Lähtökohdasta

Arkiajattelu ja tieteellinen ajattelu perustuu lähtökohtaisesti minä vs. maailma -kahtiajakoon: minuus ja tietoisuus paikallistetaan kehollisuuteen (ja aivoihin) ja maailma nähdään sille vastakkaisena ilmiönä. Siis: on olemassa minä ja on olemassa maailma. Tämä otetaan ikään kuin annettuna objektiivisena tosiasiana, lähtökohtana jonka varaan kaikki muu rakentuu. Tämä kategorisointi on toki monella tapaa hyödyllinen. Kielelliset konventiot perustuvat siihen. On kuitenkin syytä huomioida, että kyse on vain yhdestä mahdollisesta lähtökohtaolettamuksesta. Itse asiassa peruslähtökohtaolettamuksia on karkeasti ottaen kaksi kappaletta: 1) on olemassa minuus ("minä") ja on olemassa jotakin sille vastakkaista jota voi kutsua vaikkapa "ei-minäksi". 2) ensisijaisesti on olemassa todellisuus ("tietoisuus", "jotakin" - mitä pointteria nyt sitten haluaakaan käyttää) ja sen jälkeen on olemassa muita olettamuksia (kuten "minä vs. muu todellisuus", "sisäinen todellisuus vs. ulkoinen todellisuus").

1- ja 2-kohtien varaan rakentuva ontologia, epistemologia ja arvoteoria (muutamia mainitakseni) eroavat monella tärkeällä tavalla toisistaan.

Ongelmana yleisesti hyväksytyn paradigman haastamiseen reagoinnissa on kovin usein se, että järkiperäisen argumentaation sijaan nojataankin ensisijaisesti tunteisiin jotka liikahtavat levottomasti kun omat olettamukset todellisuuden perusluonteesta haastetaan. Tämä on merkki siitä, että olettamukset ovat kivettyneet ennakkoluuloiksi, joita huolella vaalitaan.

2-kohdan mukaisen peruslähtökohdan varaan rakentuvaa todellisuuskäsitykstä voi kutsua vaikkapa nondualismiksi. Nondualismi saattaa monella herättää assosiaatioita ns. henkisyyteen tai henkiseen todellisuuskäsitykseen. Valitettavan usein kaikki henkisyyteen viittaava herättää eksklusiivisesti tieteeseen rakastuneissa vahvasti emotionaalisia mielikuvia tylsyydestä, mielenkiinnottomuudesta ja jopa tyhmyydestä, eivätkä älyllisyyttään alleviivaavat halua missään tapauksessa tulla luokitelluksi henkisistä asioista kiinnostuneiksi.

Varma lähtökohta

Alleviivaan jälleen etten ole koskaan kiistänyt dualistisen havainnointi-, käsitteellistämis- ja ajattelutavan (tässä kontekstissa erityisesti subjekti/objekti. minä/ei-minä, minä/maailma, sisäinen/ulkoinen, subjektiivinen todellisuus / objektiivinen todellisuus) merkitystä. Tämänkin tekstin tuottaminen edellyttää monenlaista vastakkainasettelua - mm. sormien ja näppäinten välillä. Sormien kannalta näppäimistö on objekti jne (toisaalta sormien ja näppäinten rajapinta riittävällä tarkkuudella tarkasteltuna katoaa)

Pointtini on, että jos vakavasti lähtee miettimään todellisuutta koskevia peruslähtökohtia ja olettamuksia, tämä kysymys on väistämätön:
- mikä on varma lähtökohta, voiko ontologian (eli todellisuutta koskevan käsitejärjestelmän) perustaa varmalle perustalle?

Automatisoitunut (varhaislapsuudessa opittu) ajattelutapa pitää luonnollisena paikallistaa ja identifioida "minuus" tietyn ainutlaatuisen kehollisuuden kautta - se pitää lähtökohtana minuutta ja sen suhdetta maailmaan (tai "ulkoiseen todellisuuteen"). Tästä seuraa monenlaista hyödyllistä ja hyvää mutta siitä seuraa myös monenlaista problematiikkaa.

Edellämainittu on vain sanahelinää monelle mutta monelle se on erittäin oleellista maastoa, suorastaan välttämätöntä settiä pohdittavaksi. Ja ennen kaikkea: jokainen ottaa toiminnallaan (ajatukset, sanat, teot) kantaa: jokaisella on jokin todellisuus- ja ihmiskäsitys ja minusta on viisasta tiedostaa omansa ja sen perusteet.

Pelkistettynä kritiikkini kohdistuu ajattelutapaan, jossa:
- lähtökohtaisesti ikään kuin annettuna tosiasiana pidetään ajattelumallia, jossa on olemassa minä ja maailma (minä / ei-minä), sisäinen ja ulkoinen

Itse katson, että:
- lähtökohtaisesti "paljas" tai "puhdas" (siis attribuutiton, ominaisuuksia vailla oleva) oleminen sekä sen todistaminen on varma tosiasia -> tätä paljasta olemista voidaan sitten loogisanalyyttisesti jakaa mm. sisäiseen ja ulkoiseen, minään ja ei-minään
- em. nondualistisen lähtökohdan varaan rakentuu kaikki muu, dualistiset jaottelut mukaanlukien

-> edellisillä on ratkaisevia seurauksia esimerkiksi ihmiskäsitykseen

-> ja edelleen ihmiskäsityksellä on ratkaisevia seurauksia sillä kuinka toimimme maailmassa

-> mikä puolestaan vaikuttaa ratkaisevasti vaikkapa kärsimyksen määrään maailmassa

Tämä hetki

Maailma joka myös yhtenä todellisuutena tunnetaan ja koetaan (ennen kuin mieli viipaloi sen sisäiseen ja ulkoiseen ja on kovin tyytyväinen dualismissaan) on olemisen (ja virtaamisen) tilassa.

Maailma joka myös todellisuutena koetaan on elävä.

Maailma on valmis sikäli että tähän hetkeen ei tarvitse lisätä mitään, tästä ei puutu mitään, tämä hetki ei ole "sitten kun..." tai "mutta kun...". Tämä hetki toki sallii sitkuttelun ja mutkuttelun. Tämä hetki on avoin.

Maailma on ei-valmis sikäli että tämä hetki on aina uusi, tuore ja elävä. Tämä hetki on hiljaisen ja liikkumattoman läsnäolon valossa ilmenevä dynaamisuus ja liike. Sanalla sanoen, tämä hetki on mysteeri, arvoitus, käsittämättömyys.

Valtameren aaltoja

Luotan kokemuksen, reflektion, intuition ja loogisen päättelyn perusteella siihen että ensisijainen, varma annettu "asia" (lainausmerkeissä siksi että kyseessä ei ole kognitiivisen prosessin kohde) on nondualistinen kokemus elävästä todellisuudesta tässä ja nyt. Viittaan tähän pointterilla "On" (onnessa.com/onkirja.html). Aivoilla on roolinsa ihmistajunnan toiminnalle, mutta suhteessa "On"-neen tämäkin spekulaatio on sekundääristä älylliskäsitteellistä nondualistisen kokemuksen viipalointia.

Tieteellinen metodi ei yllä "On"-neen sikäli kun se pitää kiinni dualismin (= klassinen tutkija-tutkittava -asetelma) paradigmasta. Dualismin paradigma on kuitenkin murenemassa kun yhä suurempi joukko tutkijoita on sanoutunut siitä irti.

Kokemus subjektiivisuudesta ("minuudesta") on tosiasiallinen kokemus - en sanoisi sitä harhaksi. "Minuus" on ikään kuin huokoinen, dynaaminen kupla tietoisuuden valtameressä - sillä on tietty yksilöllisyys mutta on samaa vettä kuitenkin kuin koko valtameri. Voidaan myös puhua pinnan aaltojen ja valtameren suhteesta. Ei ole virheellisiä aaltoja - jokainen on ainutlaatuinen ilmentymä valtamerestä. (Mystinen) ykseyskokemus on valtameren kokemista ja yksilöllisyyden alleviivaaminen on aallon ainutlaatuisen dynamiikan kokemista.

Tiede ideologiana

Tieteellinen metodi on valitettavan monelle ideologinen valinta. Se ei siinä tapauksessa eroa mitenkään mistään muusta ideologiasta. Ideologialla tarkoitan tässä kohtaa dogmaattista ajattelua, kivettymistä. Sen vastakohtana on avoimuus ja dynaamisuus.

Tieteen rajat asettuvat heti lähtökohdissaan. En tietenkään kiistä tieteen upeita saavutuksia - se olisi järjetöntä. Kritiikkini ydin kohdistuu

a) tieteelliseen metodiin ja tieteelliseen tapaan määrittää rationaliteetti (järki) - tiede on ikään kuin monopolisoinut rationaliteetti-käsityksen. Toiminta ja ajattelu on rationaalista jos ja vain jos se on harmonista tieteellisen otteen kanssa. (Tämä viritys ei ole kaukana fundamentalisesta tavasta perustella raamatun totuudellisuus.)

b) tieteen kaksinkertaisesti dualistiseen tapaan käsittää todellisuus. Dualismi on toki hyödyllinen ajatusmalli monessa kohtaa ja käsitteistömme on pitkälti rakentunut dualistisen maailmannäkemistavan varaan. Mutta samalla menetämme todellisuudesta ja ihmisyydestä olennaisia ulottuvuuksia. Kaksinkertaisella dualismilla tarkoitan olevan jakamista minään ja ei-minään ja toinen jako on olevan jakaminen sisäiseen ja ulkoiseen, subjektiiviseen ja objektiiviseen. Tästä seuraa paljon sotkua.

Tietämisestä ja kokemisesta

On tärkeää ymmärtää tietämisen ja kokemisen ero. Ensiksi mainittu liikkuu dualistisen todellisuuskäsityksen maastossa. Siinä oletetaan erillinen tietoteoreettinen subjekti (tietäjä) ja tietämisen kohde (tiedettävä objekti) ja sitten luodaan tästä asetelmasta käsin loputon määrä käsitteellisiä malleja ja karttoja.

Tietämisessä laaditaan, tutkaillaan, keräillään ja vertaillaan tienviittoja kun taas kokemisessa eletään todeksi tienviittaan merkittyä kohdetta. Kokemisessa kokija, koettava ja kokemus on yhtä. Tietämisessä leiriydytään tienviittojen, ajatusten ja oppien äärelle kun taas kokemus tapahtuu tässä hetkessä, "On"-nen ikuisessa preesenssissä.

Tietämisessä tutkitaan ruokalistoja, yritetään päätellä ruoan maku ja arvaillaan missä ravintolassa mahtaa olla maukkaimmat tarjoilut. Kokemisessa sen sijaan istutaan aterioitsemassa ja nautitaan joka suupalasta. Tietämisessä halutaan löytää joku tietty ravintola kun taas kokemisessa tiedetään, ettei ole paikkaa missä ravintoa ei olisi tarjolla.

facebook.com/OnKaikki

Ilosta

Olet ilon lähteellä kohdatessasi ihmisen, jolla tuntuu aina olevan aikaa ja halua paneutua asiaasi. Tällainen ihminen ei halua millään tavalla päteä. Hän säteilee auttamisen iloa ja saat kylpeä samassa ilossa. Hän on läsnä juuri sinulle. Koet iloa ja kokemus säteilee takaisin auttajaan. Kysymyksessä tuntuu olevan itseään ruokkiva ilon vuorovaikutus. “Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo”, näin todellakin on.

Vuorovaikutteisessa ilon kokemuksessa syy ja seuraus vaikuttavat molempiin suuntaan; lähimmäinen myötävaikuttaa kokemukseesi ilosta ja samalla sinä vahvistat ilon kokemusta takaisin häneen. Ilo yhdistää teidät, ilo on dualismin liuottaja. Ilossa erillisyyden harha haihtuu.

facebook.com/OnKaikki
(tämä on ote Jorma Ronkaisen viimeistelyvaiheessa olevasta kirjasta "On")

Tieteellinen ote ideologiana

Tieteellinen metodi on kovin monelle ideologinen valinta. Se ei siinä tapauksessa oikeastaan eroa mitenkään mistään muusta ideologiasta. Ideologialla tarkoitan tässä kohtaa dogmaattista ajattelua. Dogmaattisuus on kivettymistä vastakohtana avoimelle ja dynaamiselle otteelle.

Tieteen rajat asettuvat heti lähtökohdissaan. En tietenkään kiistä tieteen upeita saavutuksia, se olisi järjetöntä. Kritiikkin ydini kohdistuu tieteelliseen metodiin ja tieteelliseen tapaan määrittää rationaliteetti (järki) - tiede on ikään kuin monopolisoinut rationaliteetti-käsityksen. Toiminta ja ajattelu on rationaalista, jos vain jos se on harmonista tieteellisen otteen kanssa. On syytä käsittää, että tieteellinen ote pohjautuu dualistiseen tapaan käsittää todellisuus. Dualismi on hyödyllinen ajatusmalli monessa kohtaa, mutta jos takertuu dualismiin, menettää todellisuudesta ja ihmisyydestä olennaisia ulottuvuuksia. Dualismilla tarkoitan tässä kohtaa olevan jakamista minään ja ei-minään.

Suosittelen lämpimästi kvanttifysiikan perusteisiin tutustumista. Siinä maastossa yhä useampi tutkija on oivaltanut todellisuuden nondualistisen luonteen. Dualistinen ajatteluharha subjekti vs. objekti (tutkija vs. tutkittava) osoittautuu vain kivettyneeksi ajattelutavaksi.

Ensin on tietoisuus

Silmiin osui Ylen uutissivujen otsikko "Tähtitietelijät löysivät maailmankaikkeuden suurimman asian" (http://yle.fi/uutiset/tahtitieteilijat_loysivat_maailmankaikkeuden_suurimman_asian/6448376) "Avaruudesta on löydetty kvasaariryhmä, jota pidetään maailmankaikkeuden suurimpana rakenteena. Sen koko voi rikkoa jopa Einsteinin kosmologista periaatetta."

Niin. "Maailmankaikkeuden suurin asia" on olemassa vain sikäli kun joku tulee siitä tietoiseksi. Sinulle tämä tuli olevaksi, todeksi nyt ellet sitten aiemmin tästä ollut kuullut. Korostan, että kantani ei ole solipsistinen siinä mielessä että uskoisin asioiden lakkaavan olemasta jos en niitä ajattele. Tämä on muuten professori Esko Valtaojan naiivi käsitys solipsismista, jonka hän täräyttää lukijan silmille "Kaiken käsikirjan" alussa. Valtaoja väärinkäsittää solipsismin ajattelumallina, jossa kaikki on "vain mielikuvituksen" tuotetta. Tämä on klassinen olkinukkestrategia, jossa ajattelumallista kyhätään (tahallaan) väärinkäsitetty irvikuva ja osoitetaan sen onttous.

Miten ilmaisisin ajatukseni niin että Valtaojakaan ei väärin ymmärtäisi... Ilman havaintoa meillä ei ole mitään. Ilman havaintoa yllämainitusta kvasaariryhmästä meillä ei olisi siitä mitään tietoa. Tämän empiristinen tiedekin myöntää. So far so good. Sitten. Mitä on havainto, havaitseminen? Nyt ihan hitaasti. H-i-t-a-a-s-t-i. Havainto edellyttää tietoisuuden olemassaoloa. Professori Valtaojan tietoisuus on edellytys sille että professori Valtaoja pystyy sanomaan yhtään mistään yhtään mitään. Tämä on kirkasta logiikkaa eikä "mielikuvituksen tuotetta". Tietoisuus on edellytys sille että "todellisuus" on. Tietoisuus on edellytys sille, että "oleminen" on. Primääri puhdas tietoisuus on jakamaton yksi. Mysteeri. Sekundäärisenä tulee sitten käsitteellinen analysoiva lokeroiva mieli joka keksii subjektit, objektit, minän, ei-minän...

Kärsimys, viha ja tietoisuus

Iltapalan yhteydessä tuli puheeksi jaksaminen. Jemina totesi: "Muista mun ohje, ota rennosti vaikka ärsyttää." Siinäpä se. Ota rennosti, vaikka vihastuttaa. Ota iisisti, vaikka kärsii.

Mitä on kärsimys? Mitä on viha? Ne ovat käsitteitä, joita olemme ehdollistuneet käyttämään tiettyjen tietoisuudessa ilmenevien tunnetilojen yhteydessä. Tämä ei vielä ole mikään ongelma. Ongelmat syntyvät siinä kohtaa, kun samaistamme itsemme näihin tunnetiloihin; "minä olen surullinen", "minä olen iloinen", "minä olen vihainen" tai "minä olen kärsivä". Näkökulma avartuu oleellisesti ymmärrettäessä, että "paikka" tai "ulottuvuus", jossa jokin tunne (tai ajatus) "sijaitsee" tai ilmenee, on enemmän kuin persoonallinen samaistuminen kyseiseen tunteeseen tai ajatukseen. Tietoisuus on avarampi kuin mikään sen käsitteellisesti hahmotettava sisältö tai osajoukko. Avartuminen ja laajentuminen identifikaatiosta käsitteelliseen mieleen ei johda tunnekuolemaan. Se ei johda välinpitämättömyyteen. Tunteet ja ajatukset tulevat ja menevät niin kuin ennenkin, mutta niillä ei ole enää valtaa meihin. Ne eivät takerru meihin kuten aiemmin emmekä me anna itsemme takertua niihin. Tunteet ja ajatukset havaitaan, tunnistetaan, kohdataan... mikä lähestymistapa nyt sitten kulloinkin on tarkoituksenmukainen. Sitten niiden annetaan kadota tietoisuuden kentältä. Tässä realisoituu vapaus.

Mistä kärsimys tulee? Mistä viha tulee? Kuten edellä totesin, ne ovat "vain" käsitteellinen tulkinta tietyille tunnereaktioille. Nämä reaktiot aiheutuvat tämän hetken kieltämisestä niin kuin se todentuu tietoisuudessa nyt-hetkellä. Sen sijaan että hyväksyttäisiin tämä hetki niin kuin se on, ajatellaankin että "vasta sitten kun jonakin epämääräisessä tulevaisuudessa toteutuvana ajanhetkenä on tätä/tuota/sitä materiaalista/henkistä enemmän/vähemmän... sitten, vihdoinkin minun on hyvä olla, sitten olen ehjä". Kuten arvata saattaa, tämä sitkuttelijan kaipaama hetki toteutuu vain harvoin ja se kestää vain hetken. Pääosin elämämme sujuu enemmän tai vähemmän kärsivissä sitkuttelu-tunnelmissa. Kärsimyksen olemassaolo on riippuvainen tästä sitkuttelu-tyyppisestä ei-läsnäolosta ja ajattelusta. Kärsimys lakkaa kun sitkuttelu lakkaa, tietoisuus ei identifioi itseään tajunnan sisältöön ja ihminen alkaa olla läsnä tässä hetkessä ja hyväksyy sen niin kuin se on, valoineen ja varjoineen.

Jos Jumala on kaikkivaltias ja hyvä niin miksi Hän sallii kärsimyksen? Tämä kristinuskon klassinen teodikea -ongelma perustuu dualistiseen tapaan nähdä oleva. Oleva jaetaan Jumalaan ja maailmankaikkeuteen. Jumala mielletään maailmankaikkeuden ulkopuoliseksi toimijaksi, joka on enemmän tai vähemmän irrallaan maailman tapahtumista. Toisinaan Jumala puuttuu tapahtumien kulkuun ja toisinaan Hän kääntää selkänsä. Merkillinen Jumala, eikö totta! Teodikean ongelma katoaa, kun päästämme irti tällaisesta jumalakuvasta. Ateisti (kreik. a-theotes, ei jumalia) kieltää minkäänlaisen jumalan olemassaolon. Agnostikko toteaa että Jumalasta ei ole tietoa (a-gnosis, ei-tietoa). Millainen on jumalakuvani? En ole ateisti. En ole agnostikko. En osaa itseäni mihinkään lokeroon laittaa. Kokeilen mitä tapahtuu: jumalakuva on sana, joka mielessäni viittaa ajatukseen alkuräjähdyksen singulariteetissa "syntyneestä" kiihtyvästi laajenevasta maailmankaikkeudesta. "Alussa", ennen aikaa ollut puhdas tietoisuuspotentiaali realisoituu käsittämättömän monimuotoisena ja laajana olevana ja olevassa ja olevan kautta. Tämä tietoisuus katsoo ja tutkailee itseään kaikessa olevassa, myös sinussa ja minussa. Miksi sinä ja minä sallimme kärsimyksen? Jokainen meistä "synnyttää" kärsimyksen yhä uudestaan sinä hetkenä kun emme suostu hyväksymään tätä hetkeä ja tämän hetken täyteyttä niin kuin se on. Kärsimys syntyy, kun kaipaamme pois nykyhetkestä. Kärsimys syntyy pakomme yhteydessä. Kärsimys katoaa kun emme enää pakene. Kärsimys katoaa kun emme enää kaipaa pois nykyhetkestä. Nykyhetki on avoin ja ikuinen kutsu rauhaan.

Tienviittoja tietoisuuden avaralle kentälle

Aito "gnosis" tai tieto Jumalasta on tietämisen ja ei-tietämisen vastakkainasettelun tuolla puolen. Se on kaiken tiedon ylittämistä. Automaattisesti miellämme (olemme ehdollistuneet, oppineet ajattelemaan) tiedon ja tietämisen dualistisesti subjektin (tiedostava minuus) ja objektin (tiedostettava asia, ilmiö, kohde) välisenä suhteena. Tietäminen on subjektin ajattelun ja objektin vastaavuutta, ei-tietäminen on ei-vastaavuutta. Pidän tätä ajatteluvirheenä. Tähtään dualistisen harhan tuolle puolen - tietämisen ja ei-tietämisen ylittävään näköalaan. Siinä ei-dualistisessa maisemassa subjekti, objekti ja tietämisen prosessi on tietoisuuden ikuinen nyt.

Nämä ovat vain käsitteitä, jotka viittaavat johonkin suuntaan. Voin näyttää tällaisenkin tienviitan: tietoisuus tulee itsestään tietoiseksi sinun ja minun persoonassa. Persoona on Tietoisuuden ilmenemistä ja reflektiota ja se "sijaitsee" Tietoisuuden kentässä. Kartta tai maisema, jossa tienviitat, ihan jokainen niistä "sijaitsee", on Tietoisuus tai Jumala tai Kaikki tai Yksi. Muista taas: nämä kaikki vain käsitteitä, jotka osoittavat suurimpaan mahdolliseen Ideaan joka realisoituu koko ajan nyt-hetkessä. Suurinta mahdollista Ideaa ei voi redusoida käsitteiksi, sitä ei voi ottaa käsitteellisesti haltuun. Idea on siis... käsittämätön. Käsitätkö?

Alussa, ennen alkuräjähdystä, singulariteettia, oli Tietoisuus, tai ehkäpä olisi parempi puhua potentiaalisesta Tietoisuudesta, joka "päätti" realisoitua, toteuttaa itsensä, siis tulla tietoiseksi itsestään. Pam. Big bang. Nämäkin ovat vain käsitteitä, jotka viittaavat mysteeriin joka on luonteeltaan lausumaton. Ytimessä on siis ajatus tietoisuudesta, jonka sisältöä kaikki on viimeistä piirtoa myöten.

Dualismin ylittäminen

Olenko gnostikko? Riippuu ihan siitä, mikä sisältö käsitteelle annetaan. Kyllä, minua voi pitää gnostikkona sikäli, että koen jumalakuvat harhana niin kauan kuin ihminen on subjekti-objekti -dualismin pauloissa. Syvällinen tietäminen on nondualistista, se on klassisen tietoteoreettisen dualismin ylittämistä. Tässä murtuu perinteinen tapa (keinotekoisesti) jakaa oleva minään ja ei-minään, tietoteoreettiseen subjektiin, objektiin ja tietämisen prosessiin. Tämä pätee niin kvanttimekaniikassa kuin vaikkapa ihmisen olemuksessa ja tietoisuudessa. Nondualistinen "tietäminen" on tietäjän, tiedettävän ja tietämisen ykseyttä tietoisuudessa. Tietoisuus on primääri jakamaton tosiasia. Kaikki, korostan kaikki nimeäminen, luokittelu, jakaminen on sekundääristä meille avautuvaan tietoisuuteen nähden.

On yhdentekevää, käytetäänkö tästä näköalasta nimitystä "gnostinen", "nondualistinen", "panteistinen", "monistinen" tai "x". Sekin on vain yksi yritys luokitella jokin luokittelematon. Totta kai käsitteet ovat viisaasti käytettynä hyödyllisiä, mutta niillä voidaan myös virittää lukemattomia ansoja.

Lätkässä Sofiaan

Alkaako filosofiksi?

Arkiajattelussa filosofin käsitteellä viitataan yleensä jalat-irti-maasta-haihatteluun, joutavaan käsitteiden pyörittelyyn, joka ei johda mihinkään hyödylliseen.

Etymologisesti filosofin käsite juontaa kreikan kielen rakastamisen ja viisauden käsitteistä - filosofi on kirjaimellisesti viisauden rakastaja, siis

1. filosofi
2. rakastaa
3. viisautta

1. Pidän jokaista ihmistä filosofina. Ihmiset eroavat toisistaan siinä, että osa jo toteuttaa filosofiuttaan ja osalla filosofius on vielä potentiaalisena mahdollisuutena, uinuvana kykynä. Filosofi on totuuden etsijä. Filosofi kokee olemassaolon ydinkysymyksiksi klassiset kuka olen, mistä tulen, minne menen ja miksi. Jokainen ihminen vastaa näihin kysymyksiin elämäntavallaan, arvoillaan, ajattelullaan, sanoillaan ja teoillaan. Monet vastaavat tiedostamattaan, mutta filosofi haluaa vastata kysymyksiin tietoisesti. Johdonmukaisesti. Sitoutuen. Sillä filosofi rakastaa viisautta.

2. Seksismin läpäisemässä ajassa moni sekoittaa toisiinsa rakkauden ja himon. Erotisoituneella ja esineellistävällä medialla ruokittu mieli turtuu. Kaikki maistuu samalle eikä mikään tunnu miltään. Tarvitaan yhä kovempia ja isompia annoksia. Todellinen rakastaminen on sitoutumista ja vastuuta. Se on toimintaa. Se on kanssaihmisen huomioimista. Todellinen rakastaminen on herkäksi tulemista. Herkältä ei jää mitään havaitsematta. Herkkä kuulee viisauden kuiskauksen. Herkkä näkee arkeen kätkeytyneen kauneuden. Todellinen rakastaminen on myös vahvaksi tulemista. Vahva kestää koettelemukset ja kiusaukset. Vahva on juurtunut klassisiin totuuden, hyvyyden ja kauneuden perusarvoihin ja ilmentää niitä. Todellisen rakastamisen paradoksi on siis olla vahva ja herkkä samanaikaisesti. Filosofi kykenee rakkaudessaan ratkaisemaan tämän paradoksin. Sillä filosofi rakastaa viisautta.

3a. Dualismin ansakuopassa tunteet ja järki käyvät ikuista painia keskenään. Tunteet vievät ihmistä tuonne ja järki tänne. Älykkäänä itseään pitävä dualisti pyrkii ratkaisemaan dilemman turvautumalla järkeen ja alentamalla tunteet ”vain tunteiksi”. Älykäs dualisti toteaa vakavina pitämiensä asioiden äärellä mielellään, että ”tässä ei ole tunteilulle sijaa”. Älykäs dualisti tulee kovaksi tukahduttamalla tunteet. Viisauden löytänyt sen sijaan ylittää tunteen ja järjen välisen ristiriidan. Viisaus on tunteen ja järjen harmoniaa. Viisaudessa tunne ja järki eivät sekoitu, vaan ne yhdistyvät ja syntyy jotakin uutta. Tunteen ja järjen välisen ristiriidan ylittämiseen sisältyy ylimatemaattinen yhtälö; yksi plus yksi on enemmän kuin kaksi. Filosofi kykenee viisaudessaan ratkaisemaan tämän yhtälön. Sillä filosofi rakastaa viisautta.

3b. Viisaus ei ole abstraktia käsiterunoutta, vaan se on konkretiaa. Viisaina hallitsijoina pidettyjen Salomonin ja Hesekiaan kokoamissa Sananlaskuissa puhutaan paljon viisaudesta. Viisaus esitellään useassa yhteydessä persoonana, joka tahtoo olla yhteydessä ihmiseen; "Minä, viisaus, viihdyn älyn seurassa, harkinta ja tieto ovat kumppanini" (Snl. 8: 12). Vanhan testamentin yleensä kovin patriarkkinen ajattelu maskuliinisine jumalakuvineen murtuu tässä kohtaa. Viisauteen nimittäin viitataan feminiinipronominilla. Kreikankielisessä vanhassa testamentissa, Septuagintassa, tämä älyn seurassa viihtyvä viisaus on nimeltään Sofia. Kyllä, se sama Sofia, josta filoSofiassa alkujaan oli kysymys. Niinpä on ymmärrettävää, että filosofi rakastaa viisautta.

Alkaako filosofiksi? Filosofiksi ei aleta. Kyse ei ole loogisanalyyttisestä laskelmasta, jonka perusteella ihminen katsoo edulliseksi rakastaa viisautta. Vähän samaan tapaan kuin että kukaan ei päätä ryhtyä rakastamaan jotakuta. Ihminen "vain" huomaa olevansa rakastunut, löytää itsensä rakkaudesta.

Sofian rakastamisessa on pohjimmiltaan kyse siitä, että ihminen on yhteydessä sisimpäänsä. Siellä Sofia odottaa.

-gs

Ei riitä,

että tiedostaa rakkauden olemassaolon.

Sillä rakkauden tiedostaminen merkitsee vielä dualistista otetta, kahtiajakoa tiedostajan (minuus) ja tiedostetun (rakkaus) välillä.

Tämä dualismi ylittyy Kristustietoisuudessa tai Rakkaustietoisuudessa, sillä siinä minuus on yhtä rakkauden kanssa eikä siis kahtiajakoa tiedostajan ja tiedostettavan välillä ole.

Silloin tien kulkija on löytänyt (sisäisen) Jumalan valtakunnan, kuollut pois itsekkäästä minästä ja astunut sitten täysivaltaisena tuohon valtakuntaan. Mutta ahdas on tuo portti ja tie kapea eikä sitä persoonallisen minänsä varassa voi kulkea.

-gs

Filosofista (4/4)

filosofi (1) rakastaa (2) viisautta (3)

1. Pidän jokaista ihmistä filosofina. Ihmiset eroavat toisistaan siinä, että osa jo toteuttaa filosofiuttaan ja osalla filosofius on vielä potentiaalisena mahdollisuutena, uinuvana kykynä. Filosofi on totuuden etsijä. Filosofi kokee olemassaolon ydinkysymyksiksi klassiset kuka olen, mistä tulen, minne menen ja miksi. Jokainen ihminen vastaa näihin kysymyksiin elämäntavallaan, arvoillaan, ajattelullaan, sanoillaan ja teoillaan. Monet vastaavat tiedostamattaan, mutta filosofi haluaa vastata kysymyksiin tietoisesti. Johdonmukaisesti. Sitoutuen. Sillä filosofi rakastaa viisautta.

2. Seksismin läpäisemässä ajassa moni sekoittaa toisiinsa rakkauden ja himon. Erotisoituneella ja esineellistävällä medialla ruokittu mieli turtuu. Kaikki maistuu samalle eikä mikään tunnu miltään. Tarvitaan yhä kovempia ja isompia annoksia. Todellinen rakastaminen on sitoutumista ja vastuuta. Se on toimintaa. Se on kanssaihmisen huomioimista. Todellinen rakastaminen on herkäksi tulemista. Herkältä ei jää mitään havaitsematta. Herkkä kuulee viisauden kuiskauksen. Herkkä näkee arkeen kätkeytyneen kauneuden. Todellinen rakastaminen on myös vahvaksi tulemista. Vahva kestää koettelemukset ja kiusaukset. Vahva on juurtunut klassisiin totuuden, hyvyyden ja kauneuden perusarvoihin ja ilmentää niitä. Todellisen rakastamisen paradoksi on siis olla vahva ja herkkä samanaikaisesti. Filosofi kykenee rakkaudessaan ratkaisemaan tämän paradoksin. Sillä filosofi rakastaa viisautta.
(kuva Interfaith peace mandala - http://love-wisdom.zaadz.com/photos/view/15442)

3a. Dualismin ansakuopassa tunteet ja järki käyvät ikuista painia keskenään. Tunteet vievät ihmistä tuonne ja järki tänne. Älykkäänä itseään pitävä dualisti pyrkii ratkaisemaan dilemman turvautumalla järkeen ja alentamalla tunteet ”vain tunteiksi”. Älykäs dualisti toteaa vakavina pitämiensä asioiden äärellä mielellään, että ”tässä ei ole tunteilulle sijaa”. Älykäs dualisti tulee kovaksi tukahduttamalla tunteet. Viisauden löytänyt sen sijaan ylittää tunteen ja järjen välisen ristiriidan. Viisaus on tunteen ja järjen harmoniaa. Viisaudessa tunne ja järki eivät sekoitu, vaan ne yhdistyvät ja syntyy jotakin uutta. Synergiaeduista puhutaan paljon esimerkiksi tiimityöskentelyn ja yritysfuusioiden yhteydessä. Yksi plus yksi on enemmän kuin kaksi. Moni dualisti sanoo ymmärtävänsä tämän matemaattisen mahdottomuuden. Tunteen ja järjen välisen ristiriidan ylittämiseen sisältyy sama ylimatemaattinen yhtälö; viisaus on enemmän kuin tunne plus järki. Filosofi kykenee viisaudessaan ratkaisemaan tämän yhtälön. Sillä filosofi rakastaa viisautta.

3b. Viisaus ei ole abstraktia käsiterunoutta, vaan se on konkretiaa. Viisaina hallitsijoina pidettyjen Salomonin ja Hesekiaan kokoamissa Sananlaskuissa puhutaan paljon viisaudesta. Viisaus esitellään useassa yhteydessä persoonana, joka tahtoo olla yhteydessä ihmiseen; ”Minä, viisaus, viihdyn älyn seurassa, harkinta ja tieto ovat kumppanini (Snl. 8: 12). Vanhan testamentin yleensä kovin patriarkkinen ajattelu maskuliinisine jumalakuvineen yllättää tässä kohtaa. Viisauteen nimittäin viitataan feminiinipronominilla. Kreikankielisessä vanhassa testamentissa, Septuagintassa, tämä älyn seurassa viihtyvä viisaus on nimeltään Sofia. Kyllä, se sama Sofia, josta filoSofiassa alkujaan oli kysymys. Niinpä on ymmärrettävää, että filosofi rakastaa viisautta.
(kuva Hagia Sofia / Holy Wisdom, http://www.wheeloftheyear.com/2006photos.htm)

Viisauden polkua asteleva alkaa elää todeksi olemisen tapaa, jossa minuus, rakkaus ja todellisuus yhtyvät. Hän saattaa todeta että minää ei enää ole ja samalla hän kuitenkin kokee että vasta nyt hän on todella löytänyt todellisen itsensä. Dualismin tasolla tämä on mahdotonta, mutta rakkaussuhteessa Sofiaan tämä saavutetaan. Amor vincit omnia.

-gs

Filosofista (3/4)

Erittäin filosofista.

Kahden aiemman postauksen tärkeimmät näkökohdat liittyivät dualistisesti virittyneen tietämiskäsityksen ja siihen nojautuvan filosofian ongelmallisuuteen. Dualismilla tarkoitan tässä kohtaa mielen taipumusta lokeroida todellisuutta; minä, maailma, subjekti, objekti, tietäminen… Esitin, että todellinen filosofia on dualismin ylittävää viisauden rakastamista. Mitä tarkoitan?

Filosofi rakastaa viisautta. Lauseessa on subjekti, objekti ja tekemistä tai tapahtumista kuvaava verbi. Siispä näyttää siltä, että olen projektini ensi askeleella pudonnut dualismin ansakuoppaan. Teen täsmälleen sen, mitä kehotan välttämään. Mystikko voisi tässä kohtaa zeniläisittäin todeta, että ”ne jotka tietävät eivät puhu ja ne jotka puhuvat, eivät tiedä” ja sen jälkeen vaieta. Tämä voisi olla viisasta. Viisasta vaikenemista.


On totta, että sanat voivat viedä harhaan. Mystikko karttaa sanoja ja viittaa kontemplatiiviseen kokemukseen, jossa ihminen ja pyhä ylikäsitteellisesti kohtaavat. Ymmärrän mystikkoa. Muistutan kuitenkin, että viisaasti asetetut sanat voivat myös saada alkuun totuuden löytämisen prosessin. Vaikka dualismin ansakuoppa on lohduttoman syvä, voivat totuutta ilmentävät sanat olla apuna henkisiä tikapuita rakennettaessa.

Dualismia hengittävälle ihmiselle dualismin ylittävä viestintä kuulostaa oudolta. Hämmentävältä. Järjettömältä. Parhaimmillaan se saattaa kuulostaa kauniilta. ”Kyllä on kaunista ja runollista, mutta mitä tekemistä sillä on todellisuuden kanssa?”, dualisti ihmettelee. Eväät henkisten tikapuiden tekoon tulisivat siis olla dualistisesti laaditut. Dualistinen ruoansulatus sietää vain dualistista ravintoa. Siksi lauseemme subjekti, filosofi (1), rakastaa (2) viisautta (3).

(jatkuu...)

-gs

(kuva "Blessed are they who hunger and thirst after Righteousness"
detail by Tiffany www.stainedglassphotography.com")

Filosofista (2/4)

(moni unohti kantilaisen ratkaisun, jonka avulla rationalismin ja empirismin välinen ristiriita voidaan ylittää; käsitteet ilman havaintoja ovat tyhjiä ja havainnot ilman käsitteitä ovat sokeita. Tarvitaan siis sekä rationalistista käsitteenmuodostusta havaintomateriaalin jäsentämiseksi että empirististä havaintomateriaalia tyhjän käsiterunouden eliminoimiseksi.)

Mutta mitä on havainto?

Wienin piiri ja sen perilliset ovat vaarassa tehdä sen virheen, että havainnoksi hyväksytään vain ”ulkoista todellisuutta” koskeva kaikkien (helposti) todennettavissa ja toistettavissa oleva havaitsemisen tapahtuma. Samalla lyödään lukkoon tietty (dualistinen) tieto- ja todellisuuskäsitys. Unohdetaanko, että havainnot voivat suuntautua ”ulkoisen” todellisuuden lisäksi myös ”sisäiseen”? Käytän tässä kohtaa käsitteitä ulkoinen ja sisäinen, jotta dualistisesti virittynyt ymmärtää mistä on kysymys. Dualismin ylittäneen näkökulmasta sisäinen on ulkoista ja ulkoinen sisäistä.

Viime kädessä tajunnan sisällöt ovat ainoa varma tosiasia mitä meillä on. Puhe ”ulkoisesta” ja ”sisäisestä” todellisuudesta on tähän nähden sekundääristä ja itse asiassa tavallaan merkityksetöntä; tietäjä, tiedettävä asia ja tietämisen tapahtuma, kaikki eksistoi varmuudella vain tajunnassa ja ne kaikki ovat yhtä tajunnassa. Erittelevä, lokerointiin fiksautunut mieli konstruoi jälkikäteen ”ulkoisen”, ”sisäisen”, ”subjektin”, ”objektin”, ”tietämisen” jne. kategoriat. Toki näistä kategorioista voi olla apua asioiden hahmotuksessa ja viisauden tiellä, mutta niistä voi tulla myös ymmärryksen esteitä jos niitä erehtyy pitämään objektiivisesti, a priori annettuina todellisuuden elementteinä.

Filosofian nykymerkitystä on arvioitu useissa ansiokkaissa kirjoituksissa – nostettakoon tässä yhteydessä esille vaikkapa filosofian dosentti Matti Sintosen tiivis katsaus filosofian historiaan ja nykytilaan [1]. Vaikka kirjoitus sisältää paljon hyviä ja terävänäköisiä ajatuksia, on samalla todettava, että sen heikkous on loogisanalyyttisen koulukunnan aiheuttama värittyneisyys. Sintosen viitekehyksestä on toki loogista tuomita ”nojatuolifilosofiaksi” kaikki sellainen ajattelu, jonka ”ongelmat ovat näennäisesti (…) mielekkään näköisiä, mutta eivät ole ratkaistavissa tieteen menetelmän avulla” [1, s. 19]. On kuitenkin syytä huomata, että tieteelliseen menetelmään ankkuroituva filosofinen projekti on lähtökohdissaan sitonut kätensä, ts. se on kiinni tietyssä (dualistisessa) tieto- ja todellisuuskäsityksessä. Tämä on ristiriidassa klassisen filosofia-käsityksen kanssa; filosofian tulisi orientoitua todellisuuteen mahdollisimman laajasti ja kokonaisvaltaisesti – tämä ei sulje pois tieteellisen menetelmän paradigmaan tukeutuvaa filosofiaa yhtenä mahdollisuutena.

Mitä filosofia on? Ad fontes –hengessä lähden määrittämään filosofian merkitystä ja olemusta käsitteen etymologiasta; filo (kreik. phil, philo; rakastava, rakkaus), sofia (viisaus) – filosofia on siis viisauden rakastamista. En todellakaan ajattele kuin vaikkapa Wittgenstein joka rajaa filosofian tehtävät käsiteanalyysiin. Minulle filosofia puhtaimmillaan ja parhaimmillaan on ensisijaisesti viisauden rakastamista tai rakkautta, rakastumista viisauteen – tämän pohjalta sitten käynnistyy ja siihen tähtää filosofisälyllinen toiminta.

Filosofi siis rakastaa viisautta. Mitä tämä tarkoittaa? Mitä on rakastaa ja mitä on viisaus tässä kontekstissa? Siitä enemmän seuraavissa kirjoituksissa.


Viitteet

[1] Sintonen Matti, ”Filosofia – kaikkien tieteiden äiti ja hampaaton isoäiti” Tieteessä tapahtuu nro 2/2006, ss. 16-21, (http://www.tieteessatapahtuu.fi/0206/sintonen.pdf)

Totuus on elinehto

Taitaapa mennä vielä toinenkin päivä sisätiloissa flunssaa parannellen. Suunnitelmat juosta kilpaa tänään on haudattu. Ei hätää, sillä kisat ei lopu. Syys- ja lokakuulle on tarjolla vielä paljon mahdollisuuksia.

Erikoinen viikko alkaa olla päätöksessä. Rouva on ollut tytön kanssa reissussa, joten kovin on talossa ollut hiljaista. Eipä ole sentään ihan tyhjään taloon tarvinnut töistä palata, kun seniori (kissa) 15 v on arvokkaalla olemuksellaan ollut eteisessä vastassa. Ja onhan tässä ollut hyvää aikaa lukea ja bloggailla.

Totuuden etsijän kanssa olen keskustellut tiedon ja totuuden olemuksesta. Onko jokaisella ihmisellä oma totuutensa? Miksi sitten kutsutaan yhteisiä totuuksia?

Yksi ratkaisumalli on puhua intersubjektiivisuudesta. Sen sijaan, että vääntäisimme subjektiivinen vs. objektiivinen -akselin ääripäissä, voimme dialogin kautta saavuttaa näkemyksen, jonka moni allekirjoittaa; sellainen on intersubjektiivinen totuus.

Luonnollisesti edellämainittu perustuu subjektin ja objektin vastakkainasetteluun, joka maailmannäkemistapana on dualismia eikä aivan ongelmatonta, kuten vaikkapa kvanttifysiikassa on havaittu. Tämä on kuitenkin länsimaiselle mielelle luonteva tapa toimia.

Minua viehättää ajattelu, jossa dualismi murtuu. Siinä todellisuutta pidetään eräänlaisena tapahtumien virtana; tietoisuudet, tiedostamiset ja tietoisuuden kohteet ovat enemmän tai vähemmän keinotekoisia otantoja tästä virrasta - samaa vettä pohjimmiltaan ne ovat. Tällaisessa holistisessa lähestymistavassa totuudesta muodostuu elinehto; totuus on välttämätöntä löytää. Ihminen haluaa elää hyvää elämää, ihminen kaipaa onnea. Rakkautta. Holismissa ratkaisut löytyvät hyvin läheltä. Ihmisestä itsestään.

Tämä ei merkitse sisäänpäin kääntyvää egopullistelua, vaan elävää yhteyttä todelliseen itseen, todelliseen minään. Ego, itsekäs minä tulee pienemmäksi. Katoaa. Tyypillisesti kyse on pitkästä prosessista. Kipeästäkin. Mutta tämä on se totuus, jota pidän elinehtona. Itsekkään minän väistyminen. Rakkauteen integroituvan minuuden toteutuminen. Ihminen tulee Rakkaudeksi ja Rakkaus ilmentyy ihmisenä. Tämä on minun credoni. Tästä riippuu onni ja hyvä elämä.

(Kuvassa mandariinikiinan "rakkaus" (sanotaan "ai") -merkki. Se koostuu sydäntä, henkilöä ja syleilyä tarkoittavista merkeistä)

-gs

Hengen epistemologiaa 1

Epistemologia, tietoteoria sisältää näkemyksen siitä mitä on tieto ja mitä on tietäminen ja mikä on tietoteoreettisen subjektin asetelma tietoon ja tietoprosessiin nähden. Paperinmakuista? Vuodesta 1990 lähtien olen opiskellut myös filosofiaa ja niinpä siitä on muotoutunut yksi tärkeä väline maailmassaorientoitumisen työkalupakkiini. Mitä filosofia on? Yksi tapa hahmottaa sitä on systemaattinen lähestymistapa sen osa-alueisiin; epistemologia, ontologia (metafysiikka), etiikka (arvot)... olikohan jotakin muuta vielä?

Samaisesta vuodesta 1990 lähtien olen ollut vakuuttunut siitä, että todellisuuteen ja ihmisyyteen kätkeytyy arkiajattelulta salattu kerros, ydin - jotakin jota voisi kutsua vaikkapa Rakkaudeksi tai Ikuiseksi hengeksi tai Jumalaksi. Tai ehkäpä viisainta olisi olla ihan vaiti ja levätä ja kuunnella ja oppia tuossa salatussa lempeässä hiljaisuudessa.

- - -

Anteeksi, mutta nyt on jatkettava. Kuten lukija huomaa, sisälläni on älyllistämiseen taipuvaisia piirteitä. Aiemmista postauksistani ilmenee, että minussa on myös mystikkoa. Minussa elää teoreetikko. Minussa nostaa päätään käytännön ihminen. Realisti ja idealisti. Pää pilvissä ja jalat maassa. Minusta on moneksi. Minussa on tungosta.

Kun älyllistäjä (tutkija) kuulee todellisuuden ytimessä piilevästä Ikuisesta hengestä, hän huvittuu. Hän vaatii näyttöä. Hän haluaa tietää metodin. Kuinka ikuinen henki ilmenee ja kuinka siitä voidaan saada tietoa ja kuinka ilmiön todellisuus voidaan varmentaa... Tieteen tekemisen yksi keskeinen periaate on falsifioitavuuden vaatimus; todellisuutta koskeva väite on periaatteessa voitava falsifioida jotta se on mielekäs. Väite "Jumala on olemassa" ei tässä valossa ole mielekäs, sillä sitä ei voi mitenkään osoittaa vääräksi, se ei ole falsifioitavissa. Sen sijaan väite "kuu on juustoa" on sikäli mielekäs, että asian voi tutkia ja todeta, kuinka on.

Minä vastaan älyllistäjälle, että hengen ulottuvuutta ei voi "tutkia". Hengen ulottuvuutta koetaan, eletään.

Älyllistäjän tragedia on jumiutua klassiseen tieteentekemisen tapaan jakaa oleva kahtia; tutkijaan ja tutkittavaan. Tästä seuraa kahtiajako myös tietämisen käsitykseen; joku tietää (subjekti) jotakin jostakin (objekti). Kutsun tällaista epistemologiaa subjekti-objekti –dualismiksi. Subjekti-objekti –dualismi on yksi länsimaisen ihmisen suuri ongelma.

Hengen sfääriin ei ulotu dualistisella otteella. Hengen todellisuudessa kaikki liittyy kaikkeen. Epistemologisesti tämä merkitsee, että dualistinen tietokäsitys on hylättävä. Dualismin sijaan tarvitaan ykseystietokäsitystä. (Kyllä, todellista hengen vapautta on käsitteenmuodostus) Ykseystietokäsityksen mukaisessa tietämisessä ei ole erillistä tietäjää ja tiedettävää asiaa. On tietäminen, gnosis.

Itse asiassa tämä ei kuulosta kummalliselta kvanttimekaniikkaa tunteville. Kvanttimekaniikan yksi keskeinen paradoksihan liittyy tutkimusasetelmaan; on opittu myöntämään Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen mukaisesti että havaitsija, mittalaite ja havaittava muodostavat kokonaisuuden jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Mitä tarkemmin halutaan tietää hiukkasen liikemäärä, sitä epätarkempaa on paikasta saatava tieto ja jos korostetaan paikkatietoa, se tapahtuu liikemäärätiedon kustannuksella. Mittaus vaikuttaa mitattavaan kohteeseen.

Gnosis!

-gs