö? Älä katso näitä sanoja. Älä katso näitä ajatuksia. Katso, mihin ne viittaavat. Tunne, mistä ne kumpuavat. Mysteeri on tässä. Sinussa. Sinä olet mysteerissä. Nyt. Mysteeriin ei kiivetä. Siihen pudotaan. Ja kuitenkin. Kiipeäminen. Putoaminen. Ja kaikki. On sitä. Ei ole mitään, mikä ei ole sitä.

Herääminen

Jos onneni on riippuvainen olosuhteista, toisista ihmisistä, mammonasta tai maineesta, kuljen käsitteellisen mielen taluttamana kärsimyksen polulla. Olosuhteet vaihtelevat, ihmiset tulevat ja menevät, mammona ja maine on katoavaista... Samaistuessani elämän draamaan, vastakohtien kautta ilmenevään todellisuuteen iloitsen tänään, huomenna kärsin, ylihuomenna iloitsen...

Käsitteelliseen mieleen samaistuminen on elämistä egon pauloissa. Ego perustuu haluun ja pelkoon. Ego ruokkii itseään haluamalla aina lisää ja toisaalta pelkäämällä menettävänsä sen mitä sillä on. Ego hakee täyttymystä jossakin tulevaisuudessa koittavassa hetkessä. Ego määrittää itseään tarinoiden kautta. Käsitteellisen mielen toistamat tarinat eilisestä ja huomisesta onnesta ja epäonnesta ovat egon ravintoa. Uhri-identiteettinä ego korostaa kokemaansa epäonnea ja vääryyttä. Ego ei koskaan hyväksy tätä hetkeä niin kuin se on. Ego viipaloi ja nimeää tämän hetken aina pelon ja halun ehdoilla määrittyviin kategorioihin. Egolle tämä hetki on aina väline vahvistaa tarinaa minästä.

Mitä tapahtuukaan jos minuuteni määrittyy elävästä yhteydestä sisimpään, todelliseen itseen? Tällöin en enää nuku käsitteellisen mielen määrittämän kulissiminän sylissä. Tällöin elän todeksi paradoksia minättömästä minästä. Käsitteellisen mielen kertoma tarina draamaa elävästä minuudesta haihtuu, kun minuus määrittyy ikuisen elämän lähteestä käsin. Tähän viitataan eri tavoin henkisissä traditioissa. Kristinuskossa puhutaan uudestisyntymisestä. Zen puhuu heräämisestä. Buddhalaisuudessa puhutaan valaistumisesta. Paavali ilmaisee asian sanomalla "enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa". Voidaan puhua myös Jumalan valtakunnasta, jossa on sisäisesti ihmisessä. Voidaan puhua ihmisen buddha-luonnosta. Tosi-ihmisyydestä. Ydinihmisyydestä. Itsensä löytämisestä. Käsitteet eivät ole tässä tärkeitä - ne ovat vain tienviittoja. Yksi ymmärtää parhaiten kristilliseen perinteeseen pohjautuvat tienviitat, toinen tykkää jostakin muusta.

Oleellista on, että identiteetin keskus ei enää ole egossa, joka pelkää, haluaa, pakenee ja viihtyy hyvin huonosti tässä hetkessä. Heränneen ihmisen tietoisuus on identiteetti. Tietoisuus on minuus. Tietoisuudessa ilmenevät asiat eivät ole sama asia kuin minuus. Tietoisuus hyväksyy tämän hetken niin kuin se on. Tietoisuus sallii ilmiöiden ilmenemisen ja haihtumisen niin kuin se tässä hetkessä tapahtuu. Tämä hetki on täysi, siitä ei puutu mitään. Alkuperäinen, puhdas ja jakamaton tietoisuus on uuden identiteetin perusta. Uudessa identiteetissä ei ole erillisyyttä. Siinä maailmaa ei lähtökohtaisesti jaeta minään ja ei-minään. Uusi identiteetti ei edusta eskapismia, se ei pakene maailmaa eikä tätä hetkeä. Uuden identiteetin ihminen ei ole välinpitämätön kohdatessaan lähimmäisen kärsimyksen tai onnen. Uuden identiteetin ihminen on läsnä jokaisen iloitsevan ja kärsivän elämässä - iloitsee iloitsevien kanssa, suree surevien kanssa. Tietoisuudesta käsin eläminen on täyttä elämää maailmassa, mutta ei maailmasta.

Tarinat, kärsimys ja minuus

Kenenkään kärsimystä ei tule vähätellä. Kärsimys on tosiasia. Tunnen myötätuntoa kärsiviä kohtaan. Tiedän mitä kärsimys on. Jokainen tietää. Ihmisen kokeman kärsimyksen määrää ei voi objektiivisesti mitata. Ei ole mittatikkua, jolla mitata ja todeta että jonkun kokema kärsimys on x yksikköä suurempi kuin jonkun toisen.

Kärsimys on väistämätön osa ihmiselämää. Jotta voin kutsua jotakin asiaa onneksi tai iloksi, minun on tiedettävä mitä on suru, tuska ja kärsimys. Jotta voin tunnistaa jonkin ilmiön kivaksi, minulla on oltava kokemus epämieluisasta. Jos kaikki olisi valoa, en tietäisi mitä on pimeys. Tätä vastakohtien jatkuvaa vaihtelua sanotaan elämäksi, todellisuudeksi, maailmanmenoksi. Elämä on valon ja varjon tanssia. Kun sanon kyllä elämälle, sanon kyllä valolle ja varjolle. Kääntäessäni selkäni ilolle ja surulle, käännän selkäni elämälle.

Mitä on minuus? Käsitteellinen mieleni on tarinan kertoja. Käsitteellinen mieleni kirjoittaa, kertoo ja toistaa tarinoita minuudesta, elämästä, eilisestä, huomisesta... Tarinaa määrittävät myös muut ihmiset. Pikkulapselle opetetaan, kuka hän on, keitä ovat hänen vanhempansa, sukulaisensa... Pikkulapselle toistetaan tarinoita eilisestä, tulevaisuudesta, kodista, maailmasta, kasveista, eläimistä... Näin kuuluukin olla, lapsi oppii erillisyyden ajatuksen, joka pohjimmiltaan on kahtiajako "minä / ei-minä", "minä / toinen". Lapsi oppii käsitteellisen mielen toimintatavan, jossa todellisuus (joka on yksi) viipaloidaan, luokitellaan, nimetään ja lokeroidaan. Tämä kuuluu ihmisen kasvuun ja persoonan muotoutumiseen, tämä on luonnollista.

Käsitteellisen mielen luomat tarinat ovat sekoitus tosiasioita, mielipiteitä, kokemuksia, unia, toiveita ja pelkoja. Riittävän usein toistetuista tarinoista tulee automaatio. Käsitteellinen mieleni pyörittää näitä automaattisia ja puoliautomaattisia tarinoita tietoisuudessa. Saatan ikään kuin sivusta seurata, miten käsitteellinen mylly toistaa vanhaa tuttua tarinaa ties monennenko kerran. Saatan joskus ihmetellä, että "miksi ajatukseni kulkee taas näitä samoja latuja". Herään kello 4 aamuyöllä ja havaitsen käsitteellisen myllyn käynnistyvän välittömästi. Pian se on täydessä työn touhussa ja kertoo minulle tarinoita surkeasta eilisestä ja pelottavasta huomisesta. Se kertoo ties monennenko kerran, kuinka epäonnistunut olen elämässäni, kuinka paljon vääryyttä olenkaan kokenut ja kuinka mahdotonta minun on tulevaisuudessa saada aikaan mitään hyvää. Katson ja kärsin. Uusintoja, uusintoja ja vielä kerran uusintoja. Käsitteellinen mylly pyörittää useimmiten uusintoja. On väistämätöntä, että väsyn ja haluan paeta. Pakenen harrastuksiin. Uppoudun johonkin älyllisesti vaativaan tehtävään. Sanaristikot, sudokut, tiede... ongelmanratkaisu lukemattomissa erilaisissa muodoissa on elinehto käsitteelliselle mielelle. Se ei voi elää ilman ongelmia. Saatan hakea helpotusta liikunnasta. Zumbaa, bodypumppia, spinningiä, vuorikiipeilyä, laskuvarjohyppyjä... Käsitteellinen mylly hidastuu ja jopa hiljenee, ainakin hetkeksi. Kenties huomaan, että lasillinen viiniä helpottaa oloa. Toinen lasillinen - nyt tuntuu vielä paremmalta. Rauhoitun. Kolmas lasillinen... Alkoholi hidastaa käsitteellisen myllyn toimintaa. Mylly jauhaa hitaammin ja selkeämmin, ainakin jonkin aikaa. Pakenen monin eri tavoin käsitteellisen mielen esittämiä uusintoja. Addiktoidun pakenemiseen, etsin helpotusta monin keinoin.

Kuka pakenee käsitteellistä myllyä? Kuka katselee uusintoja klo 4 aamuyöllä? Todellinen identiteetti on käsitteellisen myllyn olemassaolon todistaja. Todellinen identiteetti ei ole sama asia kuin käsitteellinen mylly ja sen tarinat. Todellinen identiteetti on tila, jossa käsitteellinen mylly jauhaa. Jos en ymmärrä tätä, annan identiteettini määrittyä käsitteellisen myllyn ja sen tarinoiden kautta ja ehdoilla.

Tahdonko parantua, tahdonko eheytyä? Kysymys saattaa kuulostaa hölmöltä. Totta kai jokainen haluaa parantua. Tietysti minä haluan eheytyä. Jos rehellisesti tutkailen sisintäni, saattaa kuitenkin paljastua yllättävä seikka. Määritän itseni kärsimystarinan kautta ja ehdoilla. "Minä ja minun epäonnistunut surkea elämäni..." Olen antanut käsitemyllylle ja tarinoille vallan määrittää identiteettini. Paradoksaalisesti kärsimystarinasta onkin tullut turvapaikka, jonne kyyristyn piiloon aina kun elämä tarjoaa minulle mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä. "Kyllähän minä, mutta kun vanhempani, naapurini, työkaverini, lapseni teki, sanoi, jätti tekemättä, sanomatta eilen, viime viikolla, lapsuudessa... kyllähän minä muuten mutta kun minulla on tämä ikuinen haava, etkö sinä näe, minulla on tämä haava enkä sen takia voi, pysty, tahdo... minä olen rikki ja sen takia minua on kohdeltava silkkihansikkain..."

Jos vastaus edelleen on vilpitön kyllä, kyllä tahdon parantua, seuraava kysymys on: milloin tahdon parantua? Ensi viikolla, ensi vuonna, joskus...? On tärkeä ymmärtää, että ainoa "paikka" missä parantuminen on tai ei ole tosiasia, on tämä hetki. Voin siis kysyä itseltäni: tahdonko parantua tässä hetkessä? Tämä hetki ei ole ohikiitävä silmänräpäys (toisinsanoen en viittaa ilmiömaailman kronologiseen aikaan), vaan tämä hetki on aina. Elän tässä hetkessä aina. Tämä hetki on tila, jossa asiat tapahtuvat tai ovat tapahtumatta, parantuminen mukaanlukien. Tämä hetki valoineen ja varjoineen on ikuinen kutsu parantumaan. Tämä hetki on ikuinen kutsu anteeksiantoon, rauhaan ja rakkauteen. Voin vastata kutsuun tai voin sulkea siltä korvani. Tämä hetki ei piittaa siitä. Tämä hetki ei ole riippuvainen käsitteellisen mielen tulkinnoista, luokittelusta, nimeämisestä... Tämä hetki on. Koko ajan. Tämä hetki sisältää kaiken. Tämä hetki itsessään on tietoisuus. Tämä hetki on todellinen identiteetti. Ajatukset "minun" identiteetistä, "minusta ja minun elämästä" ovat käsitteellisen myllyn tuotteita, jotka "sijaitsevat" tässä hetkessä, mutta eivät ole sama asia kuin tila, jossa ne sijaitsevat.

Ensimmäinen askel on hyväksyä tämä hetki niin kuin se on nyt. Hyväksyn tietoisuudessa ilmenevät tarinat niin kuin ne ovat. Ymmärrän, että ne ovat käsitteellisen mielen tarinoita. Käsitteellinen mieli on osa minua, mutta en samaistu siihen enkä sen tarinoihin. En ole käsitteellisen ajattelun vanki. En ole addiktoitunut käsitteelliseen mieleen. Tai myönnän tosiasian, että olen käsitteellisen ajattelun vietävänä. Ainakin jossakin määrin, joskus. Myönnän, että olen ongelmissa käsitteellisen mielen ja sen tarinoiden kanssa, ainakin toisinaan. Näiden näköalojen myötä käsitän kokonaisuuden laajemmin. Alan ymmärtää, että minussa on kuin onkin jokin ulottuvuus tai syvyys, jotakin käsitteellisen mielen ulottumattomissa olevaa. Se on todellinen minuus. Alan nähdä tämän hetken ohikiitävän ulottuvuuden (kronologisen ilmiömaailman taso) ja ikuisen tason (todellinen identiteetti, puhdas tietoisuus, jossa ilmiömaailma ilmenee). Näen, että tästä hetkestä ei puutu mitään. Tämä hetki on täysi. Ehkä jokin osa käsitteellistä mieltäni vastustaa tätä hetkeä, tätä ajatusta, tätä tuntemusta... Hyväksyn myös tämän. Jokin osa minua ei halua hyväksyä tätä. Hyväksyn myös tämän. Näen ja hyväksyn käsitteellisen mielen kiemurtelun ja kaartelun. Ymmärrän, että identiteetti, minuus on enemmän kuin mikään käsitteellisen mielen tarina. Ymmärrän, että minuus on enemmän kuin mikään eilisestä tai huomisesta kertova kärsimyksen tai ilon tarina. Minuus on avara ja rajaton tietoisuus, jossa kaikki ilmenee, tapahtuu, haihtuu. Minuus avarana ja rajattomana tietoisuutena on koskematon - sitä ei voi mikään eikä kukaan tahrata tai satuttaa. Minuus on kahlitsematon vapaus, kertoipa käsitteellisen mielen surullinen tarina vankilasta ja vangista mitä tahansa. Tämä hetki on avoin kutsu rauhaan ja vapauteen. Se on todellinen luontoni - rauha ja vapaus. En kiinnitä huomiota näihin sanoihin. En kiinnitä huomiota näihin ajatuksiin. Olen tietoisuus, jossa kaikki tämä ilmenee. Näetkö?

Herääminen

Tietoisuuden varjot ovat pelottavia niin kauan kuin niitä pakenee. Varjojen kohtaaminen (tai dramaattisemmin ilmaistuna demonien katsominen silmästä silmään) johtaa katharsikseen, puhdistumiseen. Se on pelottavaa. Mutta se on vapauttavaa. Siihen voi tarvita kanssakulkijan apua tai sen voi tehdä yksin. Se on heräämistä. Se on valaistumista, sillä valo tuodaan pimeyteen.