On

Mitä on ihmiselämä? Mitä on todellisuus? Kyynikolla on vastaus valmiina: ihmiselämä on kuolemaan johtava sairaus, joka tarttuu sukupuoliyhteydessä. Elämä on satunnaisen tilapäinen häiriö elottomassa, yhä suurempaan epäjärjestykseen ajautuvassa (entropia) maailmankaikkeudessa. Tietoisuus on aivojen erityisominaisuus ja kuolema on tiedostavan minän päätepiste. Materialisti redusoi minuuden eläviin aivoihin. Kun aivot kuolevat, minuuden oleminen lakkaa. Todellakin, mekanistismaterialistisen ihmis- ja todellisuuskäsityksen näkökulmasta tämä on loogista ja totta.

Kysymysten ytimessä on todellisuuden ja tietoisuuden suhde. Tieteen valtavirta edustaa reduktionistista materialismia. Tietoisuus ja kaikki elämä palautetaan (redusoidaan) elottomaan materiaan, aineeseen. Reduktionismin kehittyneempi muoto, ns. emergentti materialismi puolestaan pitää tietoisuutta aivojen monimutkaisen sähkökemiallisen toiminnan, kehon ja ympäristön välisen dynamiikan emergenttinä ominaisuutena, seurauksena. Aivot tuottavat tietoisuuden samaan tapaan kuten sähkögeneraattori sähkön. Generaattorin sammuessa sähköntuotanto lakkaa, tietoisuus sammuu. "Kuka teki generaattorin", saattaa joku kysyä. "Generaattori valmistui sattumalta yrityksen ja erehdyksen kautta hyvin pitkän ajan kuluessa", vastaa (emergentin) materialismin kannattaja ja viittaa darwinistiseen ajatukseen elämästä sopeutumiskilpailuna vihamielisessä ympäristössä. Materialistisen todellisuuskäsityksen lähtöolettamuksena on todellisuuden jakaminen elottomaan ja elävään. Valtaosa modernin maailmankuvan omaksuneista ihmisistä on ehdollistunut ajattelemaan, havaitsemaan ja toimimaan tämän todellisuuskäsityksen mukaisesti. Tästä on aiheutunut paljon vakavia seurauksia sekä yksilöllisellä että globaalilla tasolla. Oman edun tavoittelu myrkyttää ihmissuhteet ja maapallo luonnonvaroineen nähdään resurssina, jota voi lyhytnäköisesti riistää ja raastaa.

Materialistinen todellisuuskäsitys on vain olettamus. Entäpä jos lähtökohdaksi asetetaan, että kaikki on elävää, kaikki on elämää. Tämä olettamus ei olisi mitään uutta ja ihmeellistä, sillä kaikkien luonnonkansojen todellisuuskäsitys on perustunut tähän. Edelläkuvatussa analogiassa aivoja verrattaisiin sähkögeneraattorin sijaan radioon, televisioon tai vaikkapa tietokoneeseen. Tietoisuus olisi signaali, jonka laite vastaanottaa, muuntaa ja toistaa sille ominaisella tavalla. Tietoisuus olisi ohjelma, joka toimii tietokoneessa. Tämän analogian valossa tietoisuus ei redusoituisi aivoihin. Radion rikkoutuessa radiosignaali ei katoaisi. "Kuka teki vastaanottimen? Kuka lähettää signaalin? Mistä signaali on peräisin?"

Elävä universumi on tehnyt vastaanottimen. Itse asiassa se on tehnyt lukemattomia vastaanottimia. Kaikki oleva, elottomina pitämistämme mineraaleista elollisina pitämiimme monisoluisiin eliöihin asti vastaanottavat signaalin, muuntavat ja toistavat sitä, kukin tavallaan. Tietoisuuden signaalia ei lähetetä mistään tietystä paikasta, vaan signaali on todellisuus, signaali on kaikki se mitä on juuri nyt. Signaalin lähetys alkoi alkuräjähdyksessä. Elävän universumin syntypamaus kaikuu yhä, tässä ja nyt, todellisuutena, olevana, elävänä, sinuna, minuna, näinä sanoina ja ajatuksina, edessäni olevana tietokoneena, tuolina, ikkunana, maisemana, talona... Tietoisuuden signaali on matkannut, muuntunut ja toistunut 13.8 miljardia vuotta tähän ainutlaatuiseen hetkeen. Elävä universumi tutkailee ja peilaa itseään kaikessa olevassa ja kaiken olevan kautta. Sinun ja minun keholliset ulottuvuudet ovat ainutlaatuisia ikkunoita todellisuuteen.

Tieteen piirissä yhä useampi aivotutkija, biologi, lääkäri, fyysikko ja matemaatikko esittää ajatuksia jotka viittaavat elävään, tietoiseen universumiin. Kovin moni tieteen auktoriteettiin nojaava tutkija ja maallikko tuntuu kuitenkin yhä omaavan mekanistisen "todellisuus on kuin biljardipallopeli" -tyyppisen todellisuuskäsityksen. Tämä siitä huolimatta vaikka kvanttifysiikan löydöt ovat jo viime vuosisadan alkupuoliskolla ovat osoittaneet mekanistisen paradigman virheellisyyden. Todellisuus on merkllinen paikka, suorastaan ihmeellinen. Mainittakoon vaikkapa superposition periaate. Superpositio tarkoittaa, että tarkasteltava systeemi voi olla useassa eri tilassa samanaikaisesti. Tätä havainnollistaa kuuluisa Schrödingerin kissaparadoksi: laatikkoon suljetun kissan tilasta ei voi sanoa varmuudella mitään ennen kuin havainto tehdään. Superpositio on ns. "sekoitettu tila", jossa molemmat vaihtoehdot ovat voimassa. Vasta havainto vie superposition johonkin tiettyyn tilaan: radioaktiivisen aineen ydin on hajonnut aiheuttaen myrkkypullon rikkoutumisen ja kissan kuoleman tai kissa on elävä. Lukuisat havainnot osoittavat että luonnosta löytyy rakenteita, joita voi luonnehtia superpositioiden kokoelmana. Sanotaan, että "maailma on mahdollisuuksia täysi" ja näin todella on tieteenkin näkökulmasta! Kvanttifysiikan selittämä todellisuus on mahdollisuuksien kvanttikenttä. Tietoisuudella on ratkaiseva rooli, kun potentiaalisuuden kentästä piirtyy esiin havainto. "Esse est percipi", oleminen on havaituksi tulemista.

Toinen merkillisyys on aineen tyhjyys, sen onttous. Esimerkiksi allani oleva varsin kiinteältä rakenteelta tuntuva tuoli on yli 99% tyhjää täynnä. Kaikki oleva koostuu atomeista. Atomin ydin on pikkuruinen sitä ympäröivään elektroniverhoon nähden. Ytimen ja verhon välissä on valtavasti tyhjää tilaa. Kuvitelkaamme atomi jalkapallostadionin kokoiseksi. Sijoitetaan atomin ydin keskiympyrään. Elektroniverho sijaitsee stadionin ulkorakenteiden tasolla. Minkä kokoinen atomin ydin on tässä mallissa? Jalkapallon kokoinen? Pienempi. Tennispallon? Pienempi. Atomin ydin on herneen kokoinen. Jos ydin kuvitellaan jalkapallon kokoiseksi, elektroniverho asettuisi satojen metrien päähän. Tehdään toinen ajatuskoe ja leikitään koko ihmiskunnalla. Maapallon väkiluku on reilut 7 miljardia. Otetaan kaikkien ihmisten sisältämistä atomeista tyhjät pois ja ytimet kasaan. Kuinka iso kimpale ainetta meillä olisi? Montako kuutiota? Ihmiskunnan atomit mahtuvat yhden sokeripalan kokoiseen laatikkoon.

Huimaavan pieniä ovat siis atomin ytimet. Ovatko ne kuitenkin konkreettisia ja kiinteitä todellisuuden rakennuspalikoita? Eivät ole. Päästäksemme eroon biljardipallo-mielikuvista on syytä ymmärtää ettemme voi nähdä atomeita. Näkeminen edellyttää valon heijastumista kappaleesta ja valon aallonpituus asettaa ala-rajan heijastumista aiheuttavan kappalen koolle. Atomin koko selvästi tätä alarajaa pienempi, joten emme voi nähdä sitä tarkimmallakaan valomikroskoopilla. Toisekseen, hiukkasilla on myös aaltoluonne. Aaltohiukkadualismin perusteella tiedämme, että aine käyttäytyy sekä hiukkasten että aallon tapaan. Aine on yhtäältä nonlokaalia aaltoilua, kenttä joka ei sijaitse missään tietyssä paikassa ja toisaalta aine koostuu hiukkasista, joiden havainnointia rajoittaa Heisenbergin epätarkkuusperiaate; voimme mitata hiukkasen paikan mutta emme liikemäärää tai päinvastoin. "Esse est percipi." Olemme epäsuorien havaintojen varassa. Olemme tulkintojen ja mielikuvien varassa.

Hiukkaskiihdytin on laite, jonka avulla voimme tarkastella lähes valonnopeudella tapahtuvan hiukkaustörmäyksen seurauksia. Hajoamishiukkasten radat ja energiat ovat havaittavissa ja laskettavissa. Tämän perusteella voidaan rekonstruoida alkuperäisen hiukkasen massa ja rakenne. Atomin ydin koostuu nukleoneista, tarkemmin sanottuna protoneista ja neutroneista. Ne puolestaan koostuvat kvarkeista.

(kuva: https://peda.net/oppimateriaalit/e-oppi/lukio/kemia/n%C3%A4yteluvut/eke2/1/1-2-atomin-rakenne)

Myöskään kvarkit eivät ole mitään konkreettisia mikroskooppisia kappaleita. Itse asiassa ne eivät ole kappaleita ensinkään, yksittäistä kvarkkia ei ole havaittu. Vahva vuorovaikutus, ns. värivaraus sitoo ytimen rakenteet yhteen. Voi sanoa, että substantiivin sijaan kvarkit ovat pikemminkin verbejä. Objektimaisen, oliomaisen olemisen sijaa kvarkit tapahtuvat. Tätä kuvastaa myös niille annetut nimet: up (ylös), down (alas), charm (lumo), strange (outo), truth (totuus) ja beauty (kauneus). Kvanttifysiikan voidaankin sanoa vahvistavan sen minkä Herakleitos kertoi 2500 vuotta sitten. Kaikki arkitodellisuudessa havaittu kiinteä aine on atomitason todellisuudessa liikettä, värähtelyä, hiukkasia, kenttiä, aaltoja. Herakleitosin sanoin: "Panta rhei kai ouden menei.". Kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan.

Mitä nämä mikrotason merkillisyydet tarkoittavat makrotasolla? Mitä implikaatioita niistä on muotojen, värien, äänien ja hajujen maailmassa? Mitä tämä tarkoittaa todellisuus- ja identiteettikäsityksille? Mikä on tajunnan ja maailman suhde? Superposition idea merkitsee mullistusta. Paljastuu, että todellisuuskäsityksessämme on sokea täplä. Olemme ehdollistuneet ajattelemaan, että todellisuus koostuu kahdesta osasta: subjektiivisesta (= minä, tajunta, henkinen tunteiden ja ajatusten maailma) ja objektiivisesta (ei-minä, maailma, materiaalinen konkreettisten asioiden ja ilmiöiden maailma). Arkiajattelun valossa tämä tuntuu luonnolliselta ja itsestäänselvältä. "Minä" sijaitsee päässä, tässä kehossa. "Minä" ei ole sama asia kuin tuoli jolla istun tai edessäni oleva tietokone. Tämä jako on käytännöllinen ja on sisäänrakennettu tapaamme käyttää kieltä ja kommunikoida. Ennakkoluuloton tarkastelu kuitenkin paljastaa, että tämä jako on opittu. Se ei ole maailmassa vallitseva objektiivinen tosiasia. Tuoli, tämä keho, tietokone, ikkuna ja siitä avautuva maailma todentuu, se on olemassa jos ja vain jos se ilmenee tietoisuudessa. Maailma tulee todeksi tuntemuksina, näkemisenä, kuulemisena, maistamisena, tunteena tai ajatuksena tietoisuudessa. "Esse est percipi."

Tietoisuuden ulkopuolisesta todellisuudesta puhuminen on epätäsmällistä, harhaanjohtavaa ja epätieteellistä kielenkäyttöä, joka perustuu virheelliseen olettamukseen tietoisuuden sijainnista jossakin tietyssä pisteessä. Kukaan ei ole löytänyt paikkaa, jossa tietoisuus sijaitsee. On käytännöllistä viitata minä-käsitteellä tähän kehoon, mutta ennen tätä sopimuksenvaraista dualistista jaottelua on yksi jakamaton todellisuus, elävä universumi. Viittaan tähän todellisuuden ja tietoisuuden ykseyteen käsitteellä "On". Uskonnot puhuvat jumalasta, kvanttifyysikot matriisista, mystikot kosmisesta tietoisuudesta... Kaikki nämä, "On" mukaanluettuna ovat vain nimilappuja, kylttejä, tienviittoja "siihen". Käytän pointteria "On", sillä koen että "se" ei ole substantiivi, se ei ole objekti. Objekti-mielikuvan myöstä ajautuisimme taas dualistiseen tapaan jakaa oleva siihen joka tietää (subjekti) ja siihen joka tiedetään (objekti). Todellisuus on verbi, johon "On" viittaa samanaikaisesti riittävän tarkasti ja riittävän yleisesti. Kaikki mitä on, ilmenee tietoisuudessa, joka on kaikki mitä on.

"As a man who has devoted his whole life to the most clear headed science, to the study of matter, I can tell you as a result of my research about atoms this much: There is no matter as such. All matter originates and exists only by virtue of a force which brings the particle of an atom to vibration and holds this most minute solar system of the atom together. We must assume behind this force the existence of a conscious and intelligent mind. This mind is the matrix of all matter." - Max Planck (yksi 1900-luvun tärkeimmistä fyysikoista, Nobel-palkinto 1918, kvanttimekaniikan isä)

Mieli vie - vai viekö?

Mieli luokittelee ja nimeää. Mieli leimaa ja lokeroi. Mieli on oivallinen työkalu ja voit kiittää mieltäsi sen ahkeruudesta. Elämä ei kuitenkaan mahdu mielesi määrittämiin muotteihin. Elämä on enemmän. Sen runsaus ja rikkaus ylittää mielen kapasiteetin. Rajaton ja reunaton elämä on kuin maisema jossa mielen säätila vaihtelee. Ilot ja surut tulevat ja menevät. Mistä tässä kaikessa on kysymys? Mitä elämä on? Kuka sinä olet? Mieli kertoo mielellään loputtomia tarinoita menneestä ja huomisesta, sinusta ja toisista. Oletko sinä tarinoiden kuvaama persoona? Oletko sittenkin enemmän? Entäpä jos oletkin loppumaton kirja, johon tarinat kirjoitetaan? Jospa olet tila, jossa tarinoita kerrotaan? Kenties oletkin läsnäolo, joka tarinoita kuulee ja todistaa.

Olet enemmän kuin mikään tarina.

Elämän kulku

"Elämän ensimmäinen puolikas on omistettu terveen egon rakentamiseen.
Elämän toinen puolikas on matka sisäisyyteen ja egosta luopumista."
- C.G. Jung
(kuva Kreeta, kesäkuu 2010)

Sinä voit valita

Kuten vanha kansa tiesi, ”kaikki on kaunista, kun vaan silmät tottuu.” Tämän hetken upeus ei aina ole ilmeistä. Se voi kuitenkin paljastua, jos olet ennakkoluuloton. Ennakkoluulottomuus on ”tyhjä mieli”, jossa maailma ilmenee runsaudessaan.

Elämä ei ole pihtari, vaikka se itse tehdyssä vankisellissä riutuvalle sellaisena näyttäytyy. Egovetoinen ihminen pitää elämää pelinä, jossa vain ovelimmat ja röyhkeimmät pärjäävät. Elämä ei ole kuitenkaan peli. Elämä on peili. Katso tarkasti ja katso kaikessa rauhassa. Mitä näet? Näkyykö peilissä ”On”nen poika tai tyttö? Sinä voit valita.

Myötätuntovaje ja väkivaltaviihde

Lukemattomat tarinat ja kokemukset vakuuttavat että maailma on kaunis. On se. Iltapäivälehtien lööpit kertovat kuitenkin myös karuja tarinoita maailmasta, joka on täynnä piittamattomuutta, alistamista, petoksia, väkivaltaa, raiskauksia, murhia... Mistä on kyse? Mikä saa ihmisen voimaan pahoin? Jos olet lukenut aiempia kirjoituksiani niin sinulle ei ole yllätys kun nostan mielen tarkastelun polttopisteeseen. Mieli elää kärsimyksestä, epäluulosta, erillisyydestä ja kitkasta. Mieleen ja sen tuotoksiin sulautuminen johtaa kärsimykseen, joka joissakin tapauksissa purkautuu toiseen ihmiseen edelläkuvatulla tavalla. Tällä kertaa tarkastelen mielen erästä erityispiirrettä, josta en ole aiemmin juuri kirjoittanut. Kyse on rajoittuneesta myötätunnosta tai myötätuntovajeesta. Se tarkoittaa, että myötätunto, empatia, kyky eläytyä toisen asemaan ulottuu vain tiukasti rajattuun joukkoon. Yleensä empatian piiri kattaa perheen, ystävät ja lähisukulaiset. Hyvin toimivassa terveessä työyhteisössä piiri ulottuu työkavereihin. Heimo- tai ryhmäidentiteettinä määrittyvä mielen identiteettitarina kattaa myös saman aatteen kannattajat. Kyse voi olla jonkin poliittisen tai uskonnollisen ideologian määrittämästä joukosta, urheilujoukkueen kannattamisesta, urheilu- tai viihdetähden fanittamisesta. Katson että ongelman keskiössä on myötätunto, tarkkaan ottaen sen puute eli myötätuntovaje. Mistä myötätuntovaje aiheutuu? Mikä johtaa kyvyttömyyteen asennoitua toisen asemaan? Mikä johtaa toisen ihmisen esineellistämiseen? Mikä kuolettaa myötätunnon?

Yksi ajan ilmiö on yhä nopeasti kehittyvä peliteollisuus. On arvioitu, että tänä vuonna pelialan liikevaihto ylittää 65 miljardia dollaria (1). On olemassa paljon pelejä, jotka palvelevat ihmiskunnan yhteistä hyvää. Edutainment-kategoriassa (= education + entertainment) on hienoja opetuspelejä, joissa on nerokkaasti yhdistetty viihde ja oppiminen. Näitä pelejä ei yleensä (2) voi myötätuntovajeen muodostumisesta syyttää. Katse on syytä suunnata väkivaltaviihteeseen, erityisesti väkivaltapeleihin. Elokuvissa esiintyvä väkivalta saattaa toisinaan olla ihan perusteltu keino alleviivata esimerkiksi sodan mielettömyyttä. Elokuvan katsoja saattaa oivaltaa kuinka järjetöntä elämän tuhlausta väkivalta kaikissa muodoissaan on. Tietokone- ja konsolipeleissä väkivalta eroaa oleellisesti elokuvista. Pelaaja on aktiivinen toimija pelin sisällä. Pelaaja samaistuu peli-identiteettiin. Pelien vahva myyntivaltti on immersiivisyys, ts. pelitalot pyrkivät toteuttamaan mahdollisimman realistisen toimintaympäristön, virtuaalitodellisuuden, jonne pelaaja uppoutuu (= immersio). Mitä immersiivisemmäksi peli koetaan, sitä paremmat arvostelut se saa ja sitä iloisemmin kassakone laulaa.

Kassakone on totisesti laulanut, kun Rockstar Games julkisti Grand Theft Auto V -pelin (GTA 5) syksyllä 2013. Ensimmäinen vuorokauden aikana myynti ylsi 800 miljoonaan dollariin. Miljardin dollarin myynti (200 miljoonaa peliä) saavutettiin kolmessa päivässä mikä tekee pelistä kaikkien aikojen nopeimmin kyseisen rajan saavuttaneen viihdeteollisuuden tuotteen. Guinnessin ennätystenkirjan mukaan GTA 5 on rikkonut erilaista 7 myyntiennätystä (3). Millainen peli on kyseessä? Ehkäpä on syytä antaa puheenvuoro kriitikoille ja pelaajille. Alla muutama satunnainen poiminta:

"kolme päähenkilöä heittävät keikkaa, ampuvat, ajavat ja poseeraavat. Heissä on niin psykopatian leimua, menneisyyden taakseen jättävää menemisen meininkiä kuin verenmaku suussa onnistumisen vimmaakin. (...) Peli yhdistelee ihmisvihan niin taiturimaisesti sosiaaliseen satiiriin, ettei niitä osaa enää erottaa toisistaan."

"Ryöstöt ovat todella elokuvamaisia ja komeita tapahtumia, joiden parissa vierähtää usein helposti pari tuntia alkuvalmisteluista loppuhuipennukseen. Selkeästi pelin parhaita tehtäviä"

"GTA on lähes arvostelun ulkopuolella. Se on instituutio, jonka kasvatteja me nykypelaajat olemme. Se on uskonto ja raaka todellisuus samassa paketissa."

"varastaa autoja, ampua hipstereitä ja ryöstää ihmisten rahat. Tämä kaikki on mahdollista vain unelmia täyttävässä Los Santosissa."

"asennus kestää varttitunnin ja sen jälkeen huomaan ryöstäväni pankkia. Huidon konepistoolilla pankin asiakkaita sivuhuoneeseen, räjäytän pankkiholvin ja kerään käteisen. Rikoskaverini räjäyttävät vielä yhden oven pankista ulos ja sitten se alkaa – ampuminen. Muutamassa minuutissa tajuan ampuneeni yli kymmenen poliisia ja pakenen talviseen sohjoon."

"GTA V on viettelevä, isotteleva ja poliittisesti epäkorrekti riiston musikaali, josta melkein häpeää nauttivansa. (…) me pelaajathan olemme tietysti hyvin tyytyväisiä. GTA V on toiveet täyttävä aikuisten seikkailupuisto, Disneyland aseilla, asenteilla ja ultraväkivallalla"

"toimintapeli vie pelaajansa syvälle rikolliseen maailmaan"

"olen yhtäkkiä toinen mies, autovaras. Varastan kaverini kanssa urheiluauton, kaahailen ympäri Los Santosia, joka on kuin Los Angelesin ja Miamin sekoitus ja päädyn tulitaisteluun muiden kaltaisteni kanssa. Taas tulee toistakymmentä ruumista."

"Olen osa tätä sykkivää maailmaa. Kaikki on mahdollista. Olen vapaa. Räjäytin juuri metamfetamiinilabran. Ammuin labraa pyörittäneen veljesjoukon, tusinan verran miehiä. Lain ja oikeuden nimissä? Ei. Kusipäät olivat viemässä bisnekseni. (...) tarjolla on kapitalistinen veribaletti ryöstöjä, ylinopeutta, takaa-ajoja, kolareita ja murhia."

"Grand Theft Auto 5 on peli, jota on ilo paitsi pelata myös kokea."

"GTA V (...) ennen kaikkea vapautta tehdä mitä tahtoo, vähän niin kuin pelin käsittelemässä rikolliskulttuurissakin on."

"tehtävät ovat pääasiassa sitä klassista Grand Theft Autoa: hyppää autoon, aja pisteeseen B ja ammu tyypit C-Ö. Aja karkuun poliisia ja tehtävä meni läpi"

Pelin puolustajat toteavat, että peli on sallittu vain täysi-ikäisille. Totta. Mutta aivan samalla tavalla kuten alkoholi ja tupakka, myös GTA 5 on löytänyt tiensä alaikäisten pelikonsoleihin. Tämä on johtanut järkyttäviin tekoihin, kuten esimerkiksi muutaman kuukauden takainen tapaus Yhdysvalloissa osoittaa (5). 8-vuotias lapsi ampui 87-vuotiaan isoäitinsä. Poliisi julkaisi tragedian jälkeen lausunnon, jonka mukaan poika pelasi GTA IV -peliä ennen ampumista.

Pelin puolustajat toteavat aivan oikein, että pelissä "voi tehdä asioita, joista ­oikeassa maailmassa joutuisi vankilaan, kuolisi tai ainakin saisi puolison vihat päälleen" (4). He myös väittävät, että "kun pelin kahdensadan tunnin pelaamisen jälkeen sulkee, mitään pahaa ei oikeasti ole tapahtunut" (4). Näinköhän? Pelin puolustajat kuvittelevat mielen oleva teflonia - siihen ei tartu mitään.

Esimerkiksi Super Bowlin mainoskatkosekunneista ollaan valmiita maksamaan valtavia summia. 30 sekuntia näkyvyyttä maksaa noin 3 miljoonaa dollaria. Jostakin syystä mainostajat uskovat (tietävät?) että mainokset vaikuttavat ajatteluun ja ostopäätöksiin.

On naivia uskotella, ettei parinsadan tunnin sessio ihmisten surmaamisen, naisten hyväksikäytön ja rikosten suunnittelun merkeissä olisi vaikuttamatta kykyyn tuntea empatiaa, kykyyn ajatella eettismoraalisesti kestävällä tavalla, kykyyn kohdata toinen ihminen hyväntahtoisuudesta käsin. Myös tutkimukset osoittavat, että väkivaltapelit lisäävät aggressiota (5). Tähän tulokseen tultiin Iowan yliopiston johdolla tehdyssä laajassa metatutkimuksessa. Siinä yhdistettiin 130 aiemmin tehtyä tutkimusta ja tulos on tyrmäävä: "väkivaltaiset pelit tekevät lapsista aggressiivisempia ja vähemmän empaattisia, riippumatta iästä, sukupuolesta tai kulttuurista." (6)

Millaista jälkeä sielussa tekee 200 tunnin sessio huume- ja väkivaltarikospelin parissa a lá Grand Theft V? Ehkä kaikkein kiistanalaisin kohta pelissä on kidutussessio. Siinä pelaajan on valittava sopivia instrumentteja, joiden avulla kidutettavalta kaivetaan tietoja jotta voidaan tehdä jokin uusi rikos. Peliarvostelija Tom Bramwell (7):

"Players must choose between various instruments of torture and press buttons and rotate sticks when prompted in order to use them on the suspect. If the suspect's heart stops, it can be restarted so the questioning can continue."

Tässä youtube-pätkä kidutussessiosta. Pelaajan on siis pelattava tämä läpi, jotta peli etenee. Hän on tässä immersiivisyyden ideaan perustuvassa pelitilanteessa aktiivinen toimija, hän on kiduttaja.

Antaisitko lapsesi pelata tällaista?
Miltä sinusta tuntuisi, jos puolisosi pelaisi iltakaudet tällaista?
Nauttisitko sinä tällaisen pelin pelaamisesta?

edit: lisäys 4.12.2018

"Vapaa tutkimus on muuttunut hakemus- ja julkaisutehtailuksi. Tieteellisestä ja taiteellisesta sivistyksestä ei puhuta mitään. Kun raportissa sekä opetus että tutkimus on välineellistetty taloudellisen kilpailukyvyn palvelijoiksi, on ymmärrettävää, ettei yliopistolain tavoitteesta kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa puhuta visiossa mitään." (http://blogi.professoriliitto.fi/jaana-hallamaa/visio-uudesta-uljaasta-yliopistosta)

Tämä surullinen kehityskulku johtaa mm. siihen, että tutkimustuloksia viilataan tutkimuksen tilaajan intressien suuntaisiksi jotta rahoitusta saadaan jatkossakin. Rahoittajien intressinä on saada tutkimustuloksia, joilla oikeutetaan oma liiketoiminta. Yksi räikeimmistä esimerkeistä on peliteollisuus, joka on kymmenien miljardien liiketoimintaa. Sen vahva intressi on osoittaa etteivät ns. ensimmäisen persoonan taistelu- ja tappamispelit (kuten Fortnite, GTA, Call of Duty, Far Cry, God of War, Monster Hunter, Playerunknown’s Battlegrounds) vaikuta mitenkään pelaajan empatiakykyyn ja väkivaltaisuuteen. Terve järki ja puolueettomat tutkimukset kertovat yhtä tarinaa ja peliteollisuuden masinoimat tutkimukset toista - ketä uskoa?

10 myydyintä konsolipeliä 2018
http://fortune.com/2018/07/06/2018-best-selling-video-games/

1. Far Cry 5 (Publisher: Ubisoft)
2. God of War 2018 (Publisher: Sony)
3. Monster Hunter: World (Publisher: Capcom)
4. Call of Duty: WWII (Publisher: Activision-Blizzard)
5. Dragon Ball: Fighterz (Publisher: Bandai Namco)
6. Grand Theft Auto V (Publisher: Take-Two Interactive Software)
7. NBA 2K18 (Publisher: Take-Two Interactive Software)
8. MLB 18: The Show (Publisher: Sony)
9. Mario Kart 8 (Publisher: Nintendo)
10. Playerunknown’s Battlegrounds (Publisher: Microsoft)
(listan peleistä ainoastaan numerot 7, 8 & 9 eivät sisällä väkivaltaa ja tappamista)

(1) http://in.reuters.com/article/2013/06/10/gameshow-e-idINDEE9590DW20130610
(2) Poikkeuksiakin löytyy. Esimerkkinä vaikkapa eräs opetuspeli kitaransoittoa varten. Poiminta pelin arvostelusta: "Ei ole mitään siistimpää tapaa opetella kitaransoittoa kuin ampua zombeja ja kaahata poliisia pakoon"
(3) http://www.guinnessworldrecords.com/news/2013/10/confirmed-grand-theft-auto-breaks-six-sales-world-records-51900/
(4) HS Nyt 20.9.2013. http://nyt.fi/20130920-maailman-odotetuin-konsolipeli-gta-v-sai-suomalaispelaajat-jaeaemaeaen-pois-toeistae/
(5) CNN 26.8.2013. http://edition.cnn.com/2013/08/25/us/louisiana-boy-kills-grandmother
(6) "Life lessons: Children learn aggressive ways of thinking and behaving from violent video games" (http://www.news.iastate.edu/news/2014/03/24/violentgamesbehavior)
(7) "Is the most disturbing scene in GTA 5 justified?" (http://www.eurogamer.net/articles/2013-09-16-is-the-most-disturbing-scene-in-gta5-justified)

ps. Korostan vielä. Iowan tutkimus ei ole yksittäinen tutkimus. Kyse on metatutkimuksesta - siinä on koottu yli 130 tutkimuksen tulokset:

"Iowa State University Distinguished Professor of Psychology Craig Anderson has made much of his life's work studying how violent video game play affects youth behavior. And he says a new study he led, analyzing 130 research reports on more than 130,000 subjects worldwide, proves conclusively that exposure to violent video games makes more aggressive, less caring kids -- regardless of their age, sex or culture."

"We can now say with utmost confidence that regardless of research method -- that is experimental, correlational, or longitudinal -- and regardless of the cultures tested in this study [East and West], you get the same effects," said Anderson, who is also director of Iowa State's Center for the Study of Violence. "And the effects are that exposure to violent video games increases the likelihood of aggressive behavior in both short-term and long-term contexts. Such exposure also increases aggressive thinking and aggressive affect, and decreases prosocial behavior." http://www.news.iastate.edu/news/2010/mar/vvgeffects

Valoa poteroon

Mieli saattaa supatella ja sepitellä tarinaa elämästä taistelukenttänä. Tarinan mukaan epämieluisa yllätys saattaa väijyä seuraavan kulman takana. Elämä voi vetää maton jalkojen alta minä hetkenä tahansa. On siis varottava ja varauduttava, On rakennettava suoja. Poteron rakennus- ja korjaustöissä aika kuluu rattoisasti. Mielen bunkkerista kelpaa vihollista väijyä.

Sisällä bunkkerissa saattaa toki olla turvallista, mutta näkymä on kovin rajallinen. Sodankäynti on uuvuttavaa. Voit sittenkin valita. Et ole uhri. Elämä ei tapahdu ulkopuolellasi, jossakin toisaalla. Elämä on aina tässä. Vastakkainasettelu sinun ja elämän välillä on vain ajatus. Olet tila, jossa maailma tulee todeksi. Olet valo, jossa maisema kylpee. Olet ihme.

- Jorma Ronkainen (facebook.com/OnKaikki)

Onnen ohikiitävät hetket?

Elohopean lailla liikkuva mieli on kuin ongelmanratkaisukone. Ongelmat ovat sille polttoainetta, joten se voimaantuu löytäessään tästä hetkestä virheen. Mieli uppoutuu korjaustoimenpiteisiin tai se keskittyy tuskailuun ja valittamiseen. Molemmissa tapauksissa mieli vahvistuu. ”Minä osasin! Minä löysin!” Mieleen samaistuva identiteetti kokee olevansa olemassa, kun se tuntee kitkaa itsensä ja tämän hetken välillä. Kitka on sille elinehto.

On olemassa myös toinen tie. Sillä tiellä identiteetti ei enää ole minkään tarinan, ajatuksen, tunteen tai tuntemuksen rajaama. Ei ole enää kulissiminää, jota olisi tarve korjata ja kiillottaa. Ei ole enää identiteettitarinaa, jota tulisi varjella ja vaalia.

Mieli rauhoittuu, eikä käy enää sotaa tätä hetkeä vastaan. Vastakkainasettelu identiteetin ja tämän hetken välillä katoaa. Mielen melun hiljentyessä huomio asettuu hyväksyvästi tähän hetkeen. Maailma ei enää ole rikki. Onnen tie on rauhan tie. Onnessa avautuu kokemus identiteetistä avarana tilana, jossa mieli liikkuu. Aistimuksia, ajatuksia, tunteita ja tuntemuksia – onnessa on tilaa kaikille. Onnen tiellä hengität tämän hetken raikasta ilmaa.

"Tätä se on"

Oivallus tämän hetken yltäkylläisyydestä katkaisee siivet sitkuttelulta. Sitkuttelu menettää lentokykynsä mielessä, joka viihtyy tässä hetkessä. Ego on riippuvainen elämän draamasta. Se kokee, että tästä hetkestä puuttuu jotakin. Tämä hetki ei ole koskaan hyvä. “Duuria on liian vähän”. Tästä hetkestä puuttuu aina jotakin tai jotakin on liikaa. “Elämässäni on liikaa surua”. Ilon hetkilläkin ego varoittelee itseään. “Kyllä. On myönnettävä, että nyt on iloa. Mutta sano minun sanoneen – kyllä se tästä kohta murheeksi muuttuu. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!”.

Ehkä sinusta on vaikeaa ajatella, ettei tästä hetkestä puutu yhtään mitään? En väitä, että sen myötä olisit aina onnellinen. Ilon ja surun kokemuksia tulee ja menee. Sinä et kuitenkaan enää takerru niihin.

Tietoisuudessa, joka on enemmän kuin mikään siinä ilmenevä tunne, on tilaa kaikelle.

Sisäinen rauha on hetken täyteyden tuntemista. Hyväksyt tämän hetken ehdoitta, valoineen ja varjoineen.

Saatat kenties pelätä, että nyt-hetken hyväksyminen tekee sinusta tahdottoman ajopuun elämän virrassa. Alkaako elämä jotenkin lipua sormiesi välistä? Aika kiitää ja jäät sivulliseksi. Olet fyysisesti läsnä palaverissa, kotona, hississä, liikennevaloissa, mutta ajatuksesi askartelee toisaalla. Kuulostaako tutulta? Tämä on kuvaus sitkuttelevasta ja mutkuttelevasta ihmisestä, joka ei hyväksy tätä hetkeä niin kuin se on. Hän on paikalla, mutta hän ei ole läsnä.

Nyt-hetken hyväksyminen johtaa täyteen läsnäoloon, jossa kaikki kykysi ovat käytettävissä. Kun silmäsi ovat auki tässä hetkessä, alat havaita ihmeellisiä asioita.

Purkaessasi suojamuurit, tiputtaessasi miekkasi ja riisuessasi haarniskasi alat nauttimaan elämän loputtomista rikkauksista.

Flow-kokemuksista tulee arkea. Asiat sujuvat, luovuus kukoistaa, tunnet olevasi elossa. Elät ja olet tilassa, jossa et enää ole käsitteellisen mielen vankina. Huomion valokeila on kirkkaasti siinä mikä on “nyt”. Mieli ei harhaile apinalauman tavoin sinne tänne. Ajattelet vähemmän, mutta laadukkaammin.

Illalla painat pääsi tyynyyn väsyneenä, mutta onnellisena. Päiväsi on ollut kuin kokonainen elämä. Kohtaamisia, yllätyksiä, oppimista. Kiität kaikesta ja liut syvään uneen.

t. Jomppe (facebook.com/OnKaikki)

- – -

tämä on ote Jorma Ronkaisen viimeistelyvaiheessa olevasta kirjasta ”On”

Mistä haltioitumisessa on kysymys?

Kaikki käsitteet vain epäsuoria viittauksia haltioitumisen ytimeen. Ydin on elämä itse, mysteeri, jumala, rakkaus, valo... Jokainen voi käyttää itselleen sopivaa käsitteellistä kylttiä kunhan vain muistaa olla takertumatta siihen.

Ego (eli käsitteelliseen mieleen samaistuva minuus) rakastaa sanoja ja saivartelua eikä osaa suunnata huomiota käsitteiden ja ajatusten väliin, taakse ja ohitse. Käsitteellinen mieli jää tutkimaan tienviittoja, vertailee niiden kokoa, väriä, muotoa ja rakennetta. Se luo ideologioita, koulukuntia, organisaatioita, instituutioita ja uskontoja erilaisten tienviittojen ympärille.

Käsitteellinen mieli tekee kotinsa tärkeinä pitämiensä kylttien juurelle. Se alkaa vartioida ja palvoa tienviittoja. Se vaalii lempiajatuksiaan. Se on halukas riitelemään, jopa tappamaan niiden vuoksi.

Jorma Ronkainen (facebook.com/OnKaikki)

Elämä ei ole pihtari

Tiistaisin bloggaan Elämänmuutos-sivulla. Tänään aiheena elämän täyteys.

Askelmerkkejä On-neen Facebookissa - facebook.com/OnKaikki

"On" -nellista Uutta Vuotta!

Kävin ruokakaupassa. Vuoden viimeinen auringonlasku oli niin komea, että pysäytin tien laitaan.

Vuodenvahde on erityisen otollinen aika pysähtyä hetkeksi ihmettelemään missä mennään. Mitä on jäänyt taaksesi ja mitä näet edessäsi? Ihania muistoja? Ikäviä kokemuksia? Toiveikasta odotusta paremmasta huomisesta? Pelokasta kyyristelyä tuntemattoman edessä?

Menneestä voi oppia, mutta kovin usea on jäänyt sen vangiksi. Menneisyyden "mutkuttelijat" menevät piiloon eilisen taakse. Pessimistiset mutkuttelijat selittävät: "Kyllähän minä muuten tekisin tai voisin, mutta kun minun mies, vaimo, työkaveri, naapuri, anoppi, sisko, veli, isä, äiti... sanoi, teki, jätti tekemättä, jätti sanomatta... eilen, viime viikolla, viime lomalla, lapsuudessa...". Selitysten virta on loputon. "Kyllähän minä, mutta kun minulla on tämä diagnoosi."

Mutkuttelijalle tämä hetki ja sen mahdollisuudet eivät koskaan kelpaa, vaan ne suodatetaan ja latistetaan aina menneen ehdoilla. "Kyllähän minä, mutta kun..." Optimistiset mutkuttelijat puolestaan muistavat aina vedota menneisiin saavutuksiin. "Etkö sinä tiedä kuka olen ja mitä olen saanut aikaan?" Optimistinen mutkuttelija sulkee silmänsä tämän hetken rikkaudelta, passivoituu, kivettyy ja vaipuu muistoihin. "Oi niitä loiston päiviä..."

Entäpä tulevaisuus? Huominen on mahdollisuus, mutta elämä tapahtuu nyt. Tämä tuntuu unohtuneen "sitkuttelijoilta". Sitkuttelija suodattaa tämän hetken kuvitteellisen huomisen ehdoilla. Pessimistinen sitkuttelija varoittaa itseään: "en uskalla iloita, en uskalla edes yrittää, sillä tämä kaikki on vain väliaikaista. Olen epäonninen - huomenna, ensi viikolla, joskus petyn, teen vararikon, sairastun, menetän rakkaan ihmisen... viimeistään kuolemaan kaikki kuitenkin päättyy." Optimistinen sitkuttelija puolestaan vakuuttaa, että "ei ole syytä tehdä muutoksia elämässä ainakaan vielä, ei juuri nyt, sillä sitten kun huomenna, ensi viikolla, ensi vuonna koittaa kesäloma, löydän elämänkumppanin, voitan lotossa, aloitan eläkepäivät... sitten kaikki muuttuu paremmaksi."

Elämä on suora lähetys. Elämä ei tapahdu "sitten kun". Elämä ei ole "mutta kun".

Elämä sijaitsee mutkuttelun ja sitkuttelun välissä. Elämä "On".

"On" on nyt, "On" on joka hetki. Käytän pientä suurta sanaa "On" viittaamaan kaikkeen olevaan. Myös ajatukset olemassaolemattomuudesta ilmenevät tai ovat ilmenemättä "On"-nen viittaamassa nykyisyydessä. Mutkuttelijat ja sitkuttelijat mutkuttelevat ja sitkuttelevat ikuisessa preesenssissä, ainaisessa "On"-nessa. Imperfekti ja futuuri ovat kivoja ja hyödyllisiä aikamuotoja. Ne ovat kuitenkin vain aikaMuotoja, tyhjiä muotoja ellei "On"-nesta ammenneta sisältöä. Jotakin oli ja jotakin tapahtui. Jotakin tulee olemaan ja tapahtumaan. Verbejä taivutellaan tässä ja nyt, preesenssissä ja preesens antaa olemiselle ja tapahtumiselle sisällön. Preesens on täysi ja tosi aikamuoto. Preesens "On".

Nyt on hyvä hetki laskeutua preesenssiin, oleutua olemiseen, maadoittua "On"-neen. Elämä virtaa "On"-nessa. Oletko mukana?

"On"-nellista Uutta Vuotta 2014!

---

"On" (Facebook)

Rakkaus ja parisuhde

Rakkaus – siinäpä Jumalan ohella mainio esimerkki lähes käyttökelvottomaksi muuttuneesta käsitteestä! Rakkauteen vedoten on alistettu toista ihmistä. Rakkauden nimissä on väheksytty toisen ihmisen kokemusta. Rakkauden teot ovat usein olleet raakalaisen tekoja. Mitä rakkaus on?

Jokaisella meillä on muistomme ensirakkaudesta. Se voi olla ruusunpunainen, mutta monesti siinä on katkeransuloinen maku. Rakastumisessa mielen valtaa tunne; rakastettu on ajatuksissa ja maailma näyttää kauniilta. Rakkaus yhdistyy mielessämme usein romanttiseen rakkauteen. Populäärikulttuuri on tyypillisesti romanttisen rakkauden kuvaamista; kaipuuta, rakastumista, pettymistä, löytämistä, pettämistä, kadottamista. Myös muut taiteen alat ammentavat usein inspiraationsa romanttisen rakkauden kentältä. Tilastot kuitenkin kertovat tylyä kieltä: vuosittain Suomessa solmitaan noin 28 000 avioliittoa ja reilut 13 000 liittoa päättyy avioeroon. Romanttinen rakkaus näyttää siis ajautuvan umpikujaan lähes 50% prosentin todennäköisyydellä. Mistä ongelmat johtuvat? Yleisimpinä eron syinä mainitaan uskottomuus, päihteet, erimielisyydet rahan käytössä ja erilleen kasvaminen. Nämä eivät nähdäkseni kuitenkaan paljasta varsinaista syytä. Mikä ajaa ihmiset em. tekoihin ja syihin?

Egovetoinen rakkaus on täyttymyksen etsimistä maailmalta, mammonasta ja toisesta ihmisestä. Ego määrittää identiteettiään omistamisen ja hallitsemisen kautta. ”Sitten kun löydän ihmisen rinnalleni, sitten olen onnellinen. Saavutan täyttymyksen ja kukoistan sitten kun saan elämänkumppanin.” Parisuhteeseen päästyään ja ensihuuman laannuttua ego kuitenkin suhtautuu toiseen ihmiseen itsestäänselvyytenä, jonkinlaisena pysyväisluonteisena nautintaoikeutena. Ennen pitkää ego kyllästyy ja alkaa haaveilemaan jostakin paremmasta. Se toinen, se oikea on sittenkin vielä löytymättä. Sen toisen myötä taivas aukeaa. Uhri-identiteettinä ego puolestaan vetää elämänkumppanikseen väkivaltaisia alkoholisteja, itsekkäitä manipuloijia ja narsisteja. Tultuaan riittävän monta kertaa pieksetyksi, ego rypee itsesäälissä ja vahvistaa näin minäkuvaansa. ”Näin minulle aina käy, mikään ei onnistu, elämä on minua vastaan. Jos minua ei olisi kohdeltu kaltoin, olisin onnellinen ja menestyvä”.

Molemmissa tapauksissa juoksu jatkuu. Egolle ei mikään riitä. Se tarvitsee aina lisää. Niinpä epätoivon, salarakkaiden, erojen, ihastumisten ja pettymysten sarja jatkuu. Vihoviimeinen strategia on kyynisyys. Ego rakentaa ympärilleen epäluulon panssarin, jota se nimittää realismiksi ja elämäntaidoksi. Se linnoittautuu kylmään poteroonsa ja suodattaa kaiken kohtaamansa nokkelan pessimismin läpi. Ego ei nokkeluudessaan kuitenkaan koskaan ymmärrä, että märkivän haavan laastarointi ei auta. Se ei näe, että ratkaisu piilee näkökulman vaihtamisessa. Egon sokeus on luonnollista, sillä näkökulman muutos on egolle kuolemaksi.

Egovetoinen rakkauden ihanne on onnen ulkoistamista: uskotaan, että onni odottaa jossakin tuolla. Onni on seurausta tai riippuvainen jostakin ulkoisesta asiasta. Uusi puoliso, auto, työpaikka, palkankorotus, asunto, lomamatka, vaate, tietokone, kolpakollinen olutta... Nämä ja lukemattoman monet muut asiat voivat toki tuottaa iloa ja niistä on luonnollista olla kiitollinen. Tavara- ja mielihyvätaivaan asiat kuitenkin tulevat ja menevät, rapistuvat ja ruostuvat, ilmestyvät ja katoavat. Kiitollisuuden tunne haihtuu ja ego kyllästyy. Kohta se keksii jonkin uuden tavoitteen. Onnen etsintä jatkuu. "Sitten kun saan, löydän, ostan..., sitten kun ensi viikonloppuna, joululomalla, eläkkeellä... sitten, vihdoinkin olen onnellinen..."

Onko kestävää onnea olemassakaan? Onko vain hyväksyttävä että "onni täällä vaihtelee"? Entäpä jos onnen perässä juoksun sijaan maltamme pysähtyä ja katsoa tätä hetkeä? Mitä tämä hetki pitää sisällään?

Onni avautuu kun on kosketuksessa tähän hetkeen suoraan, ennakkoluulotta, hyväksyen. Onni on olemista harmoniassa tämän hetken kanssa. Tunnistan tämän hetken ainutlaatuisuuden kun en enää pakota sitä johonkin muottiin. Näin en enää etsi onnea maailmalta, jostakin tuolta, tulevaisuudesta. En enää haikaile mennyttä onnea, en kaipaa paluuta eiliseen. Sen sijaan alan kiinnostua tästä hetkestä. Opin lepäämään, olemaan ja toimimaan tässä hetkessä. Nyt-hetki osoittautuu aarrearkuksi, jonka päällä onnen kerjäläinen on istunut ja tähynnyt horisonttiin.

Onnen ulkoistamisen sijaan onni löytyykin siis sisältä käsin. Sisäisen tasapainon myötä ei enää odoteta, että joku toinen tekee minut ehjäksi ja onnelliseksi. Toiseen ihmiseen ja parisuhteeseen ei enää suhtauduta lääkkeenä, joka tekee ehjäksi. Ihminen ei enää odota, mitä toinen ihminen voi tehdä hänelle. Ihminen ei enää vie rikkinäisyyttään parisuhteeseen ja vaadi että parantumisen ihme tapahtuu. Sen sijaan hän tuo täyteyden ja onnen mukanaan.

"On" (Facebook)

Pure Joy of Being (out of your mind)

You don't have to worry. You don't have to be happy. Really. Just be you. Breathe in. Pause. Breathe out. Pause. Relax.

Be who you essentially are behind the endless stories of your identity. You're a miracle. You are life. Happiness lies in the pure joy of being and breathing. You are human Being. You're always more than any thought or feeling or sensation that arises within your awareness. Yes, mind-made stories about you can be fascinating but they're not the real deal.

The real deal is this: being out of your mind-made stories is where your true identity is. You are the limitless space for all this that arises right now. So by all means, be "out of your mind" and have a miraculous day. Every day.

"On" - pieni suuri sana

Mitä olet tehnyt tänään? Mitä aiot vielä tehdä? Joulukortit? Lahjat? Leivonnaiset? Ehditkö? Raportti? Kokous? Koulutus? Kiire? Palaveri? Lausunto? Pöytäkirja? Huomenna! Muistio? Ruokakauppa? Lounas? Päivällinen? Päiväkoti? Et todennäköisesti ihmettele, kun moista kysyn. Länsimainen ihminen kun on oppinut, suorastaan ehdollistunut elämään tekemisessä. ”Mitä teit viikonloppuna? Miten aiot viettää joulua?”

Tekemisen kautta teet itsesi näkyväksi, hyväksytyksi ja tarpeelliseksi. Olet sitä mitä teet. Jos et tee mitään, et myöskään ole mitään. ”Älä siinä vain istu ja ihmettele, vaan tee jotakin!” Kuinka monesti olemmekaan ohjeistaneet toisiamme tekemään ”jotakin”. Tämän seurauksena näemme ympärillämme pakkomielteistä puuhastelua ja addiktiota mitä erilaisimpiin aktiviteetteihin. Normaalia ihmiselämää?

Mitä mahtaa tapahtua, jos päätät sittenkin vain istua, vain olla? Uhkarohkeaa? Lakkaatko olemasta? Et suinkaan, sillä kysehän on tällöin nimenomaan olemisesta. Onko ”oleminen” passiivista? Tapahtuuko mitään? Kyse ei ole staattisesta tilasta, sillä oleminen toteutuu, se virtaa.

Olemisen perusta on pieni ja kaunis sana ”On”. Tämä ulkoisesti pieni sana viittaa kaikkeen olevaan. Suuri sana pienessä paketissa! Sanaluokkana ”On” on verbi. Jotakin tapahtuu. Mitä? Elämä tapahtuu nyt. Tätä se on, elämä. Tapahtuuko jotakin muuta? Kyllä. Sinä tapahdut nyt. Tätä sinä olet. Sinä toteudut olemisesta, ”On”-nesta käsin. Olemisen myötä avautuvassa tyyneyden tilassa sinulla ja asioilla on tilaa tapahtua. Tyyneydestä syntyvät ajatukset, sanat ja teot ovat hienolaatuisia verrattuna pakkomielteisen puuhastelun hedelmiin. Tyyneydestä käsin virtaava sinuus on todellinen identiteettisi, se on aitoa itseilmaisua, se on henkistä vapautta.

Olemisen kautta, maadoittuessasi ”On”-neen löydät hiljaisuuden. Mielen melun hiljentyessä voit kokea, että hiljaisuudella on jollakin merkillisellä tavalla oma äänensä. Kokemus hiljaisuuden äänestä on kokemus syvimmästä itsestä, joka on mysteeri. Mysteerin voi kokea vain ja ainoastaan tässä, ei ensi viikolla eikä ensi vuonna. Tämä hetki kutsuu sinua kotiin. Itseesi. Nyt. Joka hetki.

On tärkeä ymmärtää ettei tässä ole kyse mistään uudesta metafyysisestä tai henkisestä teoriasta. Tämä ei ole käsitteellinen malli, oppi tai uskonto, joka sinun tulisi oppia. Olet kenties havainnut, että sinussa asustaa pikku puuhastelija, ajattelija, murehtija, joka kaipaa koko ajan jotakin pureksittavaa. Henkisyydestä innostuva sisäinen puuhastelija tykkää alkaa suorittamaan henkisyyttä. Se haluaa loistaa henkisyyttä käsittelevissä keskusteluissa. Se rakastaa osoittaa henkistä oppineisuuttaan käymällä loputtomia väittelyjä. Tunnistatko tapauksen? Mikäli et, se saattaa johtua siitä että identiteettisi samaistuu täysin puuhastelijaan. Voi olla myös niin, että identiteettisi määrittyy murehtimisen tai jonkin muun roolin kautta. Niin tai näin, ”On”-nessa ei kuitenkaan ole kyse murehtimisesta, märehtimisestä, suorittamisesta tai tietämisestä. Mysteeri on käsittämätön. Se on tietämisen tuolla puolen, ei-tietämisen piirissä. Lokerointia rakastava puuhastelija, loogisanalyyttinen mieli ei pysty pureutumaan mysteeriin. Mieli elää nimeämisestä, luokittelusta, vertailusta, yhdistelystä. Nämä toiminnot ovat toki monella tapaa ja monessa kohtaa hyödyllisiä apuvälineitä.

Elämän mysteerin voi kuitenkin vain tuntea. Mieli hiljenee, jonka myötä syntyy tilaa syvälle tuntemiselle, kokemiselle ja näkemiselle. Tuntija, kokija ja näkijä on yhtä tuntemansa, kokemansa ja näkemänsä kanssa. Samalla hän kuitenkin tuntee, kokee ja näkee itsensä taustana ja tilana jossa tunteminen, kokeminen ja näkeminen tapahtuu. Tämä on kokemuksellinen oivallus kaiken perustuvaa laatua olevasta ”On” -luonteesta, jossa ylitetään kaikki dualistinen (= todellisuuden kahtiajakoon perustuva) tietäminen. Tämä on mystinen ykseyskokemus, valaistuminen.

Yleensä puuhastelija on kärppänä paikalla ykseyskokemuksen kannoilla ja alkaa touhukkaana liimailemaan käsitteellisiä nimilappuja kokemuksen päälle. Se julistaa, se alleviivaa: ”kuulkaa kaikki – minä tunsin mysteerin, minä koin jumalan, minä näin salaisuuden, minä valaistuin”. Minä. Minä. Minä. Tarralaput eivät kuitenkaan tartu mysteeriin.

Mysteeri on kuin saippua, josta egolähtöinen tarralapputodellisuuteen takertuva mieli ei koskaan saa otetta. Puuhastelija kertoo ja kuulee loputtomat määrät tarinoita minästä, maailmasta, henkisyydestä, valaistumisesta ja mysteereistä. Tarinoilla on toki merkitystä ja parhaimmillaan ne auttavat meitä suuntaamaan huomion oleelliseen. Tämä hetki on oleellinen. Nyt on mysteeri – nyt ilmenee ”On”, joka sisältää kaiken. Mysteeri ei piilottele sitkuttelun eikä mutkuttelun takana. Se ei ala tapahtumaan huomenna eikä ensi viikolla. Mysteeri tapahtuu nyt.

Voit siis lempeästi sanoa sisäiselle puuhastelijallesi: ”Älä siinä vaan tee jotakin, vaan istu ja ihmettele. Jätä tarralaput hetkeksi. Sinä saat olla. Olet perillä. Olet rakastettu.”

Puuhastelijasi saattaa hämmentyä. Se voi alkaa selittelemään ettei tässä oikein ehdi kun on niin monta asiaa tekemättä, lahjat ostamatta ja loppumaton pino tarralappuja liimaamatta. Samalla se kukaties vakuuttaa ettei siinä kerta kaikkiaan ole mitään rakastamisen arvoista – ei ainakaan jos se ei osoita olevansa hyödyllinen ja kiireinen. Ei se mitään. Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on tässä. Rakastaminen ja rakastetuksi tuleminen tapahtuu nyt. Tämä hetki valoineen ja varjoineen kysyy puuhastelijalta, se kysyys sinulta: ”Tahdotko Sinä rakastaa minua?” Olipa vastaus sitä tai tätä – tämä hetki rakastaa ja on aina rakastanut sinua. Tämä hetki kutsuu sinua kotiin. Jos käännät selkäsi, olemassaolo kantaa sinua siitä huolimatta. Voit potkia ja harata vastaan, senkin todellisuus kestää vaivatta. Kaiken se kestää, kaiken se kantaa. Tarralaput, puuhastelijan metkut, pilkan, hylkäämisen… Kun koittaa hetki jolloin olet saanut tarpeeksesi kärsimyksestä ja maljasi on täysi, tämä hetki ottaa sinut avosylin vastaan. Heräät paikassa, johon pieni suuri sana ”On” osoittaa – heräät rakkauden sylissä. Mitään selityksiä ei vaadita, mitään tilivelvollisuutta ei ole. Olet rakastettu.

Olet rakastettu

Rakkaus on tässä. Rakastaminen ja rakastetuksi tuleminen tapahtuu ainoastaan nyt, ainoastaan tässä. Tämä hetki valoineen ja varjoineen kysyy sinulta: "Tahdotko Sinä rakastaa minua?" Vastaatpa niin tai näin - tämä hetki rakastaa ja on aina rakastanut sinua.

Tämä hetki kutsuu sinua kotiin. Jos käännät kutsulle selkäsi, olemassaolo kantaa sinua siitä huolimatta. Voit potkia ja harata vastaan, senkin todellisuus kestää vaivatta. Kaiken se kestää, kaiken se kantaa. Egon metkut, pilkan, hylkäämisen... Kun koittaa hetki jolloin olet saanut tarpeeksesi kärsimyksestä ja maljasi on täysi, tämä hetki ottaa sinut avosylin vastaan. Heräät rakkauden sylissä. Mitään selityksiä ei vaadita, mitään tilivelvollisuutta ei ole. Olet rakastettu.

Facebook / On

Tietoisuuden talossa asustaa Personal Thinker

Tilaa on jokaiselle ajatukselle ja tunteelle. Tietoisuuden talossa saa asustaa myös Ajattelija, Personal Thinker joka rakastaa etsiä vikoja, ongelmia...

Sinä olet tietoisuuden talo ja talon asukkaat - ajatukset ja tunteet ovat lapsiasi. Lapset ovat välillä ihania, välillä raivostuttavia. Jokaisella lapsella on tarina kerrottavanaan. Voit tukkia korvasi ja sulkea silmäsi tai voit pysähtyä, olla läsnä, hyväksyä, kuunnella ja oppia. Oppituokiot voivat olla rakastettavan ihania ja toisinaan opettavaisimmat tuokiot ovat rakastettavan raivostuttavia. Tietoisuuden talon asukkaat - sinun lapsiasi ja opettajiasi. Personal Thinker, Ajattelija - uskollinen apulaisesi. Kaikille on tilaa. Olet rajaton.

Ongelmanratkaisukone

Oletko ongelmanratkaisukone? Näin eräs entinen kollegani tiivisti minulle ihmisyyden ytimen parikymmentä vuotta sitten. Ihmisen olemassaolon tarkoitus on ratkaista ongelmia. Närkästyin. "Ei pidä paikkaansa!" Olin muutama vuosi aiemmin kokenut henkisen heräämisen, jonka myötä kaavamaisen arkiseksi ja harmaaksi kokemani todellisuus ja ihmisyys yllättäen avautui sanoinkuvaamattoman syvänä ja salaperäisenä, käsittämättömän värikkäänä ja kiehtovana. Alkoi loppumaton tutkimusmatka maailmaan ja itseen.

Nyt pystyn tarkastelemaan kollegani mietteitä tyynesti. Ymmärrän häntä. "Ihminen on ongelmanratkaisukone." Se oli luonnollinen ja looginen päätelmä. Työskentelimme eräässä suuressa IT-yrityksessä. Olimme asiantuntijoita, joille maksettiin ongelmien ratkaisusta. Ongelmanratkaisukoneita siis kumpikin? Ihmisyyden vertaaminen koneeseen ei miellyttänyt tuolloin eikä edelleenkään tunnu relevantilta tavalta kuvata ihmisyyttä. Koneella ei ole tunteita, se ei ihastu eikä vihastu. Kone ei ihmettele itseään ja paikkaansa maailmassa. Koneesta ei nouse kysymystä "miksi olen olemassa?" Kone ei tiedosta, että sillä on aistimuksia, tunteita, ajatuksia, kysymyksiä. Kone ei koe eksistentiaalista tuskaa. Kone ei hurmioidu taiteen äärellä. Se ei tunne eikä ole älykäs, sillä älykkyys on tarkoituksenmukaista toiminta-, sopeutumis- ja uudistumiskykyä alati muuttuvassa ympäristössä. Huonekärpäsessäkin on enemmän älyä kuin missään koneessa.

Egoa voi verrata ongelmanratkaisukoneeseen. Ongelmat ovat polttoainetta, jolla ego pysyy käynnissä. Tämä hetki on egon näkökulmasta aina lähtökohtaisesti jotenkin rikki, jotakin on liikaa tai jotakin puuttuu. Egolähtöinen identiteetti voimaantuu kun se löytää ongelman, uppoutuu pohdintaan ja päätyy ratkaisuun. Ego tuntee tyytyväisyyttä, mutta vain hetkellisesti. Kohta se taas tarvitsee jotakin uutta purtavaa. Virheiden etsintä jatkuu. Tämä johtuu siitä, että egon täyttymys on aina riippuvainen jostakin ulkoisesta seikasta. Ego on etsijä. Etsinnän kohde voi olla jokin asia, tapahtuma, ihminen... lista on loputon. Egolle maailma on resurssi, josta onnea alituiseen etsitään. 

Jossakin vaiheessa ego väsyy. Onnen etsiminen maailmasta osoittautuu sarjaksi pettymyksiä, joten ego kyynistyy ja julistaa ettei kestävää onnea ole olemassakaan. Elämä on kärsimystä. Surkeaa sattumaa. Tilapäinen häiriö elottomassa maailmankaikkeudessa. Paradoksaalisesti ego voimaantuu surkeudessaan, toisinsanoen se on onnellinen uskoessaan elämän olevan onnetonta.

Miten on? Onko kestävää onnea olemassa? Vastaus on kieltävä, mikäli onni on riippuvainen ulkoisista olosuhteista. Maailmassa ei ole mitään pysyvää. Asiat tulevat ja menevät, kaikki on jatkuvassa muutoksen tilassa, joten niihin ripustautuva onni vaihtelee. Vastaus on myöntävä, mikäli onni sisäistetään ja samaistetaan tyyneyteen ja rauhaan, joka asustaa ihmisen sisimmässä. Sisäistetyn onnen myötä ihmisen ajattelu, puhe ja toiminta alkaa omistamisen, kontrolloinnin, pelon ja ahneuden dynamiikan sijaan ilmentää yltäkylläisyyttä, rakkautta.

Reality and the self

The Questions, Part 3/3

Some reflections on reality and the self. What is real? Who am I?

http://youtu.be/ej9aRjy2Nkc

Irti nimilappu-todellisuudesta

Käsitteellinen mieli, ego rakastaa lokerointia ja nimilappujen liimailua kaiken kokemuksen päälle - se uskottelee tietävänsä mistä tässä kaikessa on kysymys. Herääminen on arkikokemuksen ja arkiajattelun latistaman todellisuuskäsityksen purkautumista. Todellisuus paljastuu värikkäänä ja salaperäisenä. Heräämisen myötä kokee kiitollisuutta tästä hetkestä niin kuin se on. Tämän hetken täyteys paljastuu ja sen kokemisesta tulee pyhä rakkauden toimitus.

Sota ja rauha.

Oleellista on oivaltaa, että kun elämä ravistelee (se ravistelee ihan jokaista monesti ja monella tavalla) niin tyypillinen reaktio on kasvattaa panssari, rakentaa suojamuuri itsen ja maailman väliin. Ihminen kyyristyy poteroon ja valittaa kovaan ääneen elämän kovuutta. Tällaista olemisen tapaa voi kutsua uhri-identiteetiksi. Muunnelma tästä on sosiaalidarwinistinen kyynisyys, josta käsin toinen ihminen on aina vain astinlauta tai este oman edun ajamiseen. Elämä mielletään eloonjäämistaisteluksi, peliksi, jossa kilpaillaan rajallisista resursseista. Kutsun tämän agendan mukaan eläviä ihmisiä cv-identiteetin (ansioluetteloidentiteetti) omaaviksi. CV-identiteetti haluaa mainetta ja mammonaa. Status on kaikki kaikessa.

Molemmissa tapauksissa on kyse sotatilasta ihmisen ja elämän välillä. Uhri-identiteetin omaava lamaantuu poteroon eikä uskalla elää. CV-identiteetin omaava on puolestaan aktiivinen toimija sotatantereella, koska se "tietää" että sellaista elämä on, "syö tai tule syödyksi".

Onko muita tapoja elää? Suojamuurien pystytyksen sijaan on mahdollista valita avoimuus. Kolmas tie on "pitää iho ohuena", kuten Tommy Tabermann tykkäsi sanoa. Elämän täyteys realisoituu vain avoimuudesta käsin. Onnellisessa elämässä on kyse läsnäolosta eikä läsnäoloa ole ilman sisään- ja ulospäin suuntautuvaa avoimuutta. Kolmas tie on oppia ymmärtämään, että oletus sotatilasta ihmisen ja elämän välillä on virheellinen. Ihminen on elämää. Elämä on ihmisyyttä. Sota on ohi, vaikka egosi sitä tiedä.