Heinäkuisen Kreetan matkan innoittamana lainasin kirjastosta Zorbasin, Nikos Kazantzakisin veijaritarinan kirjanoppineen ja luonnonlapsen ystävyydestä. Mainio kirja, vaikka Zorbasin tässä-ja-nyt -elämänasenne vaikuttikin välillä kovin väkinäiseltä enkä allekirjoita hänen projektiaan materiaan sukeltamisen autuudesta. Puutteistaan huolimatta Zorbas oli paikoitellen siinä määrin kiintoisa että päätin tutustua kirjailijaan tarkemmin. Osoittautui että kyllä vaan Nikos on paljon kirjoittanut!
Käteeni osui Franciscus Assisilaisen kuvitteellinen elämäkerta aikalaisen ja kanssakulkijan, Frate Leonen silmin nähtynä. Voi sitä askeesin määrää ja mielenlujuutta! Ja kerronta on komeaa. Pyhä köyhyys levittää eteen 1200-luvun Italian väreineen ja tuoksuineen, oliivilehtoineen ja viinitarhoineen. Kilvoittelu on ankaraa ja haltioitumiset korkeita niin korkeita."Keltasirkku yllämme oli vaiennut, sekin kuunteli. Aurinko, kuu, tuli ja vesi astuivat halpaan majaan ja asettuivat Francescon ympärille ja kuuntelivat. Myös kuolema oli tullut sisään niiden kanssa, pidätti henkeään ja kuunteli. Mutta Francesco ei nähnyt mitään eikä ketään. Hän lauloi pää taakse taipuneena, ja vankilan kalterit taipuivat ha sallivat sielun vapaasti lentää."
Franciscuksen agenda oli tinkimätön - "köyhyys, rauha, rakkaus", mutta toisaalta hän tunnusti mahdollisuuden että vuorelle vie muitakin teitä. Franciscus valitsi hyvin jyrkän ja vaikean polun.
"Julistakaa sanan voimalla, jos osaatte. Mutta ennen kaikkea julistakaa elämällänne ja teoillanne. Mikä on korkeampi kuin sanat? Teko. Mikä on tekoa korkeampi? Vaikeneminen. Kiivetkää, veljeni, kiivetkää niiden tikkaiden päähän saakka, jotka johtavat Jumalan luo. Julistakaa sanoilla, julistakaa teoilla ja viimein, kun jäätte yksin, astukaa pyhään hiljaisuuteen, siellä on Jumala."
-gs