Kuiskaus

Kokemuksesi tästä hetkestä tuntuu toisinaan ahdistavalta. Olo on eksynyt, tuskainen, haavoittunut. Tuntuu siltä kuin olisi tapahtunut jokin suuri virhe. Jotakin on peruuttamattomasti rikki, mahdollisuudet ovat menneet ja peli on pelattu. Projekti nimeltä elämä on karahtanut kiville. Tällä kertaa lopullisesti. Sinut on lyöty. Mieli toistaa ties monennenko kerran tarinaa, jossa sinulle on langennut heikon, tyhmän, surkimuksen, epäonnistujan, syyllisen, häviäjän, marttyyrin tai hyväksikäytetyn osa. Saattaapa mielesi vakuuttaa, että olet niitä kaikkea. Sinä uskot. Nielet tarinan. Uskot mieltäsi. Olet syvällä mielesi kaivamassa kuopassa. Makaat paikoillasi. Ruoskit itseäsi. Itket. Kiroat. Huudat. Sadattelet elämän epäoikeudenmukaisuutta.

Ehkä sittenkin kaipaat pois kuopasta. ”On oltava jotakin parempaa”, ajattelet. Mielen jukeboksin uusinnat uuvuttavat. Haluat kääntää niille selkäsi. Haluat unohtaa. Päätät paeta. Shoppailua, pelejä, kirjoja, elokuvia, sosiaalista mediaa, purjehdusta, puutarhanhoitoa, ruokaa, alkoholia, irtosuhteita, urheilua… mitä tahansa muuta kuin tämä masentava kokemus, tämä surkea tarinoiden kavalkadi, tämä viheliäinen hetki elämässä. Haluat kirjoittaa uuden paremman tarinan, jossa sinulla on kiinnostava rooli.

On muitakin mahdollisuuksia. Mielesi uskoo tietävänsä, mistä elämässä ja tässä hetkessä todella on kysymys. Se sepittää tarinaa sinusta ja paikastasi tässä maailmassa juuri nyt. Tarinassa tämä hetki leimataan pikaisesti hyväksi, huonoksi, arvokkaaksi, arvottomaksi, hyödylliseksi, hyödyttömäksi, mielenkiintoiseksi, tylsäksi… mutta onko todella niin, että tunnet tämän hetken? En nyt tarkoita mitään tarinaa, en mitään älylliskäsitteellistä kuvausta tästä hetkestä. Tunnetko mitä tämä hetki on sellaisenaan, käsitteistä paljaana? Tunteminen on konkreettista aistimista. Kehosi on käsittämättömän monimutkainen ja herkkä elämän mestariteos. Tämä hetki on kehosi kokemus väreistä, muodoista, äänistä, tuoksuista ja tuntemuksista. Tämä hetki on energiaa. Elämää. Tunnetko kuinka elämä liikkuu sinussa juuri nyt? Tämä sisäänhengitys. Tämä pakahduttava tuntemus sydämessä. Tämä uloshengitys. Ajatus tulee. Annat ajatuksen mennä. Tämä sisäänhengitys. Tuulenvire hiuksissa. Uloshengitys. Auringonlämpö käsivarsissa. Sisäänhengitys. Polttava tuntemus vatsassa. Uloshengitys. Kihelmöivä tuntemus niskassa.

Tämä hetki ei ole virhe. Sinä et ole virhe. Elämä sykkii kaikessa täyteydessään juuri nyt. Elämä koskettaa sinua lukemattomin tavoin. Olet arvokas ja ainutlaatuinen, rajaton ja käsittämätön tila, jossa elämä ilmentyy ja liikkuu. Tämä hetki muistuttaa ettet ole mikään ajatusten, käsitysten, odotusten, saavutusten tai pettymysten eloton kulissi, jota pitäisi vaalia ja varjella maailman tuulilta. Olet maailman tuulet. Olet tila, jossa tuulet puhaltavat. Iho, jota tuuli koskettaa. Tuulessa taipuva pihlajan oksa. Ruohonkorsi. Valo. Taivaan sini. Poutapilvet. Pakahtuva sydän. Kyyneleen suolainen maku. Tämä hetki kuiskaa, että olet enemmän mikään tarina, työhistoria, ansioluettelo, diagnoosi. Olet käsittämätön. Olet arvoitus. Mysteeri. Olet rakkaus. Tunnetko tämän hetken kosketuksen? Kuuletko kuiskauksen? ”Älä käännä selkääsi. Tule lähemmäksi. Tule vielä lähemmäksi. Tule aivan lähelle. Kosketa minua. Ota minut syliin.”

Käsittämätöntä viikonloppua!

- Jorma Ronkainen (facebook.com/OnKaikki)

Tervon kanssa taksissa?

500 000 suomalaista syö mielialalääkkeitä. Tämä merkitsee sitä että Suomessa asuu ainakin puoli miljoonaa onnetonta ihmistä. Tämän lisäksi voi vain arvailla kuinka moni ihminen ei syö mielialalääkkeitä, mutta elää latteanharmaan mitäänsanomattoman merkityksettömäksi latistunuttta elämää. Lääkkeiden käyttö on kymmenkertaistunut parissakymmenessä vuodessa. Reseptejä kirjoitetaan jopa vauvoille ja leikki-ikäisille. 10-14 -vuotiaita käyttäjiä on lähes 1500 ja 15-19 -vuotiaita lähes 11 000 (MTV3 17.3.2013).

Kovin moni lääkäri ja masentunut tuntuu uskovan, että onni löytyy pilleripurkista. Alkoholista. Rahasta. Viihteestä. Tietokonepeleistä. Seksistä. Uudesta autosta. Palkankorotuksesta. Salarakkaasta. Viikonloppuna. Kesälomalla. Eläkkeellä. Lista on loputon.

Nykyihminen on ulkoistanut onnen. Onnen uskotaan olevan riippuvainen ulkoisista asioista. Onnenulkoistajan elämä ja identiteetti rakentuu lauseiden "sitten kun..." ja "mutta kun..." väliseen jännitteeseen.

Onni on sisäistämisen asia. Sisäistäminen alkaa tämän hetken tunnustamisesta niin kuin se on nyt. Ilman tarinoita. Ilman eilistä. Ilman huomista. Ihminen huomaa olevansa elossa ja hengittävänsä. Hengittämisestä voi oppia nauttimaan. Hengitys on lyhin tie tyyneyteen. Jos et usko, niin kokeile. Puhalla ensin keuhkosi tyhjäksi ja anna ilman virrata takaisin sisääsi. Jatka hengitystä rauhallisesti ja laske jokainen uloshengitys. Sulje silmäsi ja jatka tietoista hengitystä niin että pääset kymmeneen saakka. Avaa sitten silmäsi niin hitaasti kuin osaat. Tervetuloa tähän hetkeen. Jos ajatus yhä poukkoilee sinne tänne, tee harjoitus uudestaan. Hengitä niin että tunnet palleasi liikkuvan. Keskity tuntemaan, miltä sisään ja ulosvirtaava ilma tuntuu sieraimissasi. Hengitys on vanhimpia ihmisen tuntemia keinoja maadoittua tähän hetkeen ja itseen.

Paljas nykyhetki osoittautuu paikaksi, jossa ongelmilta loppuu happi. Kyllä, laskut on toki yhä maksettava, työtä on tehtävä ja ruokaa syötävä. Mutta ovatko ne ongelmia? Ongelmien sijaan ihminen herää havaitsemaan elämän kaikkine vivahteineen, valoineen ja varjoineen. Elämä ei tapahdu jossakin toisaalla (jonne pitäisi ajaa taksilla Jari Tervon (1) tai sutkauksen isän, E.B. Whiten (2) seurassa), vaan elämä on aina tässä. Arvaamattoman ihana elämä.

(1) "Elämä on toisaalla, mutta sinne pääsee taksilla."

(2) "Everything in life is somewhere else, and you get there in a car."

ps. Tarkoitukseni ei ole loukata tai syyllistää mielialalääkkeitä syöviä. Toki mielen ongelmien akuutissa tilanteessa saattaa olla tarpeen jonkinlaisen lääkityksen käyttö, mutta kestävät ratkaisut tehdään luottamuksellisen kohtaamisen kautta, jossa ihmistä autetaan löytämään voimavarat (ja onni) sisältään.

Askelmerkkejä addiktioista flow'n autuuteen (Addiktioista, osa 2/2)

Valtaosalla meistä on jonkin sortin riippuvuus johonkin asiaan tai aineeseen. Toki on tiettyjä välttämättömyyksiä, joita ilman elämä olisi mahdotonta tai ainakin hyvin hankalaa. Tarvitsemme ainakin ravintoa, vaatteita, katon pään päälle, ihmissuhteita ja mielekkään työn. Monta muutakin asiaa tulee helposti mieleen. Tarkoitukseni ei ole demonisoida mitään asiaa, mutta luonnollisen tarpeen muuttuessa addiktioksi kyse on yksinkertaisesti epäterveen ajattelumallin muodostamisesta. Addiktion ytimessä on nimittäin ajatus tämän hetken puutteellisuudesta, epätäydellisyydestä. Kuvittelen, että jotakin puuttuu tästä hetkestä. En ole ehjä, vielä. Nyt-hetki on täydempi vasta sitten kun olen saanut savukkeen, lasin viiniä, palkankorotuksen, uuden auton/talon/puolison... Olen onnellinen sitten kun olen tehnyt lomamatkan, ostosmatkan, liikuntasuoritteen... Sitten kun. Sitkun kitkun.

On helppo tunnistaa sitkuttelun ja addiktioiden välinen dynamiikka. Addiktoituminen katoaa heti, kun sitä ei enää ruokita mentaalienergialla. (Toki joidenkin addiktioiden hylkääminen saattaa aiheuttaa rajujakin vieroitusoireita.) Addiktiot ovat riippuvaisia sitkuttelusta. Sitkuttelu syöttää niille elinvoimaa. Kuinka tämä energiahävikki estetään? Ainoana kestävänä ratkaisuna näen oivalluksen tämän hetken täyteydestä. Voisimmeko ajatella, ettei tästä ainutlaatuisesta nyt-hetkestä puutu yhtään mitään? Entäpä jos näemme, että tämä hetki on täysi? Saatamme olla onnellisia tässä hetkessä ja voimme olla surullisia juuri nyt. Oleellisesta on nähdä, että tämä hetki on täydellinen niin ilossa kuin surussakin. Ihmisestä tulee vapaa heti kun hän hyväksyy tämän hetken sellaisena kuin se on, valoineen ja varjoineen. Ihminen saavuttaa rauhan, kun hän lakkaa pakenemasta tätä hetkeä silloinkin kun se on tuskan täyttämä. Kun ihminen ymmärtää, että vain ja ainoastaan nyt-hetkessä "sijaitsee" avain onneen, hän näkee pakenemisen turhuuden.

En sano, että tämän myötä ihmisestä tulisi passiivinen ajopuu elämän virrassa. Kuinka usein elämä tuntuukaan lipuvan sormiemme välistä! Ajattelemme ajan kiitävän ja koemme jäävämme jotenkin sivullisiksi. Olemme fyysisesti läsnä palaverissa, kotona, hississä, liikennevaloissa, mutta ajatuksemme askartelee toisaalla. Tämän hetken hyväksyminen johtaa täyteen läsnäoloon, jossa ihmisen koko kapasiteetti on käytettävissä. Ihmeellisiä asioita tapahtuu, kun silmämme ovat auki, puramme suojamuurit ja defenssit ja alamme nauttia tästä hetkestä. Flow-kokemuksista tulee arkea. Asiat sujuvat, luovuus kukoistaa, me tunnemme olevamme elossa. Läsnäolo nyt-hetkessä mahdollistaa täyden huomion kohdistamisen kulloinkin tajunnassa ilmentyvään todellisuuteen. Tämä lähimmäinen, tämä kukka, tämä tuoksu, tämä kysymys, tämä väri, tämä ääni, tämä pöytä, tämä hetki... Kyse on lapsenomaisesta kyvystä haltioitua näennäisesti arkisten asioiden äärellä. Tämän myötä arki osoittautuu aarrearkuksi. Maaginen maailma. Ihmeellinen. Elämä osoittautuu kiehtovaksi seikkailuksi jännittävine juonenkäänteineen. Ennen kaikkea: ihminen ei enää koe todellisuutta saati elämää vihollisenaan. Sen sijaan hän kokee itsensä erottamattomaksi osaksi elämää. EläMä ja Mä. Mä ja eläMä. Mä olen elämä. Elämä on mä.

Addiktioista, osa 1

"Surkea kesä ja syksy imivät lasten akut tyhjiin. (...) Viime kesä oli valoton ja sateinen. Sateet jatkuivat koko pitkän syksyn eikä energiaa saatu syksyn kohtaamiseen" (http://yle.fi/uutiset/surkea_kesa_ja_syksy_imivat_lasten_akut_tyhjiin/6429739)

Tämä on jotenkin outo uutinen, toisaalta onhan siinä sentään lopussa pari helmeäkin ulkoilusta ja rauhallisuudesta. Lasten väsymystä/ylivilkkautta on ihan turha yrittää laittaa säätilan tai vuodenaikojen vaihtelun piikkiin. Minulle asia näyttäytyy ennen kaikkea liiallisena ruutuaikana. Ei ole tervettä viettää useita tunteja päivässä television, netin ja/tai nettipelien pauloissa. Lapsen aivot ja mieli ylikuormittuvat helposti informaatiotykityksessä - oleellista on auttaa lasta näkemään upeudet ja rikkaudet näennäisesti virikeköyhässä tilanteessa, kuten vaikkapa talvisessa luonnossa, huurteen kuorruttamissa puissa, pihjalan oksalla kyyhöttävässä talitintissä...

Lapsi (ja aikuinenkin) on vaarassa turtua ylivirikkeellisessä modernissa maailmassa. Tämä johtaa ihmisen vieraantumiseen omasta sisimmästään. Vähitellen mikään ei oikein tunnu miltään, tarvitaan yhä voimakkaampia ärsykkeitä ja äärikokemuksia jotta edes joku tuntuisi joltakin. Televisio/netti/peliaddiktiot ovat yhä yleisempi vitsaus - ennustan että niistä on tulossa "kansantauti".