Aika: pintasona ja syvätasona

Aika - loputon ihmettelyn aihe ainakin kaltaiselleni filosofiseen pohdiskeluun taipuvaiselle. Jäsennän aikaa akselilla pintataso-syvätaso: pintatasolla tämän hetken muoto on jatkuvassa liikkeessä, nyt-värähtely on jatkuvassa muutoksen tilassa. Näin tietysti on, muutenhan se ei olisi värähtelyä ja ainoastaan teoreettisesti postuloidussa absoluuttisessa nollapisteessä pintataso on ikään kuin syväjäädytetty. Pintatasolle erottamattomasti ominaisesta jatkuvasta värähtelystä juontaa luontevasti ajatus hetken ohikiitävyydestä. "Panta rei", "kaikki virtaa", kuten Herakleitos totesi 2500 vuotta sitten. Ihmismieli kulkee tyypillisesti pintatasolla, kuin lastu laineilla. Nykyaika tarjoaa siihen runsaasti aineksia mm. 24/7 -sometykityksen muodossa.

Pintason värähtelyn ohella on olemassa kuitenkin myös välttämätön syvätaso, kyseisellä tasolla tämä hetki on muuttumaton - syvätasolla viittaan ulottuvuuteen, jossa pintatason värähtely tapahtuu ja joka todistaa värähtelyä (vertaus valkokankaaseen, jolle todellisuuden elokuva piirtyy).

Pari viikkoa sitten kävin vanhempieni kanssa Kiutakönkäällä. Pintataso: maisema, vyöryvä vesi. Syvätaso: tila/tietoisuus, jossa kuvan maisema värähtelee.

Lähtökohdasta

Arkiajattelu ja tieteellinen ajattelu perustuu lähtökohtaisesti minä vs. maailma -kahtiajakoon: minuus ja tietoisuus paikallistetaan kehollisuuteen (ja aivoihin) ja maailma nähdään sille vastakkaisena ilmiönä. Siis: on olemassa minä ja on olemassa maailma. Tämä otetaan ikään kuin annettuna objektiivisena tosiasiana, lähtökohtana jonka varaan kaikki muu rakentuu. Tämä kategorisointi on toki monella tapaa hyödyllinen. Kielelliset konventiot perustuvat siihen. On kuitenkin syytä huomioida, että kyse on vain yhdestä mahdollisesta lähtökohtaolettamuksesta. Itse asiassa peruslähtökohtaolettamuksia on karkeasti ottaen kaksi kappaletta: 1) on olemassa minuus ("minä") ja on olemassa jotakin sille vastakkaista jota voi kutsua vaikkapa "ei-minäksi". 2) ensisijaisesti on olemassa todellisuus ("tietoisuus", "jotakin" - mitä pointteria nyt sitten haluaakaan käyttää) ja sen jälkeen on olemassa muita olettamuksia (kuten "minä vs. muu todellisuus", "sisäinen todellisuus vs. ulkoinen todellisuus").

1- ja 2-kohtien varaan rakentuva ontologia, epistemologia ja arvoteoria (muutamia mainitakseni) eroavat monella tärkeällä tavalla toisistaan.

Ongelmana yleisesti hyväksytyn paradigman haastamiseen reagoinnissa on kovin usein se, että järkiperäisen argumentaation sijaan nojataankin ensisijaisesti tunteisiin jotka liikahtavat levottomasti kun omat olettamukset todellisuuden perusluonteesta haastetaan. Tämä on merkki siitä, että olettamukset ovat kivettyneet ennakkoluuloiksi, joita huolella vaalitaan.

2-kohdan mukaisen peruslähtökohdan varaan rakentuvaa todellisuuskäsitykstä voi kutsua vaikkapa nondualismiksi. Nondualismi saattaa monella herättää assosiaatioita ns. henkisyyteen tai henkiseen todellisuuskäsitykseen. Valitettavan usein kaikki henkisyyteen viittaava herättää eksklusiivisesti tieteeseen rakastuneissa vahvasti emotionaalisia mielikuvia tylsyydestä, mielenkiinnottomuudesta ja jopa tyhmyydestä, eivätkä älyllisyyttään alleviivaavat halua missään tapauksessa tulla luokitelluksi henkisistä asioista kiinnostuneiksi.

Varma lähtökohta

Alleviivaan jälleen etten ole koskaan kiistänyt dualistisen havainnointi-, käsitteellistämis- ja ajattelutavan (tässä kontekstissa erityisesti subjekti/objekti. minä/ei-minä, minä/maailma, sisäinen/ulkoinen, subjektiivinen todellisuus / objektiivinen todellisuus) merkitystä. Tämänkin tekstin tuottaminen edellyttää monenlaista vastakkainasettelua - mm. sormien ja näppäinten välillä. Sormien kannalta näppäimistö on objekti jne (toisaalta sormien ja näppäinten rajapinta riittävällä tarkkuudella tarkasteltuna katoaa)

Pointtini on, että jos vakavasti lähtee miettimään todellisuutta koskevia peruslähtökohtia ja olettamuksia, tämä kysymys on väistämätön:
- mikä on varma lähtökohta, voiko ontologian (eli todellisuutta koskevan käsitejärjestelmän) perustaa varmalle perustalle?

Automatisoitunut (varhaislapsuudessa opittu) ajattelutapa pitää luonnollisena paikallistaa ja identifioida "minuus" tietyn ainutlaatuisen kehollisuuden kautta - se pitää lähtökohtana minuutta ja sen suhdetta maailmaan (tai "ulkoiseen todellisuuteen"). Tästä seuraa monenlaista hyödyllistä ja hyvää mutta siitä seuraa myös monenlaista problematiikkaa.

Edellämainittu on vain sanahelinää monelle mutta monelle se on erittäin oleellista maastoa, suorastaan välttämätöntä settiä pohdittavaksi. Ja ennen kaikkea: jokainen ottaa toiminnallaan (ajatukset, sanat, teot) kantaa: jokaisella on jokin todellisuus- ja ihmiskäsitys ja minusta on viisasta tiedostaa omansa ja sen perusteet.

Pelkistettynä kritiikkini kohdistuu ajattelutapaan, jossa:
- lähtökohtaisesti ikään kuin annettuna tosiasiana pidetään ajattelumallia, jossa on olemassa minä ja maailma (minä / ei-minä), sisäinen ja ulkoinen

Itse katson, että:
- lähtökohtaisesti "paljas" tai "puhdas" (siis attribuutiton, ominaisuuksia vailla oleva) oleminen sekä sen todistaminen on varma tosiasia -> tätä paljasta olemista voidaan sitten loogisanalyyttisesti jakaa mm. sisäiseen ja ulkoiseen, minään ja ei-minään
- em. nondualistisen lähtökohdan varaan rakentuu kaikki muu, dualistiset jaottelut mukaanlukien

-> edellisillä on ratkaisevia seurauksia esimerkiksi ihmiskäsitykseen

-> ja edelleen ihmiskäsityksellä on ratkaisevia seurauksia sillä kuinka toimimme maailmassa

-> mikä puolestaan vaikuttaa ratkaisevasti vaikkapa kärsimyksen määrään maailmassa

Sanoittamattoman sanoittamisesta

Mikä on varmaa? Onko olemassa varmaa perustaa, jonka varaan älyllinen projekti rakentuu? Mikä on se perusvirhe, joka sekä arkiajattelussa että tieteen paradigmaattisissa lähtökohdissa tehdään? Mikä on se sokea täplä, jonka loogisnalyyttinen mieli tyypillisesti tekee?

Millainen olisi maailmankaikkeus ilman havaitsijaa?

Kvanttifysiikan kehityksen myötä olemme oppineet, että arkijärjen valossa klassinen asetelma tutkija-tutkimusväline-tutkittava murtuu tai muuntuu tai paljastuu erottamattomaksi kokonaisuudeksi jossa kaikki on yhteydessä toisiinsa. Käytännössä mikrotason ilmiöistä voidaan ennalta sanoa todennäköisyyksiä, mutta vasta tutkimusasetelman määritys sekä tutkijan tekemä havainto johtaa "tietoon".

Mitä tämä merkitsee makrotasolla? Newtonilainen klassinen fysiikka toimii, sen avulla voidaan laskea mm. kappaleiden liikeratoja, voidaan todeta että maailmassa on ennustettavuutta ja tämä on mitä ihanin asia. Mutta. Newtonilainen fysiikka ei pure ihmismieleen. Newtonilainen fysiikka selittää elottomien kappaleiden dynamiikkaa. Ihminen on suuri arvoitus.

Sitten tullaan maailman näkemiseen ja kokemiseen. Kuten totesin, maailmassa on ennustettavuutta. Suljen silmäni. Maailma ei katoa. Kokemukseni maailmasta sen sijaan muuttuu. Ihmisen kokemistapa ja sen myötä todellisuuskäsitys on vahvasti visuaalinen. Silmien sulkeminen muuttaa kokemusta niin että muiden aistien painoarvo kasvaa. Kuulen hurinaa. Se on tietokoneen tuuletin. Avaan silmäni. Tämä tietokone on yhä edessäni. Ihanaa! En tietämisen tiukan kriittisessä valossa voi olla varma, onko tietokone tässä myös silloin kun suljen silmäni. Voin muiden aistien kautta saada viitteitä tietokoneen olemassaolosta.

Entä jos menen toiseen huoneeseen? Onko tietokone yhä tässä pöydällä? En voi varmuudella tietää. Uskon että se on yhä tässä, mutta vasta havainto paljastaa asian laidan.

Vastaus alkuperäiseen kysymykseen:

- kysymys on sikäli mieletön, että ei olisi edes kysymystä, saati vastausta ellei olisi tietoisuutta, jossa kysymys muodostuu ja ilmenee
- maailmankaikkeus tulee todeksi joka hetki tietoisuudessa ilmenevinä erilaisina havaintoina
- maailmankaikkeus on tämä tietoisuudessa ilmenevä kokemus

Popperilainen pannukakku

Karl Popperin lanseeraama emergentti materialismi (joka myös köyhän miehen platonismina tunnetaan), jonka nimiin nykytieteellisen ateismin ylipapit vannovat kategorisoi olevan kolmeen maailmaan; M1, M2, ja M3. M1 on fyysisten kappaleiden taso (puut, eläimet, laitteet, kehot, aivot...), M2 on mielen ilmiöiden (tajunnnan tilat, ajatukset, kokemukset...) taso ja M3 aineettomien kulttuuriobjektien ja teorioiden taso. M2 syntyy M1:stä ja M2 voi vaikuttaa M1:een. M3 puolestaan on M2:n luoma taso. Tämä pannukakkumaailmankuva hivelee monen mieltä - nyt on vihdoinkin maailma lokeroitu ja järjestyksessä!

M3
M2
M1

Miksi en usko popperilaiseen pannukakkuteoriaan?

1) Pannukakkuteoria on rakennettu kaksinkertaisesti dualistisen todellisuuskäsityksen varaan; ensinnäkin lähtökohtana apriori on olevan jakaminen subjektiiviseen ja objektiiviseen todellisuuteen ja toiseksi oleva on vielä jaettu apriori minään ja ei-minään. Tästä kaksinkertaisesta valuvirheestä seuraa suuri määrä muita virheitä, joihin en nyt tässä puutu. Mainitsen vain yhden: mielen maailman ilmiöiden kuvitellaan sijaitsevan lokaalisti vain jossakin tietyssä päässä, tietyissä elävissä aivoissa.

2) Pannukakkuteoriassa uskotaan, että elottomasta aineesta putkahtaa pitkän ajan kuluessa tietoinen elämä. Tämä jos jokin vaatii kovasti uskoa, mutta ei se näytä tieteisuskoville olevan temppu eikä mikään.