Mitä olet tehnyt tänään? Mitä aiot vielä tehdä? Joulukortit? Lahjat? Leivonnaiset? Ehditkö? Raportti? Kokous? Koulutus? Kiire? Palaveri? Lausunto? Pöytäkirja? Huomenna! Muistio? Ruokakauppa? Lounas? Päivällinen? Päiväkoti? Et todennäköisesti ihmettele, kun moista kysyn. Länsimainen ihminen kun on oppinut, suorastaan ehdollistunut elämään tekemisessä.
”Mitä teit viikonloppuna? Miten aiot viettää joulua?”
Tekemisen kautta teet itsesi näkyväksi, hyväksytyksi ja tarpeelliseksi. Olet sitä mitä teet. Jos et tee mitään, et myöskään ole mitään. ”Älä siinä vain istu ja ihmettele, vaan tee jotakin!” Kuinka monesti olemmekaan ohjeistaneet toisiamme tekemään ”jotakin”. Tämän seurauksena näemme ympärillämme pakkomielteistä puuhastelua ja addiktiota mitä erilaisimpiin aktiviteetteihin. Normaalia ihmiselämää?
Mitä mahtaa tapahtua, jos päätät sittenkin vain istua, vain olla? Uhkarohkeaa? Lakkaatko olemasta? Et suinkaan, sillä kysehän on tällöin nimenomaan olemisesta. Onko ”oleminen” passiivista? Tapahtuuko mitään? Kyse ei ole staattisesta tilasta, sillä oleminen toteutuu, se virtaa.
Olemisen perusta on pieni ja kaunis sana ”On”. Tämä ulkoisesti pieni sana viittaa kaikkeen olevaan. Suuri sana pienessä paketissa!
Sanaluokkana ”On” on verbi. Jotakin tapahtuu. Mitä? Elämä tapahtuu nyt. Tätä se on, elämä. Tapahtuuko jotakin muuta? Kyllä. Sinä tapahdut nyt. Tätä sinä olet. Sinä toteudut olemisesta, ”On”-nesta käsin. Olemisen myötä avautuvassa tyyneyden tilassa sinulla ja asioilla on tilaa tapahtua. Tyyneydestä syntyvät ajatukset, sanat ja teot ovat hienolaatuisia verrattuna pakkomielteisen puuhastelun hedelmiin. Tyyneydestä käsin virtaava sinuus on todellinen identiteettisi, se on aitoa itseilmaisua, se on henkistä vapautta.
Olemisen kautta, maadoittuessasi ”On”-neen löydät hiljaisuuden. Mielen melun hiljentyessä voit kokea, että hiljaisuudella on jollakin merkillisellä tavalla oma äänensä. Kokemus hiljaisuuden äänestä on kokemus syvimmästä itsestä, joka on mysteeri. Mysteerin voi kokea vain ja ainoastaan tässä, ei ensi viikolla eikä ensi vuonna. Tämä hetki kutsuu sinua kotiin. Itseesi. Nyt. Joka hetki.
On tärkeä ymmärtää ettei tässä ole kyse mistään uudesta metafyysisestä tai henkisestä teoriasta. Tämä ei ole käsitteellinen malli, oppi tai uskonto, joka sinun tulisi oppia. Olet kenties havainnut, että sinussa asustaa pikku puuhastelija, ajattelija, murehtija, joka kaipaa koko ajan jotakin pureksittavaa. Henkisyydestä innostuva sisäinen puuhastelija tykkää alkaa suorittamaan henkisyyttä. Se haluaa loistaa henkisyyttä käsittelevissä keskusteluissa. Se rakastaa osoittaa henkistä oppineisuuttaan käymällä loputtomia väittelyjä. Tunnistatko tapauksen? Mikäli et, se saattaa johtua siitä että identiteettisi samaistuu täysin puuhastelijaan. Voi olla myös niin, että identiteettisi määrittyy murehtimisen tai jonkin muun roolin kautta. Niin tai näin, ”On”-nessa ei kuitenkaan ole kyse murehtimisesta, märehtimisestä, suorittamisesta tai tietämisestä. Mysteeri on käsittämätön. Se on tietämisen tuolla puolen, ei-tietämisen piirissä. Lokerointia rakastava puuhastelija, loogisanalyyttinen mieli ei pysty pureutumaan mysteeriin. Mieli elää nimeämisestä, luokittelusta, vertailusta, yhdistelystä. Nämä toiminnot ovat toki monella tapaa ja monessa kohtaa hyödyllisiä apuvälineitä.
Elämän mysteerin voi kuitenkin vain tuntea. Mieli hiljenee, jonka myötä syntyy tilaa syvälle tuntemiselle, kokemiselle ja näkemiselle. Tuntija, kokija ja näkijä on yhtä tuntemansa, kokemansa ja näkemänsä kanssa. Samalla hän kuitenkin tuntee, kokee ja näkee itsensä taustana ja tilana jossa tunteminen, kokeminen ja näkeminen tapahtuu. Tämä on kokemuksellinen oivallus kaiken perustuvaa laatua olevasta
”On” -luonteesta, jossa ylitetään kaikki dualistinen (= todellisuuden kahtiajakoon perustuva) tietäminen. Tämä on mystinen ykseyskokemus, valaistuminen.
Yleensä puuhastelija on kärppänä paikalla ykseyskokemuksen kannoilla ja alkaa touhukkaana liimailemaan käsitteellisiä nimilappuja kokemuksen päälle. Se julistaa, se alleviivaa: ”kuulkaa kaikki – minä tunsin mysteerin, minä koin jumalan, minä näin salaisuuden, minä valaistuin”. Minä. Minä. Minä. Tarralaput eivät kuitenkaan tartu mysteeriin.
Mysteeri on kuin saippua, josta egolähtöinen tarralapputodellisuuteen takertuva mieli ei koskaan saa otetta.
Puuhastelija kertoo ja kuulee loputtomat määrät tarinoita minästä, maailmasta, henkisyydestä, valaistumisesta ja mysteereistä. Tarinoilla on toki merkitystä ja parhaimmillaan ne auttavat meitä suuntaamaan huomion oleelliseen. Tämä hetki on oleellinen. Nyt on mysteeri – nyt ilmenee ”On”, joka sisältää kaiken. Mysteeri ei piilottele sitkuttelun eikä mutkuttelun takana. Se ei ala tapahtumaan huomenna eikä ensi viikolla. Mysteeri tapahtuu nyt.
Voit siis lempeästi sanoa sisäiselle puuhastelijallesi: ”Älä siinä vaan tee jotakin, vaan istu ja ihmettele. Jätä tarralaput hetkeksi. Sinä saat olla. Olet perillä. Olet rakastettu.”
Puuhastelijasi saattaa hämmentyä. Se voi alkaa selittelemään ettei tässä oikein ehdi kun on niin monta asiaa tekemättä, lahjat ostamatta ja loppumaton pino tarralappuja liimaamatta. Samalla se kukaties vakuuttaa ettei siinä kerta kaikkiaan ole mitään rakastamisen arvoista – ei ainakaan jos se ei osoita olevansa hyödyllinen ja kiireinen. Ei se mitään. Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on tässä. Rakastaminen ja rakastetuksi tuleminen tapahtuu nyt. Tämä hetki valoineen ja varjoineen kysyy puuhastelijalta, se kysyys sinulta: ”Tahdotko Sinä rakastaa minua?” Olipa vastaus sitä tai tätä – tämä hetki rakastaa ja on aina rakastanut sinua. Tämä hetki kutsuu sinua kotiin. Jos käännät selkäsi, olemassaolo kantaa sinua siitä huolimatta. Voit potkia ja harata vastaan, senkin todellisuus kestää vaivatta. Kaiken se kestää, kaiken se kantaa. Tarralaput, puuhastelijan metkut, pilkan, hylkäämisen… Kun koittaa hetki jolloin olet saanut tarpeeksesi kärsimyksestä ja maljasi on täysi, tämä hetki ottaa sinut avosylin vastaan. Heräät paikassa, johon pieni suuri sana ”On” osoittaa – heräät rakkauden sylissä. Mitään selityksiä ei vaadita, mitään tilivelvollisuutta ei ole. Olet rakastettu.
