Moraalinen kompassi ja itsekasvatus

Jokaisella on jonkinlainen moraalinen koodisto, ts. arvojärjestelmä jonka valossa ihminen arvioi toimintaansa: arviointi tehdään ennen päätöstä toimia tai olla toimimatta ja/tai sitten jälkikäteen reflektoiden kuinka sitä tuli toimineeksi tai kuinka sitä pitäytyi tekemästä jotakin. Moraalisen koodiston valossa ihminen puntaroi, mikä on oikein ja mikä väärin. Ihminen usein haluaa impulsiivisesti yhtä sun toista mutta ei läheskään aina toteuta haluaan, koska hän on sitoutunut noudattamaan moraalikoodiaan. Moraalikoodi on sisäinen arvojärjestelmä - voidaan puhua vaikkapa omatunnosta - jonka perusteella ihminen arvottaa tekoja, sanoja ja jopa ajatuksia oikeiksi ja vääriksi. Ajatusten arvoperustainen itsekritiikki saattaa merkitä ettei ihminen halua kehitellä saati vaalia ajatuksia, jotka ovat moraalikoodin perusteella huonolaatuisia. Moinen ei olisi lainvastaista, mutta omatunnon valossa se ei olisi viisasta itsekasvatuksen ja henkisen kasvun kannalta. Huonolaatuisten ajatusten vaaliminen johtaa siihen, että niistä muodostuu pysyväluonteinen asumus korvien väliin. Sen purkaminen vaatii työtä.

Joillakin moraalikoodi määräytyy pitkälti ulkoisin ehdoin (esim. lainsäädäntö, uskonto). On myös niitä, joiden moraalikoodi kumpuaa sisältä, omatunnosta. Ihmiskuvani ja todellisuuskäsitykseni valossa henkinen kasvu ja itsekasvatus merkitsee mm. sitä, että

a) yhteys sisäiseen moraaliseen kompassiin vahvistuu ja kompassi kalibroituu yhä tarkemmin tunnistamaan oikean ja väärän,
b) ajatukset, sanat ja teot poikkeavat moraalisen kompassin oikea-suunnasta yhä vähemmän ja sen myötä muotoutuvat yhä enemmän moraalikoodiston näköisiksi,
c) ulkoinen moraalikoodisto esimerkiksi lainsäädännön tai uskonnollisen arvojärjestelmän muodossa ei enää ensisijaisesti ohjaa toimintaa.

ps. On toki automaatiotason reaktiopohjaista toimintaa, jonka reflektointi ehtii tapahtua vasta jälkikäteen. Esimerkiksi liukkaan alustan yllättäessä kävelijän, korjausliikkeet tapahtuvat automaattisesti. Tietoinen arviointi kulkee jälkijunassa. Toisena esimerkkinä mainittakoon vaikkapa nopeat mailapelit (kuten jääkiekko). Niissä on paljon pelitilanteita, joissa ainoastaan automaattinen vaistonvarainen toiminta johtaa oikeaan lopputulokseen kuten maaliin.

Tunne on suloinen

Susan Brownell Anthonyn syntymästä on tänään 196 vuotta. Susanin vuosikymmeniä kestänyt toiminta sukupuolten tasa-arvon puolesta oli ratkaisevassa asemassa kun Yhdysvalloissa vilkkaan debatin jälkeen vihdoin myönnettiin äänioikeus myös naisille vuonna 1920. Susan vastusti orjuutta ja hän vaati myös rotujen välistä tasa-arvoa. Susan oli viisas nainen.

"Nainen joka pystyy itse hankkimaan toimeentulonsa ja maksamaan laskunsa on onnellinen. Tämä itsenäisyyden ja varmuuden tunne on suloinen." - Susan B. Anthony

Paras Joululahja

Olet sen arvoinen.

“You yourself, as much as anybody in the entire universe, deserve your love and affection”
― Gautama Buddha

Vähätteletkö itseäsi?

Se on ego, sisäinen arvostelija joka dissaa, joka väheksyy tekemistäsi. Keskeistä on oivaltaa olemassaolosi mittaamaton arvo, se on lahja - riippumatta siitä tunnustaako sen ego tai joku toinen ihminen. Jos sidot itsearvostuksen toiseen tai egoon, jäät hyväksymisen tarpeen vangiksi. Kerjäät hyväksyntää. Sen sijaan ymmärtäessäsi olevasi olemassaolosi myötä arvokas, jalkojesi alla on tukevaa maata. Ego vaikenee. Sinusta tulee se mitä sisimmässäsi olet aina ollut. Ainutlaatuinen kanava rakkauden ilmenemiselle maailmassa.

Hyvä itsetunto - lahja toiselta vai itseltä?

Itsetunto on yhteydessä itsearvostukseen. Itsensä arvostamisen myötä uskaltaa olla oma itsensä. Kuinka arvostus syntyy? Missä määrin itsearvostus on riippuvainen toisesta ja missä määrin se nousee itsestä?

Luin tänään hienon kirjoituksen (hyvejohtajuus.fi) aiheesta. Tekstissä on paljon hyviä pointteja mutta ytimessä on tämä ajattelumalli: "Tällaisen suhteen itseensä voi saada lahjaksi vain toiselta ihmiseltä." Totta, arvostus on lahja toiselta, mutta onko todella niin että arvokkuuden tunne on 100% riippuvainen toisen hyväksynnästä?

Näen, että arvokkuus on yhteydessä olemiseen, ei tekemiseen. Oleminen, olemassaolo on arvokasta, se on lahja - riippumatta siitä tunnustaako joku toinen olemassaoloni. Jos sidon itsearvostukseni toiseen, jään hyväksymisen tarpeen vangiksi. Kerjään hyväksyntää. Sen sijaan ymmärtäessäni olevani itsessäni olemassaoloni myötä arvokas, jalkojeni alla on tukevaa maata enkä enää pelkää toista ihmistä. Tässä kohtaa on oleellista ymmärtää, että kyse ei ole egon itsearvostuksesta (joka perustuu toisen kadehtimiseen, pelkoon, ylpeyteen, vihaan), vaan paradoksaalisesta nöyryyden kautta syntyvästä itsearvostuksesta. Vain tästä itsearvostuksesta käsin voin aidosti, varauksetta kohdata myös toisen arvostaen, sellaisena kuin hän on.

https://www.facebook.com/OnKaikki