Paris, Paris!

Ylen uutinen vie huomion: "Mukavuuden tavoittelussa kun on menty länsimaissa monin paikoin ihan överiksi. Ei meitä ole tarkoitettu siirtymään paikasta toiseen ilmastoiduissa kapseleissa ja viettämään sitten vapaa-aikaamme kauko-ohjattavissa lepotuoleissa. Se tylsistyttää – henkisesti ja fyysisesti." (https://yle.fi/uutiset/3-9889223)

Pariisissa muutamaan kertaan käyneenä ja suurta epämukavuutta siellä kokeneena on sanottava että ehkäpä, ehkäpä... Tosin epämukavuuden kokemukseni on 100% itse aiheutettua. Tähän tapaan.

Näytös I Syyskuun alussa 1989 Pariisia helli helle. Jostakin merkillisestä päähänpistosta päätin juosta Cooperin testin eräällä urheilukentällä. Iltapäivällä. Kuumimpaan aikaa päivästä. Jep, nerokasta. Anne kellotti ja minä juoksin. Konteksti on unohtumaton. Olimme häämatkalla. Siispä suurta mielihyvää. Mutta herra Cooper ja minä. Ne on olleet hapokkaita kohtaamisia alkaen vuodesta 1978. Eka kerralla meni tasan 3000 metriä. Sittemmin on mennyt enemmän. Pariisissa keskeytin ensimmäisen ja ainoan kerran. Oli liian hapokasta.

Näytös II Pariisin kevät 2008. Maraton. Muistan hyvin kun punnersin kohti 30 kilometrin maagista rajapyykkiä. Tunsin, että juoksun eteen pitää jo tehdä työtä. Eiffel-torni näkyi jo kaukaa Seinen toisella rannalla, mutta en minä siitä jaksanut innostua. Ajattelin, että "siinä se nyt on, ihaile sitä". Kääntäessäni päätäni, en kuitenkaan tuntenut suurta ihastusta. Sen sijaan aistin niskani kivistyksen. 30 km tuli vastaan ajassa 2.22.35 (5 km 24.22, 4.52 min/km) ja nyt aloin ensi kertaa laskeskella mihin loppuaikaan yltäisin. Pidempi stoori täällä: https://gnothiseauton.blogspot.fi/2008/04/paris-4-94-race-day-nautiskelua-piinaa.html

Näytös III Pariisin syksy 2008. Puolimaraton. Reitti kulki kaksi kertaa Stade de France -jättistadionin kautta. Komeaa oli siellä juosta. Mutta itse kisa. Tavoitteena oli rekordi, mutta tällä kertaa ei vaan kulkenut. Kympin jälkeen juoksu alkoi painamaan enemmän ja enemmän. Jossakin 12 kilometrin kohdalla jäin erään Francois’n vauhdista. Noin 13 kilometrin kohdalla otin energiageelin ja samalla 1.30 –jänis saavutti minut mukanaan 3 tai 4 juoksijaa. Hän muisti minut startista ja kannusti minua kovasti mukaansa – ”come on, this is your target time!”. Mutta vaikeaa, kovin vaikeaa oli. Eroa syntyi hetkessä 20 metriä, 30 metriä… Yritin nostaa tempoa, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Pidempi stoori: https://gnothiseauton.blogspot.fi/2008/11/nuoruuden-rakkaus-musiikkimuistoja-5-ja.html

Summa summarum. Pariisi. Hapokkaita ja ihania muistoja. Koska Pariisi. Koska elämä. Koska rakkaus.

Hyvä voittaa pahan

"Paha ei murra ihmisten välistä yhteenkuuluvuutta ja rakkautta, vaan (...) pahan edessä toisista välittäminen ja rakkaus...

Julkaissut On 15. marraskuuta 2015

J'aime Paris

Olen vuodesta 1988 alkaen vieraillut Pariisissa useita kertoja - paljon ikimuistettavia hetkiä! Aamun uutisotsikot pysäyttävät.
J'aime Paris <3

Nuoruuden rakkaus (musiikkimuistoja 5) ja La voie Royale 19.10. - kisaraportti

Soitetaanpa alkuun yksi kaikkien aikojen paras biisi yhdeltä kaikkien aikojen parhaimmalta rock-albumilta. Vuonna 1997 levy ylsi kolmanneksi 'Music of the Millennium' –äänestyksessä (järjestäjinä HMV, Channel 4, The Guardian ja Classic FM) ja vuonna 2002 Rolling Stonen lukijat äänestivät levyn kaikkien aikojen parhaaksi. Seuraavana vuonna levy sijoittui kolmanneksi Rolling Stonen 500 parasta listalla.

Mitään tällaista en aavistellut tai ennakoinut kun noin vuonna 1976 ensi kertaa bändiä kuulin. Kaverini soitti minulle isoveljensä c-kasetilta Rock ’n Roll Musicin ja se kolahti rajusti.

Tällaista siis tehtiin vuonna 1966:

Huh ja jep, Fab Four’n sävelet hallitsivat nuoruuttani. Liverpoolin neroja on siis osaksi kiittäminen tai syyttäminen siitä että minusta tuli minä.

La Voie Roayle - puolimaraton Pariisi/St Denis 19.10.



Ennakkotunnelmia

Lauantai-illan puolituntinen hölkkäily Seinen rannalla tuntui todella lupaavalta – askel oli kevyen herkkä. Muutaman avauksen perusteella olin vakuuttunut että seuraavana päivänä kulkee. Elämyksenä lenkki oli yksi elämäni hienoimmista – ilta jo hämärtynyt hyvän aikaa sitten, kello oli jo yli 9 ja ilta oli lämmin, t-paitakeli. Asuntomme sijaitsi Seinen vasemmalla rannalla lähellä Eiffeliä, joten kelpasi siinä juostessa ihailla iltavalaistuksessa loistavaa maailman kuuluisinta tornia.



Testasin samalla edellispäivän ideaa juoksutekniikasta – homma toimi ja päätin käyttää samaa systeemiä myös kisassa. Jälkikäteen arvioituna tämä saattoi olla yksi tekijä epäonnistumisessa. Käytännössä kyse oli maakontaktin aktiivisuudesta ja vaikuttaa siltä että homma toimii lyhemmillä matkoilla, katsotaan sitä sitten ensi kaudella kun pääpaino tulee yhä olemaan puolimaratonilla ja sitä lyhemmillä matkoilla.

Kisapäivä

Sunnuntaipäivä valkeni aurinkoisena – luvassa oli lämmin päivä, kisan kannalta liiankin lämmin (toinen tekijä epäonnistumisessa). Startti olisi vasta klo 15, joten suuntasimme asuntomme lähellä sijaitsevalle tornille. Kauniissa säässä kelpasi pasteerata Seinen rantaa muutaman sadan metrin mittainen matka 324 metrin korkeuteen kurkottavan luomuksen äärelle.

Kohtuullisen (noin 30 min) jonotuksen jälkeen hankimme ylimmälle tasanteelle oikeuttavat liput. Ensimmäisellä tasanteella ihailimme näkymiä, istuimme kahvilassa ja kirjoitimme pari postikorttia. Huomasin, että aikaa oli kulunut yllättävän paljon. Halusin kisapaikalle viimeistään tuntia ennen starttia, joten tuli hiukan kiire. Noustuamme hissillä (jos ei olisi ollut kisapäivä, niin portaita olisi menty) 2. tasanteelle, totesimme että jonoa ylimmän tasanteen hissille on sen verran että jätämme sen keikan toiseen kertaan.

Katsoimme näkymät ja lähdimme asunnolle hakemaan varusteet. Sitten metroon ja yhdellä vaihdolla pääsimme linjalle, joka vei meidät kehätien pohjoispuolella sijaitsevalle jättimäiselle Stade de France –stadionille. Kisakeskus sijaitsi urheilukentällä stadionin vieressä.

Jonottaessani kisatoimistoon joku tuli kysymään minulta jotakin. Ranskaksi, tietysti. Vastasin suomeksi: ”Anteeksi, en todellakaan osaa ranskaa.” Ja tyrkkäsin vielä perään ”Can you speak English?”. Osasi se. Ilmeni, että mies oli osallistumassa kympin kisaan ja kyseli kisan aikataulua. Totesin, että kympin kisan startti on klo 14. Ja kello oli paria minuuttia vaille. Mies oli vielä ilman kilpailunumeroa ja muuta kisamateriaalia. Ja starttipaikka oli jalkapallostadionin itäpuolella parin sadan metrin päässä. Merde! Kiirettä taitaa pitää. Pardonia tarjoillen mies ohitti jonon, syöksyi toimistoon, ilmaantui kohta ulos ja lähti juoksujalkaa starttipaikan suuntaan… No, kukin tekee alkuverryttelyn tavallaan.

Toimistossa näytin kopiota lääkärintodistuksesta (samaisesta, jonka hankin jo alkukeväällä Pariisin maratonia varten) ja sain kuoren, josta löytyi numero ja kenkään kiinnitettävä chip ajanottoa varten. Sain myös t-paidan ja lisäksi minulta kysyttiin jotakin. Ranskaksi. Tietysti. Vastasin samalla kaavalla kuin kympin kisaan haikailevalle miekkoselle. Ei osannut se. Joku toinen kilpailija toimi tulkkina ja ilmeni että kyse oli pääsylipuista jalkapallostadionille. Siis sikäli kun omat kannustusjoukot haluavat olla stadionilla hurraamassa omilleen puolimatkassa, tarvitaan liput. Stade de Francelle ei noin vain kävellä sisään. Sain haluamani määrän. Vakaa aikomukseni on muuten edelleenkin jossakin vaiheessa opiskella ranskaa kansalaisopistossa sen verran että osaisi muutakin kuin ne muutaman säälittävän fraasin.

Vaihdoin juoksukamat päälle, laitoin numerolapun rintaan ja lähdin verryttelemään. Kaikki tuntui olevan ok ja tunnelma alkoi kohota. Oikeastaan ainoa huoli oli lähes pilvettömältä taivaalta paistava aurinko – parinkymmenen asteen lämpö ei luvannut hyvää kisasuoritukselle. Tiesin ja tiedän olevani juoksukisassa parhaimmillani huomattavasti raikkaammassa kelissä. Yli 10 kilometrin mittaisessa kisassa 15 asteen yli kipuava lämpötila hidastaa suoritusta kun energiaa kuluu enemmän kehon jäähdytykseen.

Siirryin lähtökarsinaan vajaat 10 minuuttia ennen starttia. Etenin vaivihkaa mahdollisimman eteen. Kymmenkunta eliittijuoksijaa oli aivan edessä ja me hitaammat narun erottamana muutaman metrin päässä heidän takanaan. Eturiviin ilmestyi myös kolme jänistä ilmapalloineen. Mielenkiintoista, tuumasin. Kisaohjeissa ei tästä oltu mainittu mitään. Mitähän vauhtia menevät… Vähän ennen starttia naru poistettiin ja kun olin skarppina, pääsin aivan eturiviin.

Juontaja nosti tunnelmaa, juttua piisasi niin että mietin missä välissä hän ehtii hengittämään. Kysyin lähelläni olleelta jänikseltä hänen aikatauluaan. 1.30 – liian hidas minulle, ajattelin. Siis luulin. Jostakin syystä lähtölaukaus viivästyi ja viivästyi – lopulta pääsimme liikkeelle noin 10 minuuttia aikataulusta jäljessä.



Virtaa oli ilmeisesti liiankin kanssa, sillä säntäsin matkaan niin raivokkaasti että vajaat sata metriä juostuani huomasin yhä olevani eturintamassa.



Kuvan vauhtia kun jaksaisi niin kova olisi loppuaika 21.1 kilometrin jälkeen; nro 2 Elias Cheboi (loppuaika 1.05.24, sijoitus 7), nro 10 Mitei Gideon (/1.06.53), nro 11 Samir Baala (1.07.50), nro 9 Daniel Wambogu (1.05.30), nro 2509 Pascal Fillet (31/1.21.28 – oli muuten samassa sarjassa kanssani, sijoitus 5.)

”Oho – eihän tässä näin pitänyt käydä”, ajattelin ja hidastin vauhdin noin 4 min/km-tasolle. Ensimmäinen kilometri täyttyi hiukan alle 4 minuuttiin, joten vauhti oli alkukiihdytys huomioiden kohdallaan. Toisen kilometrin aikana vauhti tasaantui lisää (8.08/4.09) ja kolme kilometriä täyttyi 12.15 (keskim. 4.05 min/km). Vertasin aikaa mielessäni toukokuiseen Yyterin puolikkaaseen ja vauhti tuntui edelleen sopivalta ja juoksu hyvältä. Uusi ennätys edellyttäisi noin 4.10 min/km-vauhtia ja tähtäilin suunnilleen siihen.

Neljän kilometrin jälkeen reitti kaartoi pohjoiseen St Denisin keskustaan. Juoksimme kuuluisan basilikan vierestä (Basilique de St-Denis). Tätä Ranskan suojelupyhimyksen mukaan nimettyä kirkkoa en ehtinyt ihailemaan, vaikka siihen mielenkiintoinen tarina liittyykin. 200-luvulla Pariisissa piispana toimineen Deniksen julistuksesta ei ns. pakanapiireissä pidetty, ja niinpä hänet teloitettiin Pariisin korkeimmalla kukkulalla. Paikka tunnetaan nykyään Montmartrena (kirjaimellisesti ”marttyyrien vuori”). Tarinan mukaan Denis ei kaulansa katkaisemisesta hätkähtänyt, vaan nappasi päänsä kainaloon ja marssi muutaman kilometrin pohjoiseen saarnaten samalla väkevästi. Hikoilin juuri kohdalla, jonne hän viimein pysähtyi ja kuoli ja jonne hänet haudattiin. Paikalle rakennettiin aluksi pieni kappeli ja 600-luvulla tähän perustettiin benediktiiniläisluostari. Nykyisin maisemaa hallitsevaa valtaisaa kirkkoa alettiin rakentamaan paljon myöhemmin, 1100-luvulla. Kirkkoon on haudattu lähes kaikki Ranskan kuninkaat. Ilmankos kisan nimi on ”La Voie Royale”, kuninkaallinen tie…

5-6 kilometrin kohdalla oli ensimmäinen juottoasema, nappasin vesipullon, siemailin ja kaadoin vettä myös päähäni kun kehon lämmöt tuntuivat olevan jo tässä vaiheessa liian korkealla. Vieressäni juossut mies sanoi minulle jotakin, ranskaksi tietysti. Taas samaa kaavaa ja osasi se englantia. Pyysi vesipulloani jos en sitä enää käytä. Toki tarjosin ja siinä sitten juteltiin kisan tavoitteista. Francois kertoi tavoittelevansa 1.30 alitusta, johon totesin että tahtimme on sitä.

7-8 kilometrin jälkeen huomasin, että joudun tekemään kovin paljon töitä pitääkseni vauhdin riittävänä. 8 kilometriä täyttyi tosin vielä aikaan 33.28 (keskivauhti vielä 4.11 min/km, siis melko tarkkaan ennätysvauhtia). Seuraamme liittyi kolmaskin juoksija, Paul.

Stade de France

Muutamaa kilometriä ennen stadionille saapumista reitti oli mutkainen ja maisemat tylsiä. Tunnelma kuitenkin kohosi, kun kaarroimme jättinäyttämön alle johtavalle huoltotielle ja nousimme sitä kautta sisään.

Penkeille mahtuisi 80 000 katsojaa – nyt näytti olevan tilaa. Paljon tilaa. Juoksun kannustajat oli päästetty itäkatsomoon ja kovin pieneltä joukko näytti sadan metrin päästä kaarteesta katsottuna.

Stadion rakennettiin vuoden 1998 jalkapallon MM-kisojen päänäyttämöksi. Kisojen kliimaksi koettiin areenalla 12. heinäkuuta Gallian kukkojen kukistaessa brassit loppuottelussa puhtaasti 3-0 Zidanen ja Petit’n maaleilla. Stadionilla järjestettiin myös 9. yleisurheilun MM-kisat elokuussa 2003. Suomi kunnostautui kisoissa varsin kehnosti – ne olivat ensimmäiset, joissa joukkueemme jäi tyystin mitaleitta.

Siinäpä sitten taivalsimme kolmisin Paulin ja Francois’n kanssa samaa etusuoraa, jota viisi vuotta aiemmin hiukan vauhdikkaammin kiisivät mm. Hicham el-Guerrouj (kultaa 1500 m, hopeaa 5000 m), Kenenisa Bekele (pronssia 5000 m, kultaa 10 000 m), Haile Gebrselassie (hopeaa 10 000 m), Sileshi Sihine (pronssia 10 000 m), Maria Mutola (kultaa 800 m) ja Tirunesh Dibaba (kultaa 5000 m). Eipä siis ihme, että varsin mukavalta tuntui yleisölle huiskuttaa.



Kuvassa vasemmalla Paul (loppuaika 1.29.58, sijoitus 98 ja sarjassaan 28.) ja oikealla Francois (1.29.02, 86. ja sarjassaan hienosti 6.). Oikean käteni outo liike johtuu muuten siitä, että juuri vilkutin tai aion vilkuttaa. Maalissa juttelin Francois'n kanssa vähän enemmän (kisan aikana ei kovin pitkiä lauseita pystynyt...) ja hän kertoi tähtäävänsä marraskuun lopulla juostavalle Beaujolais-maratonille (Marathon du Beaujolais Nouveau). Samalla ilmeni että myös Francois oli juossut aiemmin keväällä Pariisin maratonin. Kisa oli hänen ensimmäisensä ja taittui kelpo aikaan 3.39. Arvaan, että aikaan on luvassa roima parannus.

Stadion-keikan jälkeen jatkoimme uudelle kierrokselle ja vähitellen juoksu alkoi painamaan enemmän ja enemmän. Jossakin 12 kilometrin kohdalla jäin Francois’n vauhdista. Noin 13 kilometrin kohdalla otin energiageelin ja samalla 1.30 –jänis saavutti minut mukanaan 3 tai 4 juoksijaa. Hän muisti minut startista ja kannusti minua kovasti mukaansa – ”come on, this is your target time!”. Mutta vaikeaa, kovin vaikeaa oli. Eroa syntyi hetkessä 20 metriä, 30 metriä… Yritin nostaa tempoa, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Noin 14 km kohdalla olevalla puistopätkällä juoksu tuntui hiukan paremmalta ja pääsin vielä alle 10 metrin päähän, 5 metrin päähän, mutta sitten eväät oli syöty ja kun reitti kaarsi taas pohjoiseen jäin yksikseni taistelemaan. 11 kilometrin jälkeinen 5 km vei 21.45 (4.21 min/km, 16 km 1.08.01), kuumuus tuntui yhä kovemmalta ja vauhti hidastui hidastumistaan. Seuraavat 3-4 kilometriä tuntuivat menevän jo hölkäksi ja menivät 4.29-4.38 –haarukkaan. Minkäs teet, kun kovempaa ei päässyt ja enin intokin tuntui jääneen jonnekin välille. Stade de Francella saatoin todeta että puolikkaan ennätysaikani kului juuri umpeen ja vielä oli puolisen kilometriä maaliin. Aloin latautumaan loppukiriin ja kun vihdoin pääsin urheilukentällä, laitoin kaikki peliin. Noin 300 metrin rutistus sujui mallikkaasti, vauhti nousi 92-94 –kadenssin myötä jopa vauhdikkaaksi, ohitin kaksi tai kolme juoksijaa ja saavuin maaliin ajassa 1.31.14.

Makoilin hetken, raahauduin sitten penkille istumaan ja päällimmäisin tunne oli pettymys – eihän tässä näin pitänyt käydä.

814 juoksijan joukossa sijoitukseni oli 107 ja sarjassani olin 32/235 – ihan kelvollisia lukemia siis, mutta se aika… Piti mennä ainakin kolme minuuttia kovempaan. Missä vika?

- liian lämmin keli (1-2 min)
- tekniikkakokeilu (1 min)
- 3 viikkoa aiemmin juostu maraton (1-2 min)

Tästä voidaan siis ynnäillä, että ensi kaudella menee alle 1.28, ehkä jopa 1.26.xx… No niin - uho lienee varma indikaatio siitä, että ylimenokautta on nyt pidetty riittävästi. Kaksi viikkoa olen huilannut. Pyöräilyä ja kuntosalia olen kyllä harrastanut, mutten juoksulenkkejä. Jokohan sitä tänään aloittaisi pk-kauden? Vielä aion tehdä yhteenvedon päättyneestä kaudesta ja sen pohjalta määrittää tavoitteet ensi kaudelle.



Tämän kisakumppanin nimi jäi epäselväksi - tällä kertaa noin 1.45-tulos, juossut joskus 1.25, joten kovaa on mennyt...



Kisa ei ilmeisesti sitten ihan penkin alle mennytkään; mikäs se on aurinkoisessa Pariisissa kisan jälkeen parhaassa mahdollisessa seurassa (= oma perhe) kisamitali ja kuohuviini kädessä patsastella… Edessä oli rentoa oleilua torstaihin saakka – siitä myöhemmin.

-gs

Huono kenraali...

enteilee hyvää ensi-iltaa. Toivotaan näin. Viimeinen reippaampi lenkki ennen sunnuntain puolimaratonia sujui varsin tahmeasti. Juoksin keskiviikkona 5 x 3 minuuttia 10K/puolimaraton -kisavauhtia 1 minuutin hölkkäpalautuksella ja väkinäisen oloista oli. Kisakausi on kieltämättä ollut pitkä alkaen huhtikuulta (Pariisin maraton) ja ehkä kunto on jo kääntynyt laskuun. Arvoitus on myös, kuinka hyvin olen palautunut 3 viikon takaiselta Kullervo-maratonilta. Kohtapa tuo selviää.

Kisa on siis Pariisissa, Saint Denisissä. "Semi Marathon de Saint Denis et du Stade de France - Saint Denis Half Marathon" -puolimaratonia ei juosta yhtä hulppeissa puitteissa kuin kevään maraton, mutta kiintoisalta vaikuttaa joka tapauksessa. Kisa juostaan kahtena lenkkinä ja juoksijat pääsevät kahteen kertaan ihailemaan massiivista State de France -jalkapallostadionia sisältä päin. 80 000 katsojaa vetävällä näyttämöllä Ranskan kukot tekivät urotekoja jalkapallon MM-kisojen loppuottelussa kymmenen vuotta sitten.



Mukavaa olisi onnistunut kausi päättää onnistumiseen, jopa rekordiin. On oltava unelmia, joten tavoitteet arvosanoineen:

1.27.xx unelma
1.28.00 - 1.28.19 erinomainen
1.28.20 - 1.28.59 hyvä
1.29.xx tyydyttävä
1.30.xx välttävä
1.31 tai enemmän - hylätty suoritus

Kisan jälkeen ihmetellään Pariisia torstaihin saakka. Majoituksen osalta päädyimme kevään tavoin yellowstay.com-palveluun ja tällä kertaa valitsimme asunnon Seine-näkymällä 7. kerroksesta.




-gs

(kuvat http://www.saint-denis-marathon.com/, http://apartments-rental.yellowstay.eu/index.php?city_id=0)

La Voie Royale

Flunssaa on perheessämme podettu vuoronperään. Ehdin jo ajatella ettei se minua kellistä, mutta niin vain on tämä viikko mennyt enemmän tai vähemmän kipeänä. Töissä olen punnertanut, mutta eipä ajatus ole ihan terävimmillään ollut. Lauantaiksi kaavailemani puolimaraton jää siis väliin, mutta onhan tässä vielä kautta jäljellä! Paras juoksusyksyhän on vasta alkamassa. Ja sokerina sen pohjalla on edessä juoksukauden päätös samassa kaupungissa kuin aloitus - lokakuun lopulla ollaan menossa kaupunkilomalle Pariisiin ja siinä sivussa on tarkoitus puolikas (La Voie Royale 2008) juosta.

-gs

ps. Pariisin kirjeenvaihtajamme on innostunut videobloggauksesta - käykäähän tutustumassa mm. ranskalaiseen nykymusaan!

Paris, maanantai 7.4. - mellakkapoliisien ja mielenosoitusten sävyttämä mitalipäivä

Vihdoin olen saanut varattua aikaa myös kirjoittamiselle, joten takaisin Pariisin kevääseen, kuukausi sitten...

- - -

Edellispäivän tuskaa loppusuoralla.



Onko maratonin jälkeistä elämää? Onko takki tyhjä kun kuukausien projekti on päätöksessä? Onko millään enää mitään väliä?



Maanantaiaamuna heräsin yllättävän virkeänä. Vielä kaksi kokonaista päivää Pariisissa! Lento Suomeen vasta keskiviikkona iltapäivällä. Suloista on elämä! Mutta jano ja nälkä.

"Mul on aina nälkä
Mul on koko ajan jano
Mul on aina nälkä ja koko ajan jano"
(Sielun Veljet - Aina nälkä)

Päivän aikana tulin huomaamaan, että kovahko ponnistus ehkä jopa raasto (kuva loppusuoralta) oli edellispäivänä tehty.

Kroppa karjui syötävää ja juotavaa vähän väliä. Kaloreita kuluu roimasti maratonilla - tällä kertaa en ollut käyttänyt sykemittaria, mutta edellissyksyn Ahvenanmaan koitos vaati juoksutietokoneen datan mukaan 2805 kCal.

Olin jo edellisiltana nimennyt maanantain mitalipäiväksi. Niinpä pukeuduin maraton de Paris -paitaan ja ripustin maratonmitalin kaulaani. Kerrankos sitä. Niin monenlaista hiipparia mitä erilaisimmissa vetimissä oli aiempien päivien aikana kävellyt vastaan, että päättelin siihen sekaan myös yhden maratonmiehen mitaleineen sopivan. Koin mitalin ulkoisena palkkiona kovasta urakasta, mutta se paras palkinto tuli sisältä - iloisesti kupliva hyvänolon tunne.

Ajoimme metrolla Concordelle. Hulppea Place de la Concorde avautui eteemme, kun nousimme katutasolle. Pariisin suurinta aukiota kiertäessämme löytyi hauska kuvakulma Eiffelin suuntaan (kuva). Place de la Concorde - sovituksen aukio? Se on vuosisatojen aikana nähnyt monenlaista. Alkujaan sen keskellä oli kuningas Ludvig XV:n patsas ja aukio oli myös nimetty hänen mukaansa. Suuren vallankumouksen melskeissä patsas kaadettiin ja aukio nimettiin vallankumouksen aukioksi (Place de la Révolution).

Aukiolle pystytettiin giljotiini ja valitettavan moni kohtasi siinä julman loppunsa sankan väkijoukon hurrauksen saattelemana; kuningas Ludvig XVI, kuningatar Marie Antoinette, Charlotte Corday, Danton, Robesbierre ja moni muut enemmän tai vähemmän tunnettu. Giljotiinin terä napsahteli erityisen ankarasti kesän 1794 aikana - yli 1300 henkilön kerrotaan tulleen teloitetuksi yhden kuukauden aikana. Seuraavana vuonna giljotiini siirrettiin pois ja aukio nimettiin sovintoa ilmentävästi - Place de la Concorde.

Kuvassa näkyy hyvin aukion keskellä seisova 3300 vuotta vanha 23-metrinen obeliski. Se on yksi Kleopatran kolmesta "neulasta" (kaksi muuta ovat New Yorkissa ja Lontoossa) ja sijaitsi alkujaan Luxorin temppelin edessä. Egyptin varakuningas Mehemet Ali lahjoitti obeliskin Ranskalle vuonna 1831 ja kuningas Louis-Philippe pystytytti sen paikoilleen vuonna 1836 - täsmälleen siihen paikkaan, jossa giljotiini oli sijainnut.

Obeliski on innoittanut myös kiipeilijöitä - ranskalainen Alain Robert kiipesi sen huipulle ilman apuvälineitä vuonna 2000. Obeliskin pintaan kaiverretut hieroglyfit tarjoavatkin hyviä ulokkeita sormille ja varpaille. Robert tuskin hieroglyfejä tavaili nousunsa aikana - niistä olisi käynyt ilmi faarao Ramses II:n valtakauden merkkipaaluja.

Hörpin vettä ja ihmettelin samalla runsaslukuista poliisipakettiautojen määrää... "Joku kokoontuminen menossa - tai sitten niillä on pesä jossakin lähellä", tuumailin. Suunnatessamme aukion yli Pompidou -kadun suuntaan meidät ohitti kolme polkupyöräilijää ja yhdellä oli värikäs lippu - Tiibet (kuva)!



Jaahas - täälläkin Tiibet-aktivisteja. Ei siinä mitään, kyllä tänne sekaan sopii.

Pompidoun varren kävelytie oli mukavasti puiden reunustama (kuva) ja vihreys antoi mukavan kontrastin kotimaan harmaudelle.



Kohta Jempsu bongasi kukkia (kuva) ja samalla kiinnitimme huomion suureen lasikattoiseen palatsiin. Mikähän se tuo mahtaa olla?



Opaskirjasta luimme, että kyseessä todella on suuri palatsi. Grand Palais on yksi vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyyn valmistuneista rakennelmista. Sitä vastapäätä Winston Churchill-kadun itäpuolella on pienempi palatsi, Petit Palais (sic!). Myös se valmistui maailmannäyttelyyn. Petit Palais'n pihalta löysimme tutun näköisen hahmon - Winstonhan se siinä askeltaa (kuva)!



Patsas pystytettiin 10 vuotta sitten ja jämerä askellus on peräisin valokuvasta, jossa Churchill on kävelyllä Charles de Gaullen kanssa viereisellä Champs-Elyseellä. Jalustaan on kaiverrettu legendaariset sanat "We shall never surrender." Winston lausui paljon muutakin legendaarista, parhaasta päästä lienee illalliskeskustelu hankalana tunnetun Lady Astorin kanssa.

-"Mr. Curchill, if you were my husband, I would poison your coffee"

Winston ei tästä hätkähtänyt vaan latasi takaisin

-"Madame, if you were my wife, I would drink it!"

Ylitimme Seinen siltaa pitkin (kuva), joka valmistui - kyllä, Pariisin maailmannäyttelyyn 1900.



Pont Alexandre III on kaunis kaarisilta Art Nouveau -tyylisine lamppuineen, kerubeineen, nymfeineen ja siivekkäine hevosineen. Silta tuli vastaan yllättäen vielä palattuamme Suomeen, kun hankin Luc Bessonin elokuvan Angel-A. Hienon elokuvan dramaattisimmat hetket sijoittuvat juuri tälle sillalle.

Pont Alexandra III:n kohdalla Seinen vasemmalla rannalla on massiivinen rakennuskompleksi, Les Invalides. Se koostuu Ranskan sotahistoriaan liittyvistä museoista ja monumenteista. Kompleksin itäpuolelta löysimme pienen idyllisen puiston, jonka kukkapenkkien takaa valtava Invalidisairaala (Hotel des Invalides) pilkistää (kuva).



Rakennuskokonaisuuden historia juontaa 1670-luvulle. Ludvig XIV päätti rakennuttaa paikan sotainvalideille ja ikääntyneille sotilaille. Esimerkkiä noudatettiin sittemmin monissa muissakin Euroopan maissa.

Päätimme piipahtaa Invalidikirkossa ennen Eiffelin ihmettelyä. Nälkä kuitenkin kurni suolissa siinä määrin että päätimme ensin tankata. Kuin tilauksesta löysimme viihtyisän kahvilan Invalidikirkon vierestä. Yksi henkilökunnasta innostui kovin nähdessään kaulassani roikkuvan mitalin. Halusi tietää aikani ja sen kuultuaan oli sitä mieltä että kovaa olin juossut. Herkullisen pasta-aterian ja cafe au-laittien jälkeen kirkkoon - ajattelimme vilkaista Napolen Bonaparten sarkofagia. Jäi kuitenkin aikomukseksi, sillä kirkko oli maanantaisin suljettu. Eipä mitään, kohti Eiffeliä sitten vaan.

Lähestyimme tornia eteläpuolelta puiston suunnalta (kuva).



Tornin juurella ihmettelimme lautasantenniautojen isoa määrää - joku häppening lienee menossa... Kamerat surisivat ja toimittajat antoivat raportteja. Mietimme, että ehkäpä joku silmäätekevä on kohta tulossa paikalle. Pitkät jonot kiemurtelivat tornien alla ja hetken aikaa tilannetta arvioituamme päätimme palata seuraavana päivänä. Jospa jonoa ei olisi niin paljon.

Tornin pohjoispuolella oli iso määrä ihmisiä. He eivät näyttäneet jonottavan mihinkään, kunhan seisoskelivat. Kohta kuului aplodeja. Mitä siellä oikein tapahtuu?
Menimme muiden joukkoon ja huomasimme kiipeilijöitä sekä lipun ylhäällä tornissa (kuva).



Okei, siis kyse on Free Tibet -demonstraatiosta! Mikäpä olisikaan parempi paikka kuin Pariisin keskeisin maamerkki! Median huomio on taattu! Punaisiin asuihin pukeutuneet olivat mitä ilmeisimmin virkavallan edustajia. Vaikutti siltä, että kaksi mielenosoittajaa oli kytkenyt itsensä lippuun niin ettei sitä saanut purettua pois mielenosoittajien henkeä vaarantamatta. Seurasimme tilannetta hetken aikaa ja menimme sitten sillalle.

Pont d'Iéna oli suljettu autoliikenteeltä, joten siitä avautui tornille mukava kuvakulma (kuva).



Mitalinmaistelukuvauksen jälkeen ihmettelimme joka puolella pyöriviä mellakkapoliiseja. Vakavastiotettavan näköisiä kavereita, joiden kanssa en välittäisi alkaa riitaa haastamaan (kuva)!



Sillan toisessa päässä oli jonkinlainen kilpalaulanta menossa; Avenue New Yorkin eteläpuolella oli Tibet-mielenosoittajia ja pohjoispuolella oli joukko Kiinan lippujen kera. Tibet-joukko oli runsaslukuisampi - tai ainakin äänekkäämpi (kuva).



Lähdimme kävelemään jokirantaa Alma Marceaun metroaseman suuntaan. Panimme merkille, että tien vieressä oli mellakkapoliiseja noin kymmenen metrin välein. "Jotakin kai ne odottavat...", mietimme. Hetkinen - Tibet-mielenosoitukset, Pekingin olympialaiset... soihtuviesti? Jäädäänpä katselemaan! Noin varttitunnin odotuksen jälkeen alkoi tapahtua - ensinnäkin Jempsu nukahti. Saimme seurata lukuisten
poliisipakettiautojen ja moottoripyörien kulkua. Pakettiautot olivat täynnä mellakkavarusteisia poliiseja. Joku hihkaisi minulle "maraton de Paris" ja nosti peukaloaan (kuva).



Sitten sponsorien kulkuvälineitä, samsung-mainoksin varustettuja cityautoja, riksoja, lisää poliiseja, valokuvaajien auto (kuva) sekä viimein juoksijoita.



Juoksijoiden edeltä korjattiin joku mielenosoittaja pois kovin ottein. Kuuluisa niskaperseote, autoon sekä kiitos ja näkemiin. Vai oliko merci ja au revoir (kuva)?



Rullaluistelevat ja juoksevat poliisit suojasivat soihtuviestijuoksijoita ja ryhmän keskellä oli linja-auto (kuva).



Okei, ihan hienoa, mutta entä olympiatuli? En nähnyt tulta. Kulkueen mentyä ohi meidät ohitti jokunen mielenosoittaja (kuvat).



Osa lipunkantajista oli tuttuja jo Eiffeltornin demonstraatiosta (kuva).



Seuraavaan risteykseen muodostui uusi mielenosoitus (kuva).



Iskulauseet sinkoilivat ilmaan ja Kiinan lippua poljettiin maahan. Poliisit seurasivat tilannetta muutaman metrin päässä.

Jälkikäteen tarkistin ottamani kuvat - ei tulta näkyvissä missään. Luimme myöhemmin että soihdun tie oli ollut varsin kivikkoinen. Soihtuviesti käynnistyi Eiffeltornin juurelta, mutta ehti edetä vain pari sataa metriä kun se joutui pysähtymään puoleksi tunniksi. Toinen jatkamisyritys oli myös epäonninen ja niinpä soihtu vietiin bussiin. Turvatoimet olivat mittavat - noin 3000 poliisia oli komennettu paikalle ja itse viestiä ympäröi noin 500 poliisin turvarengas koko 27 kilometrin matkan Eiffeliltä Charlétyn stadionille. Ilmankos niitä poliiseja tuntui pyörivän joka puolella!

Mitä sitten pitäisi ajatella Pekingin olympialaisista ja Tiibetistä? Olen ehkä naiivi olemalla sitä mieltä että politiikot tehkööt politiikkaa foorumeillaan ja urheilijat pyrkikööt citius altius ja fortius foorumeillaan. Mutta lapsenmielisten on... Enkä siis lähtisi näitä yhdistämään. Poliittisella foorumilla sympatiani on tietysti pienen Tiibetin puolella ja urheilufoorumilla haluan puolustaa urheilijaa, jota jotkut yrittävät syyllistää osallistumisesta Pekingin olympialaisiin.

- - -

Matkasimme asunnolle, söimme ja lähdimme vielä mittailemaan kotikatuamme Les Hallesin suuntaan (kuva).



Les Halles paljastui jotenkin karun- ja ahtaanoloiseksi ostoskeskukseksi, jonka pohjakerroksessa on Pariisin metron keskusasema, vuonna 1977 valmistunut Châtelet-Les-Halles. Yläkerros on avaramman oloinen isojen lasipintojen myötä. Nälkä iski, joten nappasin pikaruokalassa salaattiannoksen ja totesin sen päälle että nälkä on yhä.

Hallesin läheisyydestä löytyy Pompidou-keskus (kuva), jonka erikoista arkkitehtuuria ihmettelimme jonkin aikaa.



Rakennuksen tuki- ja kulkurakenteet on ikään kuin käännetty ulkopuolelle. Rohkeaan värien käyttöön yhdistettynä kokonaisvaikutelma on - pysäyttävä. Rakennuksessa toimii modernin taiteen museo. Kävimme vielä pasta-aterialla ennen asunnolle paluuta.

-gs

(jatkuu...)

Niin - ne vastauksen alun kysymyksiin: kyllä, varauksin kyllä ja kyllä.

Paris 4.-9.4. (Race day; poks ja kovan päivän ilta)

Kävelin kohti varustetelttoja. Hitaasti. Onni poreili sisälläni kuin samppanja. Kohta myös kuplisi myös konkreettisesti, sillä poksauttaisin pullon. Jaossa oli sadeviitan tapaisia, useampaa väriä. Otin sen mikä käteen sattui ja vedin päälleni. Söin pari banaania ja otin mukaani kaksi vesipulloa. Kahviakin oli tarjolla - ei kermaa, mutta nyt maistui mustanakin.

Isossa teltassa hierottiin maratoonareiden jalkoja kuntoon. Kymmenien juoksijoiden jono ei houkutellut palvelua kokeilemaan. Sain varustekassin ja vedin sadeviitan päälleni pysyäkseni lämpimänä. Soitin kullalle ja kuulin että he olivat juuri tulossa kohti Riemukaarta. Muutimme treffipaikan Alfa Romeon teltalta lähemmäs Riemukaarta, kirjainkoodatulle teltalle. Väentungos oli melkoinen. Kulta bongasi minut ensin ja jälleennäkeminen oli lämmin. Kuin olisi viikon reissussa ollut. Kai henkisesti jossakin kaukana olin käynytkin. Helvetissä ja takaisin. Hmmm... jos helvetti on olemassa, se on varmaan ikuinen maraton jossakin 35-40 km kohdalla. Juuri kun kuvittelet matkaa olevan enää kaksi kilometriä maaliin, sitä onkin taas seitsemän...

Löysimme sopivan paikan, jossa oli väljempää. Levitimme huovan ja istuimme alas. Vaihdoin ylleni kuivan puseron ja takin. Vedin kuitenkin vielä sadeviitan päälle, jotta lämpö pysyisi yllä. Vaihdoin myös sukat ja kengät. Hyvinpalvelleet adidakset olivat taas tarjonneet kelpo kyydin. Se oli todennnäköisesti viimeinen kisa kyseisellä parilla, arvioin kengänpohjia katsellessani. Tuntui suloiselta pujottaa jalkaterät Nike Free -tossuihin. Join vettä ja maistelin vähän patonkia. Mitaliakin ihmettelin (kuva). Kovalla työllä ansaittua mitalia.



Patonki alkoi tökkimään parin suupalan jälkeen - ei vielä kiinteää, kiitos. Nestemäistä kyllä kiitos. Join yhden oluen ja siunattu aurinko alkoi paistamaan. Täydellinen hetki. Poksautin edellispäivänä ostamani sampanjapullon. Korkki lensi komeasti kymmenen metrin päähän, ei sentään osunut keneenkään. Valutin kaksi lasillista ja kohotin maljan kullalle ja Jempsulle parhaasta mahdollisesta tuesta maratonprojektin aikana. Jempsu halusi välttämättä hakea korkin, joten olihan se etsittävä. Löytyi. Joku seurasi puuhiamme ja tarjoutui ottamaan meistä valokuvan (kuva).



Noin tunnin kuluttua suuntasimme Riemukaaren kautta Champs-Elyseelle. Matkalla näimme jonkun naisjuoksijan makaavan maassa huonovointisen näköisenä. Itkuisena. Hänellä oli auttajia ympärillään, joten emme jääneet asiaa ihmettelemään. Ajoimme metrolla St-Paulin asemalle. Nyt alkoi jo tekemään mieli ruokaa, joten piipahdimme ruokakaupassa ja menimme sitten asunnolle. Herkullista pastaa, hyvää ranskalaista (!) punaviiniä ja paljon tarinoita. Maratonista ja muustakin. Kova päivä vaati veronsa ja niinpä väsy tuli jo ennen yhdeksää.

-gs

(jatkuu...)

Paris 4.-9.4. (kisan aattopäivä; mm. Montmartre ja pää kainalossa juoksenteleva piispa sekä juoksupaidan modausta veitsellä... )

Avenue Foch oli suljettu liikenteeltä ja niinpä sain kaikessa rauhassa kävellä kohti yhtä Pariisin tunnetuinta monumenttia. Place Charles de Gaullella sijaitseva massiivinen Riemukaari (kuva) teki taas vaikutuksen. Itse asiassa pitäisi kai puhua Voittokaaresta tai Voitonkaaresta, sillä ranskalaiset kutsuvat tätä Napoleonin vuonna 1806 alkuunsaattamaa ja lopullisesti vasta 1836 valmistunutta monumenttia nimellä Arc de Triomphe. Siihen on kaiverrettu Napoleonin sodissa kuolleiden nimet ja sen juurelle on myöhemmin tehty tuntemattoman sotilaan hauta.

Järkäle mikä järkäle - 49.5 metrin korkeus, 45 metrin leveys ja 22 metrin syvyys tekee siitä maailman suurimman tämäntyyppisen rakennelman. Aukostahan voisi lentää vaikka pienkoneella läpi. Ja juuri sen Charles Godefroy tekikin vuonna 1919 (kuva)!

Kiersin monumentin ja pääsin ihailemaan legendaarista Champs-Élysées -katua. "Tästä starttaa iso kisa huomisaamuna", ajattelin. Tämä maailman kauneimmaksi sanottu Pariisin levein katu täyttyisi aamulla hermostuneista juoksijoista, joilla on
mielessään vain yksi asia; selättää 42.2 kappaletta kilometrejä tai muuten ne selättäisivät juoksijan.

Hyppäsin metroon ja ajoin jo kotoisalta tuntuvaa linjaa nro 1 tutulle Saint-Paulin asemalle. Jempsu ja kulta olivat juuri syöneet aamupalan, söin vähän itsekin ja lähdimme sitten Place des Vosgesille. Leikkituokion jälkeen päätimme suunnata Pariisin korkeimmalle kukkulalle, "Marttyyrien vuorelle". Montmartren kerrotaan saaneen nimensä, kun Pariisin ensimmäinen piispa Pyhä Denis mestattiin siellä vuonna 272. Tarinan mukaan piispa ei teloituksesta hätkähtänyt, vaan nappasi päänsä kainaloon ja kirmasi karkuun (kuva). Uskottavamman tarinan mukaan nimi tulee roomalaisten Mars-jumalalle rakennuttamasta temppelistä (Mons Martius).

Montmartren juurella sijaitsee klassinen karuselli, Ameliestakin tuttu ja menimme siihen koko perhe. Lyhyehkön ajelun jälkeen nousimme mäelle ja muistelimme samalla syksyä 1988, jolloin kipusimme ylös samaa reittiä. Vähän ennen huippua sijaitseva suihkulähde tuntui tutulta ja totesinkin tästä kullalle. Sain kuulla, että meillä on kuva jossa seison kyseisessä suihkulähteessä. Noo - se oli varmaankin ollut lämmin päivä... tai jotakin.

Kukkulan huipulla sijaitseva aurinkoisen päivän sattuessa valkoisena hohtava Sacré-Coeur (kuva) lienee Pariisin tunnetuimpia kirkkoja Notre-Damen ohella. Hengähdimme hetken kirkossa ja jatkoimme sitten läheiselle taiteilija-aukiolle (Carré aux artistes). Muotokuvan piirtäjät, karikatyristit, silhuettistit saksineen ja monet muut löytyivät tutuilta paikoiltaan.

Evästeltyämme viereisessä pikkupuistossa laskeuduimme Boulevard de Clichylle. Ostimme täytetyt patongit Moulin Rougen kulmalta (kuva). Pitkä jono luikerteli kohti kuuluisaa myllyä. Tanssishow ja Doriss-tytöt hyöhenineen saivat jäädä toiseen kertaan, sillä palasimme asunnolle.

Herkuttelimme tukevalla pasta-aterialla ja tytön nukahdettua laitoin juoksuvarusteet kuntoon; magnesiumilla höystetty vesi pulloihin, kisanumero uuteen paitaan ja kymmenen vuotta vanhan juoksupaidan raaka modifiointi lyhyeksi veitsellä (kuva). Arvioin hihattoman juoksupaidan käyvän liian kepeäksi, sillä odotettavisa oli vain muutama lämpöaste starttihetkeksi. Valmistauduin siihen, että heittäisin paidan menemään kun sopiva käyntilämpötila on saavutettu. Sovimme 25 km kohdalle treffipaikan, jossa antaisin pois tyhjän juomavyön.

Sitten vaan unta palloon, herätys olisi klo 5.30, reilu kolme tuntia ennen starttia.

-gs

(jatkuu...)

Kuvalähteet
Omia kuvia, paitsi
Lentokone: http://www.histoire-image.org/photo/portfolio/bour2_godefroy_001i.jpg
St Denis: http://www.terrace.qld.edu.au/academic/lote/french/notredame/Denis.gif

Paris 4.-9.4. (valmistelut ja päivä 1)

Lokakuun lopun Åland Marathonin jälkeen mieleeni hiipi ajatus keväisestä kaupunkimaratonista, jonkinlaisesta loman ja maratonin yhdistelmästä. Tutkailin AIMS-maratonkalenteria (Association of International Marathons and Distance Races) ja poimin sieltä kullalle harkittavaksi puolenkymmentä vaihtoehtoa. Nizzan, Rotterdamin, Zürichin, Barcelonan ja Rooman ylitse nousi keväinen Pariisi, romanttisia mielikuvia herättävä taiteilijoiden, filosofien ja vallankumousten kaupunki.

Pariisi? Unelma-Anelman mukaan

"Pariisi on klassismia ja avantgardea, järjestystä ja sekamelskaa, estetiikkaa ja eksklusiivisuutta. Pariisi on satu, uni, (olo)tila, joka juontaa paljon kauemmaksi kuin Eiffeltorni ja Louvre... Pariisissa rakennukset, kaupunginosat ja kadut elävät omaa myyttistä elämäänsä. Olemme kaikki osa Pariisin unelmia... Jokaisessa meissä asuu pieni kapinallinen, joka uhmaa tasavaltaa Bastillen aukiolla. Toisaalta olemme suuria, väärinymmärrettyjä taitelijoita Montparnassen aamusumussa tai huippumalleja Champs-Elyséen muotikaduilla ja illan tullen olemme Pont Neufin rakastajia..."

Mainiosti kiteytetty - siispä Pariisiin!

Päätimme räätälöidä matkan omatoimisesti - viisi päivää tuntui sopivanmittaiselta
niin että ehtisimme rauhassa kaupungista nauttia. Vertaa.fi tarjosi
näppärän apuvälineen lento- ja hotellivaihtoehtojen tutkailuun. Päädyimme Air Francen lentoihin, lähtö 9 jälkeen keskiviikkona ja paluu klo 12 jälkeen keskiviikkona. Hinta noin 700 e koko perheeltä.

Majoituksen osalta mietimme alkuun hotellimajoitusta ja ehdimme varauksen jo tehdäkin. Huomasin sitten maratonsivuilta accommodation-linkin takaa muitakin vaihtoehtoja. Yellowstayn liikeidea on tarjota kodinomainen majoitus ja harkinnan jälkeen päätimme kokeilla tätä vaihtoehtoa. Halusimme huoneiston, jonka sijainti on hyvä sekä kaupunkiin tutustumisen että maratonreitin kannalta. Emme halunneet olla pelkästään ravintoloiden varassa, joten asunnossa piti olla oikea keittiö. Halusimme myös mahdollisuuden seurustella keskenämme tytön mentyä nukkumaan - niinpä erillinen makuuhuone oli must. Juuri sellaiselta vaikutti huoneisto nro 80 Marais'n alueella (3 rue Francs Bourgeois, kuvan punainen täplä). Viiden yön hinta oli noin 750 e, josta piti maksaa 20% etumaksu. Alkuun valitsemamme hotellihuone olisi ollut melko tarkkaan samanhintainen. Jälkikäteen voi todeta, että valinta osui kohdalleen niin sijainnin kuin itse asunnonkin osalta. Pariisilaistunut Maurelita oli aivan oikeassa kehuessaan aluetta minulle ennen reissua (kiitokset vielä muista hyvistä vinkeistä!).

Lähdimme matkaan jo torstaina, yövyimme Helsingissä siskoni luona ja hän myös heitti meidät aamulla lentoasemalle. Osoittautui, että lennon operoikin Finnair. Tämä oli pieni pettymys, olimmehan valinneet Air Francen nimenomaan siksi että pääsisimme ranskalaiseen ilmapiiriin heti koneessa. Finnair hoiti lennon hienosti, kuohuviinillä juhlistimme ja Jempsu (kuva) viihtyi lennolla, vanhalla rutiinilla. Tiettyyn hallitun (?) kaaoksen atmosfääriin pääsimmekin perillä Charles de Gaullen lentoasemalla. Helsinki-Vantaan järjestelmällisyyden jälkeen CDG:lla tuntui vallitsevan, sanokaamme, hyvin erilainen ilmapiiri. Lähtevät ja saapuvat matkustajat vaelsivat ahtaanoloisissa tiloissa sinne tänne. Monenlaista on kuitenkin nähty, joten adaptaatio paikallisiin olosuhteisiin tapahtui vanhalla rutiinilla ja matkatavarat kuitenkin löytyivät, vieläpä varsin nopeasti. Sitten vaan junalla kaupunkiin. Kunhan ensin kohtuullisen kokoiselta asemalta se junaosasto löytyy. Ja ne liput...

Kaupungissa vaihdoimme metrolinjalle 1, jota ajoimme Saint-Paulin asemalle. Parit portaat ylös ja suoraan keskelle katuvilinää. Aurinko paistoi ja Jempsu tietysti bongasi heti karusellin. Asuntomme sijaitsi parin sadan metrin päässä Place des Vosgesin välittömässä läheisyydessä, joten hetken karttaa pyöriteltyämme suuntasimme sinne. Ensin Francs Bourgeois-katua väärään suuntaan... Välttämätöntä lähiympäristön kartoitusta siis... Ja sitten Vosgesin suuntaan ja sieltähän sisäpihalle johtava sininen ovi nro 3 löytyikin. Se oli tietysti lukossa. Ja avainten pitäisi löytyä sisäpihalta postilaatikossa... Hmm...

Haasteita ja ongelmanratkaisua - sitähän matkustaminen osaltaan on. Hetken mietittyämme viereisen putiikin herra tuli avaamaan meille oven, saimme samalla ovikoodin (olisi muuten lukenut mukaanottamissani papereissa mutta kukapa niitä niin tarkkaan viitsii tavata...) ja pääsimme siirtymään ahtaaseen sisäpihalle johtavaan käytävään. Seuraava ovi oli lukossa, tietysti. Seinän postilaatikkorivistä löytyi kuin löytyikin yellowstayn lukitsematon postilaatikko. Jännitys tiivistyi...

Mainosten seasta löytyi nimelläni varustettu kirjekuori ja siitä kaksi avainta. Ihan kuin olisi lotossa saanut sievoisen voiton! Eikun sisäpihalle, ahtaat kierreportaat ylös toiseen kerrokseen ja asuntoon. Nopea katsaus huoneiston läpi ja kyllä, kaikki vaikutti siltä kuin nettisivut olivat antaneet ymmärtää. Kahteen suuntaan avautuvat ikkunat eivät tarjonneet elämää suurempia näköaloja, olimmehan sisäpihalla, mutta itse asunnossa kaikki tuntui olevan kohdallaan ja siistiä. Voilá!

-gs

(jatkuu...)