Filosofista (2/4)

(moni unohti kantilaisen ratkaisun, jonka avulla rationalismin ja empirismin välinen ristiriita voidaan ylittää; käsitteet ilman havaintoja ovat tyhjiä ja havainnot ilman käsitteitä ovat sokeita. Tarvitaan siis sekä rationalistista käsitteenmuodostusta havaintomateriaalin jäsentämiseksi että empirististä havaintomateriaalia tyhjän käsiterunouden eliminoimiseksi.)

Mutta mitä on havainto?

Wienin piiri ja sen perilliset ovat vaarassa tehdä sen virheen, että havainnoksi hyväksytään vain ”ulkoista todellisuutta” koskeva kaikkien (helposti) todennettavissa ja toistettavissa oleva havaitsemisen tapahtuma. Samalla lyödään lukkoon tietty (dualistinen) tieto- ja todellisuuskäsitys. Unohdetaanko, että havainnot voivat suuntautua ”ulkoisen” todellisuuden lisäksi myös ”sisäiseen”? Käytän tässä kohtaa käsitteitä ulkoinen ja sisäinen, jotta dualistisesti virittynyt ymmärtää mistä on kysymys. Dualismin ylittäneen näkökulmasta sisäinen on ulkoista ja ulkoinen sisäistä.

Viime kädessä tajunnan sisällöt ovat ainoa varma tosiasia mitä meillä on. Puhe ”ulkoisesta” ja ”sisäisestä” todellisuudesta on tähän nähden sekundääristä ja itse asiassa tavallaan merkityksetöntä; tietäjä, tiedettävä asia ja tietämisen tapahtuma, kaikki eksistoi varmuudella vain tajunnassa ja ne kaikki ovat yhtä tajunnassa. Erittelevä, lokerointiin fiksautunut mieli konstruoi jälkikäteen ”ulkoisen”, ”sisäisen”, ”subjektin”, ”objektin”, ”tietämisen” jne. kategoriat. Toki näistä kategorioista voi olla apua asioiden hahmotuksessa ja viisauden tiellä, mutta niistä voi tulla myös ymmärryksen esteitä jos niitä erehtyy pitämään objektiivisesti, a priori annettuina todellisuuden elementteinä.

Filosofian nykymerkitystä on arvioitu useissa ansiokkaissa kirjoituksissa – nostettakoon tässä yhteydessä esille vaikkapa filosofian dosentti Matti Sintosen tiivis katsaus filosofian historiaan ja nykytilaan [1]. Vaikka kirjoitus sisältää paljon hyviä ja terävänäköisiä ajatuksia, on samalla todettava, että sen heikkous on loogisanalyyttisen koulukunnan aiheuttama värittyneisyys. Sintosen viitekehyksestä on toki loogista tuomita ”nojatuolifilosofiaksi” kaikki sellainen ajattelu, jonka ”ongelmat ovat näennäisesti (…) mielekkään näköisiä, mutta eivät ole ratkaistavissa tieteen menetelmän avulla” [1, s. 19]. On kuitenkin syytä huomata, että tieteelliseen menetelmään ankkuroituva filosofinen projekti on lähtökohdissaan sitonut kätensä, ts. se on kiinni tietyssä (dualistisessa) tieto- ja todellisuuskäsityksessä. Tämä on ristiriidassa klassisen filosofia-käsityksen kanssa; filosofian tulisi orientoitua todellisuuteen mahdollisimman laajasti ja kokonaisvaltaisesti – tämä ei sulje pois tieteellisen menetelmän paradigmaan tukeutuvaa filosofiaa yhtenä mahdollisuutena.

Mitä filosofia on? Ad fontes –hengessä lähden määrittämään filosofian merkitystä ja olemusta käsitteen etymologiasta; filo (kreik. phil, philo; rakastava, rakkaus), sofia (viisaus) – filosofia on siis viisauden rakastamista. En todellakaan ajattele kuin vaikkapa Wittgenstein joka rajaa filosofian tehtävät käsiteanalyysiin. Minulle filosofia puhtaimmillaan ja parhaimmillaan on ensisijaisesti viisauden rakastamista tai rakkautta, rakastumista viisauteen – tämän pohjalta sitten käynnistyy ja siihen tähtää filosofisälyllinen toiminta.

Filosofi siis rakastaa viisautta. Mitä tämä tarkoittaa? Mitä on rakastaa ja mitä on viisaus tässä kontekstissa? Siitä enemmän seuraavissa kirjoituksissa.


Viitteet

[1] Sintonen Matti, ”Filosofia – kaikkien tieteiden äiti ja hampaaton isoäiti” Tieteessä tapahtuu nro 2/2006, ss. 16-21, (http://www.tieteessatapahtuu.fi/0206/sintonen.pdf)