Enkeliopettaja vaikeni

"Rakkautta on tahtoa jokaiselle ihmiselle hyvää."

Enkeliopettajaksi tituleeratun Tuomas Akvinolaisen syntymästä on tänään 791 vuotta. Tuomaksen filosofia on monilta osiltaan edelleen relevanttia ja hänen käsityksensä mm. hyveistä ovat edelleen filosofisen keskustelun keskiössä. Kvanttifysiikassa on palattu uudestaan tietoisuuden, muodon ja aineen problematiikkaan - teemaan joka oli Tuomas Akvinolaisen ajattelun ydintä. Neurotutkija Walter Freeman on puolestaan esittänyt, että Tuomas Akvinolaisen käsitykset ihmismielestä ovat yhteensopivia suhteessa modernin aivotutkimuksen käsitykseen aivojen neurodynamiikasta.

6. joulukuuta 1273, vain kolme kuukautta ennen kuolemaansa Tuomas oli viimeistelemässä pääteoksensa kolmatta osaa Napolissa. Teoksen teemoista keskusteltiin Pyhän Nikolauksen kappelissa pidetyssä konventissa. Aamuhartauden jälkeen tapahtui jotakin merkillistä. Vastoin odotuksia Tuomas ei ilmestynyt konventtiin. Kappelin suntiona toiminut Caserta löysi hänet kappelista krusifiksin edestä. Enkeliopettaja leijui ilmassa, kyynelsilmin. Kristus kysyi: "Tuomas, olet kirjoittanut minusta ja olet kirjoittanut hyvin. Mitä haluat palkkioksi?" Tuomas vastasi epäröimättä: "Haluan vain sinut, Herra." Tämän jälkeen tapahtui vielä jotakin, josta Tuomas tyystin vaikeni. Hän ei koskaan suostunut asiasta puhumaan tai kirjoittamaan. Kun häntä kehotettiin palaamaan kirjoitustyönsä pariin, Tuomas sanoi: "En pysty, sillä minusta tuntuu että kaikki kirjoittamani on arvotonta."

"Meidän tulisi rakkaudella vaalia kehoamme. Keho ei ole mikään vankila, se ei ole rangaistus vaan se on lahja Jumalalta. Niinpä meidän tulee rakkaudella vaalia kehoamme, samalla rakkaudella jolla rakastamme Jumalaa."

Hyvä voittaa pahan

"Paha ei murra ihmisten välistä yhteenkuuluvuutta ja rakkautta, vaan (...) pahan edessä toisista välittäminen ja rakkaus...

Julkaissut On 15. marraskuuta 2015

"Paha ei ole kenkään ihminen"

Meille on tyypillistä luokitella, yleistää, oikaista. Monimutkaisessa ja -ulotteisessa todellisuudessa on helpompi orientoitua, kun turvautuu aiemmin tehtyihin päätelmiin, luokitteluihin ja toimintasääntöihin. Kun on kerran kokenut vaikkapa kuuman paistolevyn vaarat, ei asiaa tarvitse todentaa uudestaan kokeilemalla. Järkevää ja käytännöllistä, kyllä.

Ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa luokittelukeskeinen toimintatapa on kuitenkin ongelmallinen. Luokittelija vääntää värikylläisestä maailmasta mustavalkoisen mallin, sapluunan ja tarkastelee sitten ihmisiä sen lävitse. Se on toki helppo ja tehokas tapa toimia. Mutta kuinka totta se on?

Toisen ihmisen, lähimmäisen kohtaaminen onnistuu parhaiten ilman ennakkoluuloja. Tai jos ennakkokäsityksiin haluaa turvata, niin olkoon se veikkolavimainen "jokainen ihminen on laulun arvoinen" tai einoleinomainen

"Paha ei ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
On hyvää rinnassa jokaisen,
vaikk' aina ei esille loista."

Rakkaudellinen suhtautuminen lähimmäiseen voi saada ne ihmisen parhaat puolet esille. Rakastaa paha hyväksi. Tuoda valo pimeään ja nähdä että pimeys oli vain harhaa, valon puutetta, ei itsessään totta.

Valot ja varjot - tietoisuudessa vain

On kiistatonta, että maailmassa on paljon kärsimystä, paljon kauheita asioita tapahtuu. En kuitenkaan lähtisi "ulkoistamaan" pahaa. Enkä hyvää. En ajattele, että jossakin tuolla on "Jumala" joka toisinaan puuttuu asioiden kulkuun ja toisinaan kääntää selkänsä ja sallii pahan. En myöskään ajattele, että jossakin tuolla on "Paholainen", jonka vallassa ihminen ja maailma vaihtelevassa määrin on. Tulen tietoiseksi Hyvästä ja Pahasta vain silloin kuin ne ilmenevät tietoisuudessani.

Maailman muuttaminen alkaa katsomalla peiliin - sieltä kurkistaa takaisin se ainoa olento, jonka tapaan ajatella ja toimia voin välittömästi vaikuttaa. Tietoisuudessani ilmenee valon pilkahduksia. Toisinaan tietoisuudessani ilmenee itsekkyyttä, pelkoa, vihaa, sydämettömyyttä. Avainkysymys: tahdonko ottaa valon askeleita vai annanko periksi pimeydelle? Olenko armollinen itseäni ja toista kohtaan vai julistanko sotatilan?

Itsetuntemus merkitsee sisäisen valon ja varjon tunnistamista. Totuuden rakastamisen tie on toisaalta pieneksi ja nöyräksi tulemisen tie, jossa joudun myöntämään sisäisen pimeyden olemassaolon. Totuuden rakastamisen tie on toisaalta myös autuuden ja lisääntyvän valon tie, jota kulkiessani pystyn vähitellen yhä enemmän katsomaan valoon, tulemaan valoksi. Totuuden tiellä ego pienenee/muuttuu valon saadessa yhä suurempaa sijaa. "Enää en elä minä, vaan Kristus minussa".