Eilen näin Yle teemalta brittidokumentin "Lapseni on nero". Siinä kuvattiin noin kymmentä 3-12 -vuotiasta lasta, joilla oli hämmästyttävää osaamista mm. musiikin, kirjallisuuden, matematiikan ja shakin saralla. Osa lapsista kävi lahjakkuusasiantuntija Joan Freemanin juttusilla ja testattavana - tuloksena äo-lukemia 137-170 välillä. Kovia, Mensaan oikeuttavia lukemia siis.
Lahjakkuutta on luonnollisesti tuettava, mutta yksi asia jäi mieltäni vaivaamaan. Erityinen lahjakkuus jollakin alueella merkitsee usein varsin vajavaista toimintakykyä jossakin toisessa asiassa. Mitä iloa lapselle on vaikkapa matemaattisesta erityislahjakkuudesta, jos hänellä ei ole sosiaalista kyvykkyyttä, sosiaalista älykkyyttä? Parin dokumentissa esitellyn lapsen kohdalla kävi eksplisiittisesti ilmi, että nämä ovat varsin eristäytyneitä toisista lapsista. Lahjakkaan lapsen vanhempien todellinen haaste onkin mielestäni auttaa lasta kasvamaan tasapainoiseksi ihmiseksi, joka erityislahjakkuuden lisäksi kykenee huomioimaan toiset, malttaa kuunnella toisia, ymmärtää ettei koko maailma pyöri oman nerokkuuden ympärillä. Joissakin dokumentin tapauksissa esiintyi epätervettä äo:n ja kapeasti käsitetyn älyn palvontaa vieläpä lapsen kuullen... Ei tarvita suurta ennustajan kykyä, jos povaa tulevaisuuden olevan haastellinen - yhteentörmäyksiä tulee (toisaalta niitä tietysti tulee aina).
-gs
(kuva http://images.jupiterimages.com/common/detail/49/96/22749649.jpg)