I'm a believer...
ja vahvistun uskossani. Uskoni ei ole sokeaa, sillä se perustuu omakohtaisesti ajateltuun ja koettuun. Onko se siis uskoa lainkaan?
Englannin kielessä on
belief ja
faith -käsitteet.
To believe in something vs.
to have faith in something. Olisiko sitten
believe enemmän uskomista kun taas
faith perustuu johonkin?
Kenties uskomisen sijaan olisikin kuvaavampaa puhua
luottamisesta. Uskomisen käsite kun on kovin arvoladattu ja synnyttää helposti harhaanjohtavia mielikuvia. Metafysiikan tasolla (= todellisuuden ja ihmisen luonnetta koskeva näkökulma) minä voin todeta olevani luottavainen, vakuuttunut siitä, että maailma ja ihminen on perin
ihmeellinen.
It's a wonderful world.
Ihmiskäsitykseni mukaan ihminen ei ole pelkästään biologinen olento, jolla on evoluution myötä kyky käsitteelliseen ajatteluun. Ihminen on myös henkinen olento, jolla on kyky ylittää biologismateriaalinen taso - kyky ylittää rajallisuus, kuolema. Ihmisellä on kyky saavuttaa olemisen taso, jossa hänestä tulee ikuisuusolento. En pidä näkemystäni eskapismina enkä toiveajatteluna, vaan se perustuu ajateltuun ja koettuun. Toki siinä on oleellisena osana mukana luottamus - siihen sisältyy epävarmuustekijöitä.
Minulla on enemmän tai vähemmän subjektiivinen näkemys siitä, että asenteeni on oikeutettu. Onko se objektiivisesti ottaen tosi? Riippuu subjektiivisen asenteeni perusteesta. En siis pidä tätä mielipideasiana - en ajattele että jokainen mielipide on yhtä oikea. Mielipide voi olla lähempänä tai kauempana totuutta.
Olen
pragmatisti; käytäntö on teorian koetinkivi. Ihmis- ja todellisuuskäsitykseni totuudellisuuden mittari on maailma, todellisuus. Sikäli kun ymmärrän ihmisyyttä, minuutta, maailmaa ja koen oppivani, edistyväni, viisastuvani - käsitän olevani oikeilla jäljillä. Sikäli kun koen vapautuvani tunteen ja järjen dualismin puristavasta otteesta, käsitän olevani oikeilla jäljillä.
Ihmiskäsityksessäni meidät on kutsuttu eheytymään, viisastumaan. Tähän prosessiin sitoutumisen myötä sisimmässämme tapahtuu monenlaisia asioita - merkillisiä asioita, iloisia asioita, mutta myös raskaita asioita. On erittäin tyypillistä, että joudumme käymään läpi erämaavaelluksen - keskiajan mystikot kutsuivat tätä jaksoa sielun pimeäksi yöksi. Erämaa, pimeys, yö - ne ovat osa sisimpäämme. Voi sanoa, että sisäinen totuutemme on niiden verhoama.
Todellista minuuttamme, ikuisuutta meissä, voi verrata sädehtivään jalokiveen. Sopivissa olosuhteissa saatamme nähdä vilahduksen kiven kauneudesta. Moni jatkaa elämäänsä vanhaan tapaan.
Mutta näky ei jätä rauhaan niitä, joiden sielun janoa totuuteen ja kauneuteen maailma ei pysty sammuttamaan. Joku jättää kaiken ja lähtee etsimään näkemäänsä. Jonkun etsintä suuntautuu maailmaan, toinen ymmärtää työn tapahtuvan sisältä käsin. Moni turhautuu, väsyy, unohtaa. Moni alkaa pitää näkemäänsä harhana, toiveajatteluna, illuusiona. On myös niitä, jotka jaksavat tehdä sisäisen erämaavaelluksen, jaksavat valvoa sielun pimeän yön, eivät pelkää sielustaan löytyvää palanutta maata, tuhkaa, ylittävät vanhan itsekkään minänsä ja saavuttavat timantin, todellisen itsensä, rakkausminuuden, joka säihkyy sateenkaaren kaikissa väreissä. He ovat kulkeneet ristin tien, päässeet perille, heistä on tullut nöyriä mutta lujia, vaatimattomia viisaita joilla on sisäinen yhteys elävään tietoon, gnosikseen.
Kuuletko kutsun?
-gs
(kuva http://www.chm.bris.ac.uk/pt/diamond/)
