torstaina, maaliskuuta 22, 2018

Kuka minä olen?

Eräs ystäväni kysyi yksinkertaisen pienen kysymyksen: "Mitä minuus on?" Yhtä hyvin hän olisi voinut kysyä "Mitä on elämä?" Miljoona sanaa ei riitä ja yksi sana on liikaa...

Joillekin minuus on vain tarinoiden kokoelma. Mieli kertoo monenlaisia tarinoita minuudesta - niihin kudotaan menneitä saavutuksia ja epäonnistumisia, niihin kudotaan tulevaisuuteen projisoituja toiveita ja pelkoja, niihin kudotaan tähän hetkeen liittyviä tulkintoja, havaintoja ja kokemuksia. Kirjassani olen puhunut "kulissiminästä" - sitä rakennetaan huolella, sitä varjellaan maailman tuulilta... Jotkut henkiset perinteet puhuvat tässä yhteydessä valeminästä, jotkut egosta ja siitä että egosta pitäisi päästä eroon, se pitäisi jopa surmata. Itse en juuri käytä egon käsitettä, sillä se kantaa kovin raskasta painolastia samaan tapaan kuin vaikkapa "Jumala".

Viime kädessä totta on vain tämä hetki. Konkreettista on tämä hetki - elämä realisoituu, elämä ilmenee tänä ainutlaatuisena hetkenä, tänä värähtelevänä elävänä kokemuksena, jossa kaikki tarinat kerrotaan. Jos en kuitenkaan ole mikään tässä hetkessä kerrottu tarina niin kuka sitten olen? Jokaista vastausta tähän kysymykseen voidaan pitää tarinana joten olisiko syytä vaieta? Näin ovat mystikot tyypillisesti tehneet: "Joka puhuu ei tiedä ja joka tietää ei puhu."

Joissakin perinteissä vastataan kieltämisen kautta: en ole muistoni, en ole toiveeni, en ole pelkoni, en ole saavutukseni, en ole epäonnistumiseni, en ole... mitään. En ole mitään. Englanniksi: nothing, siis no-thing. En ole mikään asia tai esine. En ole mikään kohde, en ole mikään objekti, en ole minkään kognitiivisen prosessin objekti koska objekti edellyttää aina subjektia - sitä joka tietää, sitä joka näkee, sitä joka ymmärtää, tiedostaa, tuntee, kokee... Tämä subjekti jota joskus läsnäoloksi, joskus tietoisuudeksi, joskus tietoisuuden valoksi, korkeammaksi minäksi, ikuiseksi hengeksi, rakkaudeksi, jumalaksi, buddha-luonnoksi kutsutaan on ikään kuin ikuinen subjekti, jota käsitteellisen tietämisen prosessi ei voi objektina tavoittaa.

Zen-perinteessä tähän viitataan ajatuksella, jonka mukaan ikuinen subjekti on kuin veitsi joka ei voi leikata itseään tai kuin silmä, joka ei voi nähdä itseään. Täydentäisin jälkimmäistä vertausta: silmä voi nähdä itsensä peilin kautta. Missä peili sijaitsee? Peili on tämä elävä hetki, tämä ainutlaatuinen värähtelevä todellisuus. Niinpä sanoisin, että paradoksaalisesti minä on samanaikaisesti ei-mitään ja kaikki. Ei-mikään ilmenee kaikkeutena, ei-mikään virtaa todellisuudeksi, se kaikuu muotojen, värien ja äänten sinfoniana, josta voimme nauttia, johon voimme osallistua, jota voimme säveltää yksin ja yhdessä.

Elämän sinfonia, sen säveltäjät, soittajat, kokijat ja kuulijat ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään, ne vaihtavat rooleja, ne leikkivät muotojen maailmana ja maailmassa. Ikuinen subjekti on elämä itse, joka aistittuna ja koettuna sisäisenä ja ulkoisena todellisuutena ilmenee ja jota läsnäolosta käsin todistamme. Tässä ihmeellisessä kosmisessa sinfoniassa subjekti, objekti ja todistaminen ovat jollakin mystisellä tavalla yhden ja saman asian eri puolia. Minä on ei-mitään ja minä on kaikki.

Yhteenvetona voidaan sanoa, että on olemassa jotakin jota voimme kutsua todellisuudeksi - on siis olemassa objekti, on olemassa jotakin jonka olemassaolon voimme havaita. Jos on olemassa objekti niin on oltava myös jotakin tai jokin, joka objektin olemassaoloa havaitsee, kokee, todistaa. On siis oltava olemassa jonkinlainen subjekti. Jos on olemassa subjekti ja objekti, niin on oltava jonkinlainen suhde näiden kahden välillä - on aistimista, tuntemista, kokemista, tietämistä subjektin ja objektin välillä. Ilman näitä subjekti olisi ei-mitään, se olisi tyhjä eikä voisi mm. kirjoittaa saati lukea näitä rivejä. Subjekti, objekti ja näiden välinen suhde on kokonaisuus, jonka jokainen osa on riippuvainen muista. Ilman subjektia ei ole objektia eikä suhdetta. Ilman objektia ei ole subjektia eikä suhdetta. Ilman suhdetta ei ole subjektia eikä objektia.

Edellä kertomani on osin hieman teknistä. Anteeksi. Nisargadatta Maharaj tiivistää asian paljon kauniimmin: "Love says 'I am everything'. Wisdom says 'I am nothing'. Between the two, my life flows. Since at any point of time and space I can be both the subject and the object of experience, I express it by saying that I am both, and neither, and beyond both."

keskiviikkona, maaliskuuta 21, 2018

Case Louhimies

Tässä ei ensisijaisesti ole kysymys sukupuolesta, vaan kyse on ihmisarvosta ja sen kunnioittamisesta.

En usko salaliittoteorioihin, joiden mukaan kyse olisi kateudesta johtuvasta feminismi-vetoisesta mustamaalauskampanjasta Aku Louhimiestä vastaan. Moiset mielipiteet muistuttavat pelottavasti trumpilaisia teorioita valemedia-agendasta. Jokaisella on toki sananvapaus ja sen myötä oikeus mielipiteisiin, mutta mielipiteet eivät suinkaan ole samanarvoisia. Jotkut mielipiteet ovat paremmin perusteltuja kuin jotkut toiset. Valemedia-teoriat Louhivuori-muunnelmineen kuuluvat jälkimmäiseen kategoriaan.

Louhimies-casessa on kyse surullisesta esimerkistä monilla elämänaloilla vallitsevista epäkohdista, joita vihdoin nostetaan julkisuuteen. Nämä epäkohdat liittyvät usein valtaan ja sen väärinkäyttöön. Ei aina, mutta usein nämä epäkohdat kärjistyvät sukupuolten väliseksi vastakkainasetteluksi, jossa tehdään perusteettomia yleistyksiä molempien sukupuolien edustajista. Toistan, että ensisijaisesti tässä ei ole kysymys sukupuolesta, mutta jos pöydälle halutaan kaikesta huolimatta nostaa feminismi, niin totean olevani feministi. Feminismi ei ole sovinismin vastakohta, vaan siinähän on kyse sukupuolten välisestä samanarvoisuudesta. Näin ollen onkin kummallista jos joku ei ole feministi sanan alkuperäisessä merkityksessä.

Elämme muutosten aikaa ja metoo-liikkeen vauhdittamana muutos vie kohti aidosti tasa-arvoista työelämää ja yhteiskuntaa. Siihen on vielä matkaa, mutta se on käynnissä enkä näe tässä mitään uhkaavaa. Toistan itseäni: ensisijaisesti tämä ei ole sukupuolikysymys - tämä on ihmisarvoon ja sen kunnioittamiseen liittyvä kysymys. Siispä pidentäkäämme askelta!

- Jorma Ronkainen

PS. Katsoin eilisen A-studion Yle areenasta (https://areena.yle.fi/1-4233532) - suosittelen katsomaan jos jäi sinulta väliin. Poimin tähän vielä otteita Pamela Tolan lausunnosta.

"Olin 21-vuotias, kuvasin mun ensimmäistä pitkää elokuvaa Pahaa maata ja se oli minulle monella tapaa tosi traumatisoiva kokemus. Aku alkoi jossakin vaiheessa kiusaamaan mua aika pahasti ja mursi mun itsetuntoa ja sitä luottamusta mikä minulla häneen oli. Sitten kun mä tein enemmän ja näin enemmän ja koin enemmän eri tuotannoissa niin mä ymmärsin että ne ei todellakaan olleet ok ne asiat mitä mä jouduin sietämään."
(...)
"Tietenkin ihmiset pelkää että menettää joitakin mahdollisuuksia, pelkää että pidetään jotenkin petturina. Jokainen meistä naisista on kokenut voimakasta nöyryyttämistä ja häpäisyä ja syyllistämistä ja painostusta."
(...)
"Joutuu oikeesti pelkäämään töissä. Sä joudut pelkäämään että sinua satutetaan. Sä joudut pelkäämään sitä että sinua haukutaan. Sä joudut pelkäämään sitä että sinun jotkut henkilökohtaiset asiat paljastetaan tai sinun kehosi paljastetaan. Tähän liittyy myös hyvin voimakas seksuaalinen alistaminen tai häirintä tai tilanteiden voimakas seksualisointi"
(...)
"Hyvin monet työryhmän jäsenet ovat kyllä olleet tietoisia näistä toimintatavoista. Kukaan ei ole vain missään vaiheessa tehnyt mitään. Se on se syy miksi meidän on nyt pakko puhua. Me halutaan olla luomassa sellaista tulevaisuutta, missä tällainen ihmisten väärinkäyttö, nöyryyttäminen, halveksuminen ei ole millään tavoin enää mahdollista."
(...)
"Ohjaajan valta on tosi iso ja sen takia ohjaajan pitää olla sellainen kehen sinä voit luottaa ja sellainen kenelle sellainen valta voidaan antaa koska sitä ei voida siinä hetkessä alkaa kyseenalaistamaan."
(...)
"Mikään taiteellinen projekti ei ole sen väärti, että leikitään ihmisen elämällä, ihmisen ihmisarvolla."

maanantaina, maaliskuuta 12, 2018

Aika - ystävä vai vihollinen?

Eräs ystäväni esitti otsikon kysymyksen. Jäin miettimään.

Lyhyt vastaus: aika on mahdollisuus (ja näin ollen ystävä).

Pidempi vastaus: Aina on tämä hetki, aina on nyt - tämän voi jokainen todentaa joka hetki kysymällä itseltään: "Onko yhä nyt?" Voidaankin sanoa että aikaa ei absoluuttisesti ole vaan kaikki on nykyisyyttä. Mielen vertaileva liike ns. menneen ja tulevan suhteen tapahtuu aina nykyisyydessä, Mieli voi muistella: "Tunti sitten, eilen, viime viikolla tapahtui x." Mieli voi ennakoida: "Tunnin kuluttua, huomenna, ensi viikolla tapahtuu x." Muistelu ja ennakointi tapahtuu aina nyt. Tämä hetki sallii muistella. Tämä hetki sallii ennakoida.

On relevanttia sanoa että aika ja tila (avaruus) kulkevat käsi kädessä, niinpä puhutaankin aika-avaruudesta. On oltava tila (avaruus) ja on oltava aika jotta todellisuus voi manifestoitua/ilmentyä ja jotta edellistä voi läsnolosta käsin todistaa. Voi sanoa että tämä hetki on ajan ja tilan liitto, tämä hetki koostuu ajasta ja tilasta, joita tietoisuudesta käsin voi todistaa.

Niinpä vastaan kysymykseen: Tätä hetkeä voi pitää mahdollisuutena. Mielen on mahdollista liittää loputon määrä arvoväritteisiä ominaisuuksia (kuten "ystävä" tai "vihollinen") tähän hetkeen. Tämä hetki sallii sen. Mieli pystyy tekemään retkiä menneeseen (muistot ja muistikuvat) ja tulevaan (ennustus, ennakointi). Retket tehdään aina nyt. Tämä hetki sallii ne. Oppimismahdollisuus tarjoutuu nyt: on joko mahdollista toteuttaa vanhoja reagointipohjaisia sisäisiä ja ulkoisia toimintatapoja (joista osa on tarkoituksenmukaisia ja osa kaipaa päivitystä) tai on mahdollista tulla tietoiseksi ja sen myötä hyväntahtoisesti purkaa ja päivittää epätarkoituksenmukaiset sisäiset ja ulkoiset prosessit (siis oppia). Yksinkertaisesti: hiihtääkö vanhoja tuttuja latuja vai poiketako entuudestaan tuntemattomalle ladulle vai tehdäkö kokonaan uusi latu? Tämä hetki sallii hiihtelyt.