perjantaina, maaliskuuta 16, 2012

Elämän oppikoulun lopputyö

Eloa täällä maan päällä voi verrata kouluun; yksi aloittelee ja toinen on jo päättämässä. Enkä nyt tarkoita fyysistä ikää tai koulutusvuosia vaan henkistä kasvua. Elämän oppikoulun tärkein läksy on oppia sisäisesti tuntemaan ihmisen ja elämän kantava voima, joka on rakkaus. Haasteena on integroitua rakkauteen, tulla rakkaudeksi. Kun tämä on toteutunut, ihminen voi jatkaa muualla. Tai hän voi myös toimia täällä auttamassa muita.


Mikä rooli gurulla on tässä?
Guru-käsitettä voi käyttää monessa merkityksessä. Ensinnäkin, guru on opettaja. Gurun avulla me voimme oppia jotakin uutta itsestämme ja maailmasta. Oikealla asenteella jokaisen voi nähdä opettajana; kohtaamamme ihmiset, tässä elämässä meille annetut läheiset, sukulaiset, perhe… voimme oppia heiltä kaikilta. Meidän tarvitsee vain pitää silmät auki, tarvitsemme nöyryyttä myöntää että olemme vielä kovin tietämättömiä monessa asiassa. Olemme siis gurujen ympäröimiä. Myös täällä internetin ja blogien ihmeellisessä maailmassa.

Toisekseen, guru on opettaja joka on hyvin pitkällä – kenties jo perillä rakkaudessa. Guru saattaa olla boddhisattva – ihminen joka kieltäytyy astumasta nirvanaan niin kauan kuin yksikin elollinen olento vielä kärsii. Tällaisen gurun kohtaaminen merkitsee sitä, että saatamme saada erityisen tärkeää opastusta tai opetusta siitä kuinka päästä perille myös itse. Tällaisen gurun kohtaaminen saattaa merkitä ratkaisevaa impulssia vapauteen tai sitten saatamme torjua totuuden.

Ajatellaan vaikkapa Nasaretin Jeesusta. Kun Jeesus kohtasi ihmisen, tämä merkitsi jonkinlaista käännekohtaa ihmiselle. Hän joko alkoi uskoa tai sitten hän saattoi mennä syvemmälle epäuskoon. Jeesusta ei voinut kohdata neutraalisti – hänessä oli jotakin, joka aiheutti ihmisessä voimakkaan reaktion; yksi rakasti, toinen vihasi. Ajattelen, että näin on asianlaita myös boddhisattva-gurun kohdatessamme.

Hyvä guru voi auttaa ihmistä virittymään rakkauteen. Viime kädessä työ on kuitenkin tehtävä itse, sisäisesti. Aivan kuten perhosen on itse läpikäytävä metamorfoosi kotelovaiheensa aikana, myös ihminen on kutsuttu muuttumaan; vanha minä katoaa ja uusi on syntynyt. Uusi minä on minättömyyttä, joka lausuu ”enää en elä minä, vaan Kristus minussa”, itsekäs minä on kuollut – ikuinen rakkausminä elää.

Kristinuskon nimissä on paljon korostettu Christo pro nobis –ajattelua – Kristus meidän puolestamme. Tämän on sanottu tarkoittavan, ettei meidän tarvitse tehdä yhtään mitään; kaikki on jo valmista, meidän tarvitsee vain vastaanottaa. Vaikka tässä piilee tietty totuus, haluan kuitenkin korostaa myös Christo in nobis –ajattelua – Kristus meissä. Christo in nobis tarkoittaa, että ulkoisiin guruihin emme voi takertua. Sisältämme löytyy avain ikuiseen elämään, taivasten valtakuntaan. Christo in nobis on sisällämme oleva jumalallisen rakkauden kipinä. Magna opuksessa, metamorfoosissa ihmisestä tulee kipinä ja kipinästä ihminen. Elämän oppikoulun ratkaiseva päättötyö on valmis.

-gs

keskiviikkona, maaliskuuta 14, 2012

Todellinen Aikuisuus

Aikuisuus, a-ikuisuus, se on ensimmäistä ikuisuutta.
Se ei ole ikävuosiin yhteydessä.
Todellinen Aikuisuus on täysi-ikäisyyttä, jossa ihminen ei enää ole "kaikenlaisten opin tuulien heiteltävinä" (Ef. 4:14).
Todellisessa Aikuisuudessa ollaan tultu täysi-ikäiseksi Kristuksen tuntemisessa (Kol. 1: 28).
Todellisessa Aikuisuudessa ei enää ole egominää.
Todellinen Aikuisuus on Valominuutta. Kristusminuutta. Rakkausminuutta. Todellista alkuperäistä ihmisyyttä.

-gs

tiistaina, maaliskuuta 13, 2012

Kuolemanjälkeinen elämä

Kirkon tutkimuskeskuksen marraskuussa 2011 tekemän kyselyn perusteella suomalaisten usko kuolemanjälkeiseen elämään on vähentynyt. Yli kolmasosa vastanneista ajattelee että kuoleman jälkeen ei ole elämää.

Uutinen Kotimaan sivuilla
Uutinen Ylen sivuilla

Todellakin, materialistisen ihmiskäsityksen kannalta näin on. Kuolema on tiedostavan minän päätepiste. Materialisti redusoi minuuden eläviin aivoihin ja kun aivot kuolevat, minuuden oleminen lakkaa.

Henkisen ihmiskäsityksen valossa kuolema on portti johonkin toiseen tilaan jossa ihminen jatkaa olemassaoloaan jossakin toisessa muodossa, sillä minuus on jotakin muuta(kin) kuin elävien aivojen tila.

Ihmiskäsitykseni perusteella pätee

- kuolema on minän päätepiste
- kuolema ei ole minän päätepiste

Ristiriitaista?

Siinä määrin kun ihminen elää kiinni egossa, egotietoisuudessa, hän on kuolevainen. Siinä määrin ihminen on ikuinen, kun hän elää todellisessa itsessään. Todellinen itseys on Kristustietoisuutta/minuutta. Voidaan puhua myös vaikkapa rakkaustietoisuudesta/minuudesta. Jälkimmäinen olemisen tapa on persoonatonta (lat. persona = naamio; siis aitoa olemista), egon pauloista vapautunutta olemista.

Ihmisen haaste on kasvaa persoonaminän ylitse rakkausminuudeksi. Tässä kasvussa tulee todeksi Paavalin ajatus "Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa" (Gal. 2:20). Tämä ei ole helppo tie - se on ristin tie, itsensä kieltämisen tie (Lk. 9:23). Tällä tiellä ego tulee panemaan vastaan viimeiseen saakka. Se on kuitenkin tie, joka totuutta janoavan on kuljettava. Se on ikuiseen elämään vievä tie. Paluutie kotiin.

-gs

keskiviikkona, maaliskuuta 07, 2012

Jaakobin paini



(maalaus: Gustave Doré http://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:Jacob_Wrestling_with_the_Angel.jpg)

Mies sanoi hänelle: "Päästä minut menemään, sillä päivä valkenee." Mutta Jaakob sanoi: "En päästä sinua, ellet siunaa minua." (1. Moos. 32:27)

tiistaina, maaliskuuta 06, 2012