Eläviä aikuisia

Komeaa askellusta Helsingin MM-kisoissa 26 vuotta sitten. Decker rutistaa kaksoismestariksi viimeisten kymmenien metrien sprintillä.





Eilen pohdiskelin puoliääneen että mikäs se helatorstain uskonnollinen ulottuvuus mahtoikaan olla. Tytär totesi

- Jeesus kuoli meidän kaikkien puolesta.
- Ahaa. Mitäs se tarkoittaa?
- Silloin kun Jeesus oli vielä elossa, ei vielä ollut eläviä aikuisia eikä lapsia.

Wikipediassa helatorstai määritetään kristilliseksi juhlaksi, "jota vietetään neljäntenäkymmenentenä päivänä pääsiäisestä Jeesuksen taivaaseenastumisen muistoksi."

-gs

Pullopostia

Vappu oli kaunis. Aurinko paistoi myös Helsingin Lauttasaaren edustalla Melkin saaressa. Vappuaattona iltapäivällä kävelin saaren ympäri merta, jään muovailemia silokallioita ja olemassaolon upeutta ihmetellen.

Meri. Rakastan merta.

Meri on aina kiehtonut ihmistä. Romanttista tajua omaava on ihaillut sen kauneutta ja kunnioittanut sen voimaa. Ahneuteen ja lyhytnäköisyyteen taipuva on suhtautunut mereen epäkunnioittavasti ryöstökalastamalla ja saastuttamalla sitä.

Merta voisi verrata todellisuuteen. Samalla tavalla kuin pohtiva ihminen ihmetellyt meren laajuutta, syvyyttä ja sisältöä, hän on myös miettinyt todellisuuden olemusta; miten todellisuudesta saa tietoa, mitä on todellisuuden ytimessä, mikä on olemassaolon tarkoitus, mikä on totuus, mitä on tieto. Tiede tarjoaa eräitä vastauksia, hyviäkin. Joidenkin mielestä tieteen tarjoamat vastaukset ovat ainoita oikeita.

Merivertauskuvaa käyttäen voidaan sanoa, että tiede ja tieteellinen metodi tarjoaa, valmistaa ja testaa erilaisia pyyntiverkkoja. Verkoilla voidaan vaihtelevalla menestyksellä saada saalista (tietoa, totuuksia). Tieteellinen metodi pyrkii tekemään yhä parempia verkkoja ja kehittämään yhä parempia pyyntitekniikoita. Verkot ja tekniikat ovat kehittyneet. Olisi kuitenkin naivia väittää meren monimuotoisen todellisuuden redusoituvan verkon saaliiseen. Tämä kuitenkin tieteellä ja siihen ripustautuvalla mielellä on taipumus tehdä. Tieteisuskova myöntää vain sellaisen todellisuuden (tiedon) olemassaolon, joka verkkoon tarttuu.

Tieteellisen metodin mukaiseen pyyntiverkkoon sitoutuva järjellisyys tunnustaa vain verkkoon tarttuvan saaliin ja naureskelee järjellisyydelle, joka kertoo verkon ulkopuolisesta elämästä. On huomattava, etten pidä tieteellistä metodia tai rationaliteettia mörkönä, joka väistämättä tuhoaa mahdollisuutemme käsittää todellisuutta. On kuitenkin hyvä tietää tieteellisen otteen mahdollisuudet ja rajoitukset. Ja on hyvä ymmärtää tieteellisyyden ehdoilla määrittyvän rationaliteetin olevan vain eräs kapea alue mielen orientoitumismahdollisuuksista.

Sanotaan, että tiede kehittyy. Se on totta. Mutta mikäli tiede pitäytyy lähtökohdissaan, se tulee tehneeksi (metodologisen ja rationaliteetin tasolla tapahtuvan) paradigmaattinen virityksen ja samalla se leikkaa a priori todellisuudesta jotakin pois. Silloin tieteen kehittyminen käytössä olevaan paradigmaan nojaten ei auta, vaan on vaihdettava paradigmaa. Vertauskuvallisesti: taideteosta yritetään ymmärtää mittaamalla se yhä uudestaan ja tarkemmin ja tarkemmin (kvantitatiivinen ote). Mittaamisen tie ei johda todelliseen tietoon taideteoksesta, vaan sen todellinen olemus avautuu vasta täysin toisenlaisen lähestymistavan (esimerkiksi esteettinen ote) kautta.

Kun todellisuutta, maailmaa ja ihmisyyttä haluaa käsittää jotenkin syvemmällä tavalla, kohdataan dilemma, joka zeniläisittäin ilmaistaan toteamalla että ”ne jotka tietävät, eivät puhu ja ne jotka puhuvat eivät tiedä”. Voidaan siis kysyä, onko kirjoitukseni käsitteellisestä pyristelystä mitään hyötyä. Onko siitä vain haittaa? ”Nimetön on taivaan ja maan alkuperä. Nimeäminen on kymmenentuhannen olion äiti.” Toisaalta ihminen on kyselevä ja vastauksia etsivä ja määrittävä olento enkä usko kyselemisen kieltämisen positiiviseen vaikutukseen. Kenties on kuitenkin niin, että aikamme kyseltyämme, pyristeltyämme ja älyllistä akrobatiaa harrastettuamme huomaamme väkinäisen yrittämisen tarpeettomuuden ja oivallamme (mm. zeniläisessä perinteessä korostetun) luonnollisuuden tai ”sellaisuuden” kautta avautuvan vapauden ja luovuuden. Tietyn käsitteellisen ”kiipeämisen” jälkeen voimme hylätä tikapuut (kuten Wittgenstein esitti) tarpeettomina, sillä huomaamme pystyvämme hyppäämään ja lentämään. Vaivattomasti. Luonnollisesti. Tavallaan meidän on ensin tultava aikuisiksi, jotta voimme tulla jälleen meren rannalla leikkiviksi lapsiksi, lapsiksi jotka käsittävät meren upeuden suoraan.

Niin, siitä kävelyretkestä vielä – löysin pullopostia. Ilahduin ja ajattelin lähettää viestin itsekin. Sinä blogimeren rannoilla vaeltava satunnainen kulkija löysit viestini. Toivottavasti ilahduit.



(Séte -04)