Nauti elämästä

Kymmenisen vuotta sitten ns. vapaa-ajattelijat (lue: ateistit) rahoittivat briteissä uskonnonvastaisen kampanjan jonka yhtenä näkyvänä piirteenä oli ostaa mainostilaa bussien kyljistä. Tarroja suunniteltiin ja liimailtiin: "Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä."

Tuolloin ja taasen kritisoin kyseisen kampanjan ja nykyateistienkin (joita mm. mensa-piireissä runsaasti on) ilmentämää synkkää Jumala-kuvaa.

Mistä lähtien uskonnosta on tullut synonyymi ilottomalle elämälle? Mistä lähtien teistinen maailmankuva on redusoitunut murehtimiseksi?

Katson että ilottomuus, kyynisyys, pessimismi ja murehtiminen ovat tyypillisiä virityksiä todellisuuden pyhälle ulottuvuudelle sokeutuneille.

Britti-kampanjan taustalla hääri ateistien arvostama Richard Dawkins, jonka mukaan tarkoitus on saada ihmiset ajattelemaan. Hienoa! Mutta Dawkins on väittänyt, että ajatteleminen on julistettu pannaan ("anathema") uskonnon toimesta. Kaikkea voi toki väittää. Mutta tämä väite on mielikuvituksellinen.

Vaatimattomuudesta Dawkinsia ei voi syyttää. Onhan hän nettisivujensa mukaan "selkeän ajattelun keidas" ("a clear-thinking oasis"). Ehkä niin onkin, mutta tässä kohtaa selkeys merkitsee asioiden yksiulotteistamista ja suoranaista vääristelyä.

Dawkins on varmasti älykäs mies ja hänen täytyy tietää, että maailmaan mahtuu monenlaisia uskontoja. Jotkut uskonnot ovat jäykkiä, dogmaattisia, fundamentalistisia, yksilön (ajattelun)vapautta rajoittavia. Mutta vain jotkut.

On paljon uskontoja, tai laajemmin ilmaistuna metafyysistä ulottuvuutta hahmottavia käsitejärjestelmiä, joissa ihminen nähdään moniulotteisena olentona, joka saavuttaa onnellisen elämän vain jos hän saavuttaa tasapainon päänsä ("äly") ja sydämensä ("tunne") välillä. Näissä skenarioissa ihminen on viisas, jos (ja vain jos) hänen ajattelunsa on saumattomasti yhdistyneenä tunteeseen. Näiden keitaiden vesi on kirkasta ja virvoittaa yksipuolisen älyn kuivaan erämaahan eksyneet.

Ymmärrän kyllä, että Dawkins, ateistit ja muut uskontovastaiset ihmiset vaativat uskontojen kieltämistä. Ymmärrän, että heidän mielestään maailma olisi parempi paikka ilman uskontoja. Ymmärrän, mutta olen jyrkästi toista mieltä.

Uskontoa niin kuin tikapuita tai vaikkapa kirvestä voi käyttää rakentavasti tai väärin; kirves on mainio halonhakkuussa mutta väärinkäytettynä tuhoisa. Pitäisikö siis kirveet kieltää?

Autolla pääsen paikasta A paikkaan B kätevästi. Toisaalta autolla on moni ajanut ihmisen päälle - pitäisikö siis autot kieltää?

Uskonnot ovat oikeinkäytettynä apuvälineitä transsendenssin hahmottamiseen mutta väärinkäytettynä ne voivat toimia esimerkiksi alistamisen välineenä.

Dawkinsin, ateistien, vapaa-ajattelijoiden ja muiden vastaavien instanssien (kyllä, Dawkins on instanssi sokeine kelloseppineen) harjoittama uskontojen kirjojen latistaminen dogmaattiseksi monoliitiksi on häpeällistä älyllistä epärehellisyyttä.

Miten olisi:

"Jumala on - lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä."?

Kokemus Amsterdamissa

Terveiset Amsterdamista! Saavuin tänne eilen ja innokkaana pyöräilyn harrastajana pyörän vuokraaminen oli ohjelmassa heti majoittautumisen jälkeen. Pyöräilykulttuuri on totisesti täällä arvossaan ja ilmenee mm. upeina pyöräkaistoina kanaalien varrella. Autoilu on hidasta ja hankalaa kaupunkialueella. Niinpä ihmiset pyöräilevät.

Ajelin eilen pari tuntia ja tunsin suurta kiitollisuutta mahdollisuudesta olla täällä. Mieleen nousi Jumala. Tai käsite "Jumala". Mistä on kysymys? Ehkäpä ja ennen kaikkea...

"Jumala" on kokemus

käsittämättömyydestä

käsittämättömyyden liikkeestä sinussa

käsittämättömyyden kosketuksesta

elävästä yhteydestä tähän hetkeen

tämän hetken ainutlaatuisuudesta

tästä sisäänhengityksestä

rakkaudesta

tästä kaikesta

"Jumala" on kokemus

jumala on

"jumala on,
vaikka ei uskoisi"

- Juice Leskinen

Tänään on 66 vuotta Pauli Matti Juhani Leskisen syntymästä.

Ensimmäinen hörppäys

"Ensimmäinen hörppäys
luonnontieteiden juomalasista tekee sinusta ateistin,
mutta lasin pohjalla sinua odottaa
Jumala."
- Werner Heisenberg
Nobel-palkittu fyysikko

Werner Heisenbergin kuolemasta on tänään 40 vuotta. Werner oli viisas mies eikä valitettavan monen nykytutkijan tavoin sokaistunut tieteen edistymisestä. Werner osasi pysyä nöyränä todellisuuden loputtoman rikkauden ja syvyyden äärellä.

Enkeliopettaja vaikeni

"Rakkautta on tahtoa jokaiselle ihmiselle hyvää."

Enkeliopettajaksi tituleeratun Tuomas Akvinolaisen syntymästä on tänään 791 vuotta. Tuomaksen filosofia on monilta osiltaan edelleen relevanttia ja hänen käsityksensä mm. hyveistä ovat edelleen filosofisen keskustelun keskiössä. Kvanttifysiikassa on palattu uudestaan tietoisuuden, muodon ja aineen problematiikkaan - teemaan joka oli Tuomas Akvinolaisen ajattelun ydintä. Neurotutkija Walter Freeman on puolestaan esittänyt, että Tuomas Akvinolaisen käsitykset ihmismielestä ovat yhteensopivia suhteessa modernin aivotutkimuksen käsitykseen aivojen neurodynamiikasta.

6. joulukuuta 1273, vain kolme kuukautta ennen kuolemaansa Tuomas oli viimeistelemässä pääteoksensa kolmatta osaa Napolissa. Teoksen teemoista keskusteltiin Pyhän Nikolauksen kappelissa pidetyssä konventissa. Aamuhartauden jälkeen tapahtui jotakin merkillistä. Vastoin odotuksia Tuomas ei ilmestynyt konventtiin. Kappelin suntiona toiminut Caserta löysi hänet kappelista krusifiksin edestä. Enkeliopettaja leijui ilmassa, kyynelsilmin. Kristus kysyi: "Tuomas, olet kirjoittanut minusta ja olet kirjoittanut hyvin. Mitä haluat palkkioksi?" Tuomas vastasi epäröimättä: "Haluan vain sinut, Herra." Tämän jälkeen tapahtui vielä jotakin, josta Tuomas tyystin vaikeni. Hän ei koskaan suostunut asiasta puhumaan tai kirjoittamaan. Kun häntä kehotettiin palaamaan kirjoitustyönsä pariin, Tuomas sanoi: "En pysty, sillä minusta tuntuu että kaikki kirjoittamani on arvotonta."

"Meidän tulisi rakkaudella vaalia kehoamme. Keho ei ole mikään vankila, se ei ole rangaistus vaan se on lahja Jumalalta. Niinpä meidän tulee rakkaudella vaalia kehoamme, samalla rakkaudella jolla rakastamme Jumalaa."

Takaisin Jumalan luokse

Francis Bacon syntyi Lontoossa päivälleen 455 vuotta sitten. Hän oli nero ja hän oli ennen kaikkea filosofi. Todellinen filosofi rakastaa viisautta

"Pieni annos filosofiaa johtaa ateismiin,
mutta isompi annos tuo meidät takaisin
Jumalan luokse."
- Francis Bacon

"Jumala" on kokemus

"Jumala" on kokemus

käsittämättömyydestä

käsittämättömyyden liikkeestä sinussa

käsittämättömyyden kosketuksesta

elävästä yhteydestä tähän hetkeen

tämän hetken ainutlaatuisuudesta

tästä sisäänhengityksestä

rakkaudesta

tästä kaikesta

"Jumala" on kokemus

- Jorma Ronkainen (facebook.com/OnKaikki)

Sana jouluksi

Kristikunnan hiljentyessä joulun viettoon on luonnollista tarkastella Jeesus Nasaretilaisen merkitystä. Mikä tai kuka hän oli (tai on)? Ennen kaikkea; mikä oli hänen tärkein viestinsä?

Raamatun tekstien perusteella Jeesus nosti rakkauden ykkössijalle. Hän kehotti meitä rakastamaan Jumalaa kaikesta sydämestä, mielestä ja voimasta sekä lähimmäistä niin kuin itseämme (Matt. 22:37). Kuka on lähimmäinen? Jokainen (Matt. 5:43-48). Ydinkohtana pidän Jeesuksen ja Tuomaksen keskustelua niin kuin se Johanneksen evankeliumin 14. luvun alussa kuvataan. Siinä Jeesus kertoo menevänsä Isänsä kotiin valmistamaan sijaa opetuslapsille. Hän myös toteaa, että opetuslapset osaavat kyllä tien sinne. Tuomasta vastaus ei kuitenkaan tyydytä, vaan hän kysyy tarkempia ohjeita kuinka löytää perille. Jeesuksen vastaus on yksi raamatun eniten siteerattuja kohtia. "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani." (Joh. 14:6)

Vastaus on miljoonien mielestä skandaali. Kuinka ihmeessä joku ihminen voi sanoa olevansa ainoa tie Jumalan luokse? Tämä on toki tuttu, moneen kertaan kuultu opetus kristitylle. Se on kuitenkin perin hämmentävää ateistille, agnostikolle, muslimille, hindulle, buddhalaiselle ja monelle muulle. Kaksituhatta vuotta sitten elänyt mies tarjoaa itseään vastauksena, ratkaisuna, tienä, elämänä. Ainoana vastauksena, ratkaisuna, tienä, elämänä. Ainoana totuutena. Tämä on klassisen kristinuskon ydinkohta. Tietyn historiassa eläneen henkilön kautta kulkee ainoa tie pelastukseen, taivaaseen, ikuiseen elämään, onneen. Klassinen kristinusko vastaa hämmentyneelle, että Jeesus oli Jumalan Poika ja tämän vuoksi ainoa tie Jumalan luo.

Tarkastellaan asetelmaa hiukan tarkemmin. Mikä tarkkaan ottaen on Jeesuksen, Jumalan ja Rakkauden suhde? Johanneksen evankeliumin (Joh. 10:30) mukaan Jeesus sanoi olevansa yhtä Jumalan kanssa. Vuonna 325 laaditussa Nikaian uskontunnustuksessa Jeesuksesta todetaan, ”Deum de Deo, lumen de lumine, Deum verum de Deo vero” – Jumala Jumalasta, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta. Jumalan ja Jeesuksen olemuksellista ykseyttä siis korostetaan. Mikä sitten on Jumalan ja rakkauden välinen yhteys? Mikäli otamme vakavasti esimerkiksi Johanneksen ensimmäisessä kirjeessä (1. Joh 4:8) esitetyn määrityksen ”Jumala on rakkaus”, päädymme yhtälöihin:

Jeesus = Jumala

Jumala = Rakkaus.

Näistä seuraa että

Jeesus = Rakkaus.

Palataan tämän pohjalta uudestaan Jeesuksen kenties radikaaleimpaan lausuntoon; ”minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani” (Joh. 14:6). Tiputetaan vanhatestamentillinen patriarkaalinen painolasti pois kyydistä muuttamalla Isä Valoksi (tai Äidiksi, Jumalaksi, Totuudeksi, tai mikä nyt kullekin rakkaalta ja sopivalta käsitteeltä olemassaolon Mysteeriä kuvaamaan sopii, muistathan että nämä kaikki ovat vain käsitteitä, kuuta osoittavia sormia...), päästään kristinuskon ydin muotoilemaan tuoreemmin:

”Rakkaus on tie, totuus, ja elämä. Ei kukaan pääse Valoon muuten kuin Rakkauden kautta.”

Olisi mielenkiintoista kuulla, miltä näin muotoiltu kristinuskon ydinteesi kuulostaisi ateistin, agnostikon, muslimin, hindun tai buddhalaisen korvissa. Entä miltä se kuulostaisi kristityn korvissa? Miltä se kuulostaa sinun korvissasi? Mitä järkesi sanoo? Minun sydämessäni rakkaus tienä, totuutena ja elämänä tuntuu todelta ja oikealta. Järkeni pitää tätä loogisena. Rakkaus on avain, rakkaus on vastaus. ”All you need is love”, kuten Liverpoolin nelikko 50 vuotta sitten julisti.

Totuuden etsijän seuraava askel on pohtia rakkautta. Mistä rakkauden löytää? Edellisten yhtälöiden perusteella kysymys voidaan esittää myös muodossa:  "Mistä Jeesuksen tai rakkauden löytää?" Matteuksen evankeliumin mukaan Jeesus on paikalla, kun kaksi tai useampi kohtaa hänen nimessään (Matt. 18:20). Luukkaan evankeliumin mukaan Jumalan valtakunta (ja samalla siis rakkauden valtakunta) on sisäisesti ihmisissä (Luuk. 17:21). Näiden perusteella kauas ei siis tarvitse matkata rakkauden löytääkseen. Tie, totuus ja elämä ovat jokaista lähellä.

Miksi sitten Jeesus ei puhunut rakkaudesta, vaan itsestään tienä, totuutena ja elämänä? Miksi ”minä olen tie…”, eikä ”rakkaus on tie…”? Selitys on nähdäkseni tämä: mikäli Jeesus oli yhtä Jumalan (ja siis rakkauden) kanssa, hänen ei tarvinnut ilmaista dualistisesti "rakkaus on tie...". Dualistinen ilmaisuhan olisi viitannut siihen, että toisaalta on Jeesuksen minuus, joka ilmaisee ja toisaalta on jotakin (rakkaus), johon ilmaisu viittaa (eivätkä nämä välttämättä ole yhtä ilmaisijan tietoisuudessa, saati olemuksessa). Nyt kuitenkin Jeesuksen ja Jumalan (ja siis rakkauden) olemusten välillä vallitsee niin vahva yhtäläisyys, että Jeesus puhuu Jumalana (ja rakkautena) minä-muodossa. Jeesuksen puhe on siis ihmisenä ilmentyvän rakkauden (ja Jumalan) puhetta.

Tie, totuus ja elämä – sisäisesti meissä? Jumalallinen rakkaus – sinussa ja minussa? Jouluevankeliumi kertoo Jeesus-lapsen syntymästä ankeaan ympäristöön, talliin, eläinten keskelle. Kuvauksen myötä ajatukset yleensä rientävät parin tuhannen vuoden taakse, kauas Betlehemiin. Kuvittelemme öisen lammaskedon paimenineen, tähtitaivaan enkeleineen sekä tallin, jossa joulun ihme on juuri tapahtunut. Ehkäpä meidän ei sittenkään tarvitse matkata niin kauas? Entä jos jouluevankeliumin todellinen tarkoitus onkin esittää kuva rakkauden syntymisestä tässä ja nyt? Jospa evankeliumin talli on vertauskuva keskeneräisestä ihmisestä? Talli ja seimi sijaitsevatkin sisällämme, sydämessämme. Marian, Joosefin ja eläinten voidaan ajatella kuvaavan ihmisen eri ulottuvuuksia; Joosef edustaa jalostunutta älyä, Maria jalostunutta tunnetta ja tallin eläimet ihmisen viettejä, jotka ovat rauhoittuneet. Joosefia voi myös pitää ihmisen animuksen (sielun miesprinsiippi) ja Mariaa animan (sielun naisprinsiippi) universaalina kuvana. Henkisen tien kulkijan sisäinen eheytyminen merkitsee älyn ja tunteen harmonista liittoa, jonka tuloksena joulun ihme tulee todeksi - syntyy jotakin uutta, kaunista, herkkää, viatonta. Sisäisen seimen äärellä kulkija saa todistaa rakkauden syntyneen. Rakkauden, joka on tie, totuus ja elämä.

Sydämellistä joulua!

Mielen melusta mysteeriin

Hiihdän järvellä. Jotkut sanovat tätä tylsäksi ympäristöksi. Yksitoikkoista, kuulemma. Ymmärrän ja en ymmärrä. Totta, maisema on tasainen. Värien ja muotojen vaihtelua on paljon vähemmän kuin metsässä. Keskellä järveä matka ei tunnu edistyvän. Kilometrin päässä oleva saari pysyy kaukana. On vain luotettava, että matka etenee joka potkulla. Rannan tuntumassa sen sijaan aistin liikkeen helpommin. Maisema vaihtuu koko ajan. Lahden poukamia, mökkejä, rantasaunoja, rantakivikoita. Äänimaisema syntyy suksien ja sauvojen liikkeestä lumella. Tasaista ja rauhallista.

Ärsyketulvasta riippuvaiselle käsitteelliselle mielelle ja siihen kiinnittyneelle minuudelle eli egolle tämä ei yleensä riitä. Niinpä mieli alkaa itse tuottaa ärsykkeitä. Ajatuksia. Tunteita. Lähes poikkeuksetta nämä liittyvät menneeseen tai tulevaan. Ajattelen, mitä ikävää koin menneisyydessä ja tunnen itseni masentuneeksi tai vihaiseksi. Saatan myös muistella, mitä olen saavuttanut ja tunnen itseni iloiseksi tai jopa ylpeäksi. Ajattelu voi suuntautua myös huomiseen. Kuvittelen mitä saattaa tapahtua, voi tapahtua tai pitäisi tapahtua illalla, ensi viikolla, ensi kesänä, eläkkeellä. Tämä kaikki saattaa toki joskus olla inspiroivaa ja tuoda jotakin uutta tähän hetkeen. Se voi toisinaan lisätä itsetuntemusta ja parantaa elämänlaatua. Yleensä kyseessä on kuitenkin vanhastaan tuttujen ajatusten ja tuntemusten pakonomaista toistoa. Peilaan minuuteni tarinaa. Vertaan itseäni toisiin ja toisten kertomiin tarinoihin itsestään ja minusta. Välillä tunnen ylpeyttä, välillä kadehdin. On asioita, joita häpeän. Käsitteellisen mielen suuntautuessa tähän hetkeen, se hakee virheitä. Aurinko häikäisee. Latu on huonossa kunnossa. Jalkaan koskee. Suksisauvan hihna hiertää peukaloa. Käsitteellinen mieli on ehdollistunut hakemaan virheitä tästä hetkestä tai toistamaan eiliseen ja huomiseen liittyviä ajatuksia ja tuntemuksia.

Tämä on luonnollista, sillä käsitteellisen mielen määrittämän minuuden elinehto on ristiriita. Egon olemassaolo on riippuvainen ongelmista. Ego on vain hetken tyytyväinen ongelmattomaan tilaan. Kohta se keksii jonkin itsensä, toisen ihmisen ja maailman välisiin suhteisiin liittyvän uuden ristiriidan, joka tapahtui eilen, tapahtuu nyt tai mahdollisesti tapahtuu huomenna. Tämä löytö tuottaa mielihyvää tai mielipahaa. Molemmissa tapauksissa egon tuntemus itsensä olemassaolosta vahvistuu. Toistuvat tarinat ristiriidoista vahvistavat vaikutelmaa minän erillisyydestä ja pysyvyydestä. Toistot alkavat kuitenkin ennemmin tai myöhemmin kyllästyttämään. Sisimmässä saattaa nousta tuskallinen kysymys: miksi ajatukseni kulkevat taas näitä samoja uria? Onko minun pakko yhä uudestaan ajatella näitä ajatuksia? Onko minun pakko taas kokea näitä tunteita? Käsitteellisen mielen uusinnat koetaan jossakin elämän vaiheessa häiritseväksi meluksi. Siinä missä esimerkiksi lentokenttien läheisyydessä asuva saattaa kärsiä lentomelusta, käsitteellisen mielen lörpöttelyyn kyllästynyt kärsii mielen melusta, mielimelusta. Mielimusiikki tuottaa mielihyvää. Mielen melu tuottaa mielipahaa.

Lentomelu ja muut kovat äänet aiheuttavat kehossa muutoksia, jotka voidaan todentaa mittaamalla. Hengitystiheys, verenpaine ja sydämensyke nousee. Lihakset jännittyvät. Kyse on taistele tai pakene -tyyppisestä reagoimisesta vaaratilanteessa. Tämä hälytystila on sisäänrakennettu ihmisen biologiaan ja siitä on hyötyä poikkeuksellisissa tilanteissa, joissa oma tai lähimmäisen henki on uhattuna. Normaalisti hälytystilan jälkeen seuraa normaalin valppauden tila ja lepotila. Jos keho kuitenkin jatkuvasti ylläpitää hälytystilaa, ihminen alkaa voida huonosti, hän stressaantuu. Ihminen tuntee itsensä ärtyisäksi, unenlaatu heikkenee ja keskittymiskyky kärsii. Moni pyrkii lääkitsemään stressiä alkoholilla, tupakoinnilla, ylensyönnillä. Tästä seuraa luonnollisesti lisää ongelmia.

Miten suojautua ympäristön tuottamalta melulta? Voin pysyä melulähteen lähellä ja suojata kuuloni. Toinen vaihtoehto on melulähteen hiljeneminen. Tekniikan kehittymisen myötä lentokoneista tulee merkittävästi hiljaisempia tai lentokenttä päätetään siirtää pois asutuksen läheltä. Melulähde hiljenee myös kun tuotan oman äänimaiseman: napit korviin ja sukellus mielimusiikkiin. Kolmantena vaihtoehtona on muuttaa pois rauhallisempaan ympäristöön.

Kuinka suojautua mielen melulta? Kuinka uuvuttavista uusinnoista pääsee eroon? Kuinka ollakaan, täsmälleen samat vaihtoehdot ovat käytettävissä kuin ympäristömelun suhteen. Yleisin strategia on peittää mielen melu jollakin muulla ärsyketulvalla. Uppoudun tv:n, radion ja viihde-elektroniikan tarjontaan. Tämä voi tapahtua myös ulkoillessa: napit korviin, musiikkia ja menoksi. Tuotan vastamelua ja pakenen siihen, jotta mielen melu ei kuuluisi.

Voin myös hiljentää mielen melua. Käsitteellisen mielen toimintaa voi hidastaa ja mielen voi jopa hiljentää monin eri tavoin. Moni pakenee alkoholiin. Alkoholi hidastaa käsitteellisen mielen toimintaa. Tuntuu siltä, että ajatukset selkiytyvät. Ongelmat eivät enää näytäkään niin suurilta. Vaikuttaa siltä, ettei mikään ongelma ole ratkaisematon. Tätä tietä kulkeneet tietävät, että helpotus on vain väliaikainen.

Erilaisten extreme-lajien suosio selittyy sillä, että niissä asioita tapahtuu tyypillisesti niin nopeasti ettei käsitteellinen mieli ehdi tekemään tavanomaista viipalointityötään. Käsitteellisen mielen rakastama ärsykevirran erittely, nimeäminen, luokittelu ja yhdistely on mahdotonta nopeutta ja teknistä taitoa vaativassa tehtävässä. Tarkoituksenmukaisen toiminnan on tapahduttava vaistomaisesti. Moottoriurheilun viehätys perustuu tähän.

Jotkin toiset extreme-lajit edellyttävät asioiden tekemistä hitaasti ja huolellisesti. Olen jyrkällä kallioseinämällä 300 metrin korkeudessa ilman köysivarmistusta. Tiedän, että otteen lipsuminen olisi kohtalokasta. Olen 100% läsnä tilanteessa. Olen valpas. Tiedostan jokaisen käsi- ja jalkaotteen. Liikutan kehoani, kaikki muu sulkeutuu pois mielestä. Tämä ote. Vasemman jalan varmistus. Painon siirto. Huipulla huokaisen. Tunnen saavuttaneeni jotakin. Tunnen olevani elossa. Ihailen maisemaa voitonriemuisin tunnelmin.

Liikunta eri muodoissaan on oiva väline mielen hiljentämiseen. Esimerkiksi aerobic-tunnilla tarvitsen kehonhallintaa, rytmitajua, ohjaajan kuuntelua. Siinä ei jää tilaa käsitteellisen mielen monologille. Saatan hiljentää mieleni myös pitkäkestoisen urheilusuorituksen kautta. Maratonin suuri suosio selittyy pitkälti sillä, että väsymisen myötä käsitteellisen mielen eilistä ja huomista luotaava liike lakkaa tilapäisesti. Alkumatkasta ihailen maisemia, nautin juoksun helppoudesta. Saatan jutella toisten juoksijoiden kanssa. 30 km jälkeen keskustelu vähenee ja lakkaa. Väsymys hiipii askeleeseen. Varsinainen maraton alkaa. Maali lähestyy askel askeleelta. Tämä askel. Jaksan vielä. Maalissa olen väsynyt, mutta onnellinen. Tunnen saavuttaneeni jotakin. En ole antanut periksi. Minulla ei ole ongelmia, vaikka kehoni protestoi. Jalkoja särkee, mutta tunnen itseni ehjäksi. Ainakin vähän aikaa. Sitten alkaa suorituksen analysointi, seuraavan kisan suunnittelu ja siihen valmistautuminen. Jotkut huomaavat ettei maratonista enää saakaan riittävän hyvää fiilistä. Juostaan siis pidemmästi. 50 km. Enemmän. 100 km. Kauemmin. 24 h. Käsitteellinen mieli tyydy mihinkään, vaan haluaa aina enemmän.

Voinko tehdä muuta? Lentokentän meluun kyllästynyt saattaa muuttaa pois. Voiko mielen meluun väsynyt muuttaa pois? Tämä ei ehkä alkuun kuulosta mahdolliselta. Kuinka voin muuttaa kauemmas mielen melusta? Muutto tapahtuu, kun en enää identifioi itseäni käsitteelliseen mieleen ja sen tarinoihin. Itse asiassa ensimmäinen askel on jo otettu, kun huomaan väsyväni käsitteelliseen mielen uusintoihin. Aavistan, että minussa on jokin ulottuvuus, joka on muuta kuin käsitteellinen mieli. Saatan ymmärtää, etten ole sama asia kuin käsitteellisen mielen ja toisten tarinat minusta. Merkillisiä asioita alkaa tapahtua, kun minuuteni keskus muuttaa pois käsitteellisestä mielestä.

Niinpä hiihdän järvellä. En kuuntele musiikkia. Yksin hiljaisuudessa on oiva tilaisuus viettää aikaa itsensä kanssa. Annan asioiden tapahtua. Tästä hetkestä ei puutu mitään. Nautin joka solullani. Katselen, kuuntelen, haistelen. Upea aurinkoinen sää. Keho toimii kuin itsestään. Hengitys tapahtuu. Ajattelu tapahtuu. Pohdin viime päivien keskusteluja ystävien kanssa. Olemassaolon peruskysymykset. Tietoisuus ja maailma, minuus ja elämä, jumala... Ainoat oikeasti tärkeät kysymykset. Yhtäkkiä jotakin tapahtuu. Näen yhä maiseman, tunnen yhä kehoni liikkuvan, käsitteellinen ajattelu hidastaa vauhtiaan ja... pysähtyy. Näen itseni järvimaisemassa. Tunnen järvimaiseman minussa. Minä kehollisena ulottuvuutena olen maailmassa. Maailma on minussa. Kaikki on yhtä tietoisuudessa. Kirkas oivallus nousee. "Tätä se on." Käsitteellinen mieli toipuu nopeasti kyselykuntoon: "Ai mikä?" Syvempi ymmärrys vastaa: "Ei mikään." Hymyilen. Naurattaa. Tätä se on, vailla mitään epäilyksen häivää.

Mysteeri. Se ei ole tuolla, jossakin, joskus. Mysteeri ei ole jotakin, jonka voi joskus kovan ponnistelun ja opiskelun jälkeen saavuttaa. Mysteeri on nyt. Mysteeri tapahtuu nyt. Aina. Tiedän, että tämä se on. Sisimmässäni olen tiennyt tämän aina. Ja samanaikaisesti en käsitä yhtään mistä tässä on kysymys.

Hyväksyessäni tämän hetken niin kuin se on, hyväksyn kaikki havainnot, ajatukset, tunteet ja tuntemukset niin kuin ne ovat. Minä en kuitenkaan ole sama asia kuin tietoisuudessa ilmenevä havainto, ajatus, tunne tai tuntemus. En ole "yksinäinen", en ole "kipeä", en ole "vihainen", en ole "terve", en ole "iloinen", en ole "sairas", en ole "opettaja". Ajatellessani "minä olen vihainen" samaistan identiteettini tunnetilaan ja sitä kuvaavaan ajatukseen. Olen heittäytynyt tunteen virran ja sitä luotaavan käsitteellisen mielen vietäväksi. Voi sanoa, että tällöin olen tiedostamattomassa tilassa, olen unohtanut olemukseni.

Sen sijaan havaitessani tietoisuudessa ilmenevän vihan tunteen olen ottanut askeleen taakse, todellisen itseni, puhtaan tietoisuuden suuntaan. On havaitsija ja on tunne. Se, joka havaitsee vihan tunteen, on tätä persoonaa elävöittävä tietoisuus. Tästä tietoisuudesta käsin on mahdollista harrastaa itsetutkiskelua. Ajatusten ja tunteen virtaan samaistumisen sijaan seison rannalla ja katson. Havaintojen, tunteiden ja ajatusten virta on kiehtovan kiinnostava. En kiellä virran olemassaoloa. En käännä sille selkääni. Hyväksyn koko virran, tyynine ja kuohuvine vaiheineen. Virta on osa minua, mutta en ole pelkästään virta. Olen tila, jossa virta on.

Tietoisessa tilassa oleminen on tietoisuuden ja sen sisällön, identiteetin ja ilmiömaailman, minuuden ja mielen melun eriytymistä. Tietoisuus ja ilmiömaailma ovat samanaikaisesti sama asia ja eri asia. Tietoisuus ja ilmiömaailma ovat yksi ja sama: yhtäältä ilman ilmiömaailmaa tietoisuus on tyhjä ei-mitään, josta ei voi sanoa mitään ja toisaalta ilman tietoisuutta ei ole ketään eikä mitään joka voi sanoa yhtään mitään ilmiömaailmasta. Näin tietoisuus ja ilmiömaailma ovat yhtä, ne ovat toisistaan riippuvaisia.

Tietoisuus ja ilmiömaailma ovat kuitenkin myös eri asioita: tietoisuus itsessään, tilana on muuttumaton, ajaton, iätön, tyhjä, ei-mitään. Se on täysi mysteeri. Ilmiömaailma sen sijaan on jatkuvasti ajassa muuttuva. Kynttilän liekki loistaa. Istun tässä. Tunnen näppäimistön sormillani. Olkapäätä särkee. Ajattelen päivän hiihtolenkkiä. Ilmiömaailma on loputon virta aistihavaintoja, tuntemuksia ja ajatuksia.

Käsitteellinen mieli ja käsitteellinen ajattelu toimii tietoisuudessa. Käsitteellinen mieli määrittää tarinaa erillisestä minuudesta, persoonasta jolla on tietty menneisyys ja joka elää elämää johonkin suuntaan. Tiedostamaton tila on identiteetin samaistumista tähän tarinaan. Se on minuuden samaistamista käsitteellisen mielen havaintoihin, ajatuksiin, tunteisiin ja tuntemuksiin. Tiedostamattomassa tilassa ihminen elää käsitteellisen mielen määrittämästä egosta käsin. Tiedostamaton tila on kaiken koettavan pakonomaista tulkitsemista menneeseen ja tulevaisuuteen perustuvan käsite- ja tarinakokoelman avulla, jotta minätunne vahvistuisi. Käsitteellinen mieli ei voi suhtautua tähän hetkeen niin kuin se on, vaan peittää sen aina käsitteiden verkolla. Käsitteelliselle mielelle tämä hetki on aina vain väline, jonka avulla voi vahvistaa egoa.

Todellinen identiteetti on käsitteellisen ajattelun tuolla puolen oleva tietoisuus, joka ilmenee kaikkena mitä on. Tietoinen tila nousee olemisen perustasta. Tietoiseen tilaan perustuva identiteetti havaitsee ja hyväksyy tämän hetken niin kuin se on. Tietoiseen tilaan perustuva identiteetti todistaa tässä hetkessä ilmenevät ilmiöt samaistamatta itseään niihin tai käsitteellisen mielen tulkintoihin ja tarinoihin niistä. Ilmiöt ja tarinat ovat toki osa identiteettiä, sillä ne ilmenevät tietoisuudessa. Ne eivät kuitenkaan ole koko identiteetti. Ilmiöiden ympärillä on avara tila, johon identiteetti perustuu.

Tiedostamaton tila on nukkumista. Tietoinen tila on hereilläolemista. Tiedostamattomassa tilassa uskon käsitteellisen mielen ajatukseen todellisuudesta minän ja ei-minän kahtena erillisenä todellisuuspiirinä. Ajattelen, että identiteettini on maailmasta erillinen subjekti, joka voi tietää ulkopuolellaan olevasta maailmasta havaintojen ja ajattelun avulla.

Tietoisessa tilassa ymmärrän, että ensijaisesti on tietoisuus, jossa kaikki ilmenee; havainnot, ajatukset, tunteet, tuntemukset. En voi tietää, ajatella enkä tuntea mitään, mikä ei ilmene tietoisuudessa. Tietoisuudessa ilmenee ajatus: ilmennän itseäni juuri nyt tietyn kehollisen ulottuvuuden kautta, tietyssä ihmisolennossa. Tietoisuudessa ilmenee ajatus: havainnoin ilmiömaailmaa juuri nyt tietyn kehollisuuden ulottuvuuden kautta, tietyssä ihmisolennossa.

Ajatus minuudesta ilmenee tietoisuudessa. Havainto kynttilästä ilmenee tietoisuudessa. Havainto tähtitaivaasta ilmenee tietoisuudessa. Kaikki havainnot, ajatukset, tunteet ja tuntemukset ovat tietoisuudessa ilmenevää sisältöä. Tietoisuus itsessään on mysteeri, josta ei voi käsitteellisen ajattelun puitteissa sanoa mitään. Tietoisuus "sijaitsee" näiden sanojen, näiden käsitteiden, näiden ajatusten välissä. Se on taustakangas, johon kaikki sisäiseksi ja ulkoiseksi todellisuudeksi kutsumani piirtyy. Se on kaiken tämän todistaja, subjekti.

Tietoisuus on mysteeeri, joka tiedostaa itseään ilmiömaailmana. Ilmiömaailma on tietoisuuden leikkiä. Ilmiömaailma on tietoisuuden kosmista tanssia. Ilmiömaailma on tietoisuudessa värähtelevä kaikkeus. Se on universumi mikro- ja makrokosmoksineen, kvarkeista galakseihin. Käsitätkö tämän? Jos käsität, et ole käsittänyt mistä puhun. Tunnetko, näetkö? Älä katso näitä sanoja. Älä katso näitä ajatuksia. Katso, mihin ne viittaavat. Tunne, mistä ne kumpuavat. Mysteeri on tässä. Sinussa. Sinä olet mysteerissä. Nyt. Mysteeriin ei kiivetä. Siihen pudotaan. Ja kuitenkin. Kiipeäminen. Putoaminen. Ja kaikki. On sitä. Ei ole mitään, mikä ei ole sitä.

Puhua ja vaieta

Att tala är silver men att tiga är guld. Tuli mieleen lukion ruotsin tunnit ja opettaja K. Hämäläinen. Joissakin tilanteissa kultaa on avata suunsa eikä vaieta ja hiljaisesti hyväksyä vääryys ja toisinaan taas viisautta on vaieta. Zen-filosofian viisaat sanovat että ne jotka puhuvat, eivät tiedä ja ne jotka tietävät, eivät puhu. Kyse on mystisestä kokemuksesta jumaluudesta ja oivalluksesta, joka ei käsitteelliselle lokerointia rakastavalle mielelle avaudu, mystinen kokemus on käsitteellisen otteen tuolla puolella. Tällä puolella? Sillä puolella? Millä puolella? Joka puolella. Käsitteellinen ote ja käsitteelliseen otteeseen samastuva mieli (persoona, ego) on Tietoisuuden osajoukko. Käsitteellinen ote sisältyy tietoisuuteen, mutta tietoisuus ei ole yhtä kuin käsitteellinen ote.

Käsitteellistä otetta ja kieltä voi käyttää viisaasti ja hauskasti ja rakkaudella tai sitä voi käyttää repimiseen, raastamiseen, rikkomiseen ja nokkelaan tyhjäkäyntiin. Egon elinehto on jälkimmäinen, ensimmäinen taas happea sielulle.

- - -

Mistä nousee pelko? Pelko on nyt-hetken kieltämistä niin kuin se on. Pelko perustuu ajatukseen / kokemukseen siitä, että nyt-hetkessä on jotakin liikaa / liian vähän. Pelko (ja kärsimys) vahvistuu ja elää kun alamme sitkuttelemaan; sitten kun huomenna / ensi kesänä / eläkkeellä saan / pääsen / ostan sitä / tätä / tuota, sitten olen ehjä, olen onnellinen, mitään ei puutu. Tätä sitkuttelun tietä saa juosta maailman tappiin asti eikä kärsimys eikä pelko eikä viha lopu sen tien juoksijalla. Kääntäen, läsnäolo nykyisyydessä, nyt-hetken hyväksyminen valoineen ja varjoineen niin kuin se on nyt, on ikuinen tie rauhaan ja rakkauteen ja eheyteen. Nyt.

Kärsimys, viha ja tietoisuus

Iltapalan yhteydessä tuli puheeksi jaksaminen. Jemina totesi: "Muista mun ohje, ota rennosti vaikka ärsyttää." Siinäpä se. Ota rennosti, vaikka vihastuttaa. Ota iisisti, vaikka kärsii.

Mitä on kärsimys? Mitä on viha? Ne ovat käsitteitä, joita olemme ehdollistuneet käyttämään tiettyjen tietoisuudessa ilmenevien tunnetilojen yhteydessä. Tämä ei vielä ole mikään ongelma. Ongelmat syntyvät siinä kohtaa, kun samaistamme itsemme näihin tunnetiloihin; "minä olen surullinen", "minä olen iloinen", "minä olen vihainen" tai "minä olen kärsivä". Näkökulma avartuu oleellisesti ymmärrettäessä, että "paikka" tai "ulottuvuus", jossa jokin tunne (tai ajatus) "sijaitsee" tai ilmenee, on enemmän kuin persoonallinen samaistuminen kyseiseen tunteeseen tai ajatukseen. Tietoisuus on avarampi kuin mikään sen käsitteellisesti hahmotettava sisältö tai osajoukko. Avartuminen ja laajentuminen identifikaatiosta käsitteelliseen mieleen ei johda tunnekuolemaan. Se ei johda välinpitämättömyyteen. Tunteet ja ajatukset tulevat ja menevät niin kuin ennenkin, mutta niillä ei ole enää valtaa meihin. Ne eivät takerru meihin kuten aiemmin emmekä me anna itsemme takertua niihin. Tunteet ja ajatukset havaitaan, tunnistetaan, kohdataan... mikä lähestymistapa nyt sitten kulloinkin on tarkoituksenmukainen. Sitten niiden annetaan kadota tietoisuuden kentältä. Tässä realisoituu vapaus.

Mistä kärsimys tulee? Mistä viha tulee? Kuten edellä totesin, ne ovat "vain" käsitteellinen tulkinta tietyille tunnereaktioille. Nämä reaktiot aiheutuvat tämän hetken kieltämisestä niin kuin se todentuu tietoisuudessa nyt-hetkellä. Sen sijaan että hyväksyttäisiin tämä hetki niin kuin se on, ajatellaankin että "vasta sitten kun jonakin epämääräisessä tulevaisuudessa toteutuvana ajanhetkenä on tätä/tuota/sitä materiaalista/henkistä enemmän/vähemmän... sitten, vihdoinkin minun on hyvä olla, sitten olen ehjä". Kuten arvata saattaa, tämä sitkuttelijan kaipaama hetki toteutuu vain harvoin ja se kestää vain hetken. Pääosin elämämme sujuu enemmän tai vähemmän kärsivissä sitkuttelu-tunnelmissa. Kärsimyksen olemassaolo on riippuvainen tästä sitkuttelu-tyyppisestä ei-läsnäolosta ja ajattelusta. Kärsimys lakkaa kun sitkuttelu lakkaa, tietoisuus ei identifioi itseään tajunnan sisältöön ja ihminen alkaa olla läsnä tässä hetkessä ja hyväksyy sen niin kuin se on, valoineen ja varjoineen.

Jos Jumala on kaikkivaltias ja hyvä niin miksi Hän sallii kärsimyksen? Tämä kristinuskon klassinen teodikea -ongelma perustuu dualistiseen tapaan nähdä oleva. Oleva jaetaan Jumalaan ja maailmankaikkeuteen. Jumala mielletään maailmankaikkeuden ulkopuoliseksi toimijaksi, joka on enemmän tai vähemmän irrallaan maailman tapahtumista. Toisinaan Jumala puuttuu tapahtumien kulkuun ja toisinaan Hän kääntää selkänsä. Merkillinen Jumala, eikö totta! Teodikean ongelma katoaa, kun päästämme irti tällaisesta jumalakuvasta. Ateisti (kreik. a-theotes, ei jumalia) kieltää minkäänlaisen jumalan olemassaolon. Agnostikko toteaa että Jumalasta ei ole tietoa (a-gnosis, ei-tietoa). Millainen on jumalakuvani? En ole ateisti. En ole agnostikko. En osaa itseäni mihinkään lokeroon laittaa. Kokeilen mitä tapahtuu: jumalakuva on sana, joka mielessäni viittaa ajatukseen alkuräjähdyksen singulariteetissa "syntyneestä" kiihtyvästi laajenevasta maailmankaikkeudesta. "Alussa", ennen aikaa ollut puhdas tietoisuuspotentiaali realisoituu käsittämättömän monimuotoisena ja laajana olevana ja olevassa ja olevan kautta. Tämä tietoisuus katsoo ja tutkailee itseään kaikessa olevassa, myös sinussa ja minussa. Miksi sinä ja minä sallimme kärsimyksen? Jokainen meistä "synnyttää" kärsimyksen yhä uudestaan sinä hetkenä kun emme suostu hyväksymään tätä hetkeä ja tämän hetken täyteyttä niin kuin se on. Kärsimys syntyy, kun kaipaamme pois nykyhetkestä. Kärsimys syntyy pakomme yhteydessä. Kärsimys katoaa kun emme enää pakene. Kärsimys katoaa kun emme enää kaipaa pois nykyhetkestä. Nykyhetki on avoin ja ikuinen kutsu rauhaan.

Tienviittoja tietoisuuden avaralle kentälle

Aito "gnosis" tai tieto Jumalasta on tietämisen ja ei-tietämisen vastakkainasettelun tuolla puolen. Se on kaiken tiedon ylittämistä. Automaattisesti miellämme (olemme ehdollistuneet, oppineet ajattelemaan) tiedon ja tietämisen dualistisesti subjektin (tiedostava minuus) ja objektin (tiedostettava asia, ilmiö, kohde) välisenä suhteena. Tietäminen on subjektin ajattelun ja objektin vastaavuutta, ei-tietäminen on ei-vastaavuutta. Pidän tätä ajatteluvirheenä. Tähtään dualistisen harhan tuolle puolen - tietämisen ja ei-tietämisen ylittävään näköalaan. Siinä ei-dualistisessa maisemassa subjekti, objekti ja tietämisen prosessi on tietoisuuden ikuinen nyt.

Nämä ovat vain käsitteitä, jotka viittaavat johonkin suuntaan. Voin näyttää tällaisenkin tienviitan: tietoisuus tulee itsestään tietoiseksi sinun ja minun persoonassa. Persoona on Tietoisuuden ilmenemistä ja reflektiota ja se "sijaitsee" Tietoisuuden kentässä. Kartta tai maisema, jossa tienviitat, ihan jokainen niistä "sijaitsee", on Tietoisuus tai Jumala tai Kaikki tai Yksi. Muista taas: nämä kaikki vain käsitteitä, jotka osoittavat suurimpaan mahdolliseen Ideaan joka realisoituu koko ajan nyt-hetkessä. Suurinta mahdollista Ideaa ei voi redusoida käsitteiksi, sitä ei voi ottaa käsitteellisesti haltuun. Idea on siis... käsittämätön. Käsitätkö?

Alussa, ennen alkuräjähdystä, singulariteettia, oli Tietoisuus, tai ehkäpä olisi parempi puhua potentiaalisesta Tietoisuudesta, joka "päätti" realisoitua, toteuttaa itsensä, siis tulla tietoiseksi itsestään. Pam. Big bang. Nämäkin ovat vain käsitteitä, jotka viittaavat mysteeriin joka on luonteeltaan lausumaton. Ytimessä on siis ajatus tietoisuudesta, jonka sisältöä kaikki on viimeistä piirtoa myöten.

Ad fontes - takaisin juurille

Jos et ole kiinnostunut jumalakuvasta, alkukristillisyydestä tai gnostismista, niin säästät aikaasi skippaamalla ao. pitkähkön pohdintani. Jos olet syvästi kristitty arvostan vakaumustasi ja varoitan, että valitettavasti pohdintani saattaa loukata sinua. Tähdennän kuitenkin, että vilpitön tarkoitukseni on ollut pohtia kristinuskon ydintä mahdollisimman avoimesti niin kuin se minulle näyttäytyy. Pohdinta on väistämättä subjektiivista. Se on eräänlainen kuvaus ainutlaatuisesta matkasta, jota olen tehnyt lähes 23 vuotta. Se on minun matkakertomukseni. Rohkenen ajatella, että kertomus saattaa tarjota vahvistusta toisille totuuden etsijöille. Matka jatkuu.
- - -
Facebookissa on "Kirkko Suomessa" -niminen ryhmä. Siitä tykkää yli 15000 ihmistä. Ryhmässä kysyttiin hiljattain, että "mitä tekisit, jos sinulla olisi avaimet kirkkoon?" Mitä minä tekisin?

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärä on kääntynyt selvään laskuun. Kirkkoon kuuluvien osuus on laskenut 85%:sta 77,2%:iin, mikä toki edelleen on suuri osuus. Ruotsissa vastaava luku on 68,8%, mikä on pohjoismaiden alhaisin. Kirkossa on varmasti paljon pohdittu, mitä tehdä. Kuinka profiloitua modernissa maailmassa? Kuinka puhutella nykyihmistä? Ennen omaa vastaustani haluan heti alkuun korostaa, että kirkko tekee paljon erittäin arvokasta työtä. Esimerkiksi erilaiset lapsille ja varttuneemmillekin suunnatut kerhot ovat hieno mahdollisuus. Myös vähäosaisten auttaminen ja sielunhoidollinen tuki on Jeesuksen opetuksen mukaista toimintaa.

Kirkko nojaa opillisesti kristinuskoon. Suurin osa meistä rippikoulun käyneistä osaa uskontunnustuksen "Minä uskon Isään, Jumalaan... sekä Hänen ainoaan Poikaansa... joka ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, nousi kolmantena päivänä kuolleista... ja on tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita..." Tyypillisesti ajattelemme, että meille opetettu kristinusko on suoraa ja väärentämätöntä Jeesuksen opetuksiin pohjautuvaa oppia. Voidaan sanoa, että meille tutussa kristillisessä opissa korostetaan "Christo pro nobis" (Kristus puolestamme). Kirkko nimittäin opettaa, että meidän ei tarvitse tehdä mitään pelastuksen eteen, sillä kaikki on valmista. Meidän tarvitsee vain vastaanottaa pelastuksen lahja, joka pohjautuu ristinkuoleman kautta tehtyyn sovintoon Jumalan ja ihmisen välillä.

Kirkon ja nykykristinopin suurimpana tragediana pidän ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina tehtyä gnostisten juurien katkaisua. Tämän myötä käsityksemme alkukristillisyydestä on lähes poikkeuksetta vääristynyttä. Olemme lukeneet ja kuulleet valtataistelun voittajien kitkeriä todistuksia gnostisesta "harhaopista", joka tuli puhdasoppisuuden nimissä kitkeä pois alkukirkon piiristä.

Minusta kirkon tulisi palauttaa opilliseen ytimeen ajatus "Christo in nobis", Kristus meissä. Tällä en tietenkään tarkoita farisealaista pöyhkeilyä omalla vanhurskaudella, vaan tervettä nöyryyttä, jotta Jumalan voi kohdata sisäisesti, sielun temppelissä, sydämessä. Hylätyn alkuperäisen kristinuskon gnostisessa muodossa on kyse nimenomaan Kristuksesta ihmisessä. "Gnosis" viittaa sisäiseen tuntemukseen totuudesta, sisäiseen tietoon Kristuksesta. Mullistavaa gnosiksessa on se, ettei ihminen kaipaa eikä tarvitse mitään tai ketään ulkoista auktoriteettia, oppia tai organisaatiota kertomaan tai osoittamaan oikea ja väärä. Sen sijaan ihminen voi sisäisesti, sielunsa kautta oppia tuntemaan totuuden. Alkukirkolliselle valtaeliitille tämä oli suuren luokan skandaali. Tiukkaan hierarkiaan, käskytykseen ja kontrolliin viehättyneille alkukirkon piispoille, papeille ja rivijäsenille tämä oli mahdotonta hyväksyä. Gnostikko ei nimittäin missään olosuhteissa suostunut manipuloitavaksi. Gnostikot välttivät viimeiseen asti jäykkää organisoitumista. Tämä ilmeni mm. niin, että jokaisen kokoontumisen aluksi arvottiin, kuka puhuisi ja kuka toimittaisi ehtoollisen. Arpa saattoi luonnollisesti osua myös naiseen. Tämä ei todellakaan miellyttänyt patriarkaaliseen jumalakuvaan takertuneita valtapolittisia pelureita! Gnostikoista oli päästävä eroon, hinnalla millä hyvänsä.

Gnostisen kristinuskon sijaan kehiteltiin ja dogmatisoitiin veriteologinen sovitusoppi. Se on minusta käsittämätön ja jumalakuvan osalta yhteensovittamaton ajatusmalli. Esimerkiksi 1. Johanneksen kirjeessä (4:8, 16) sanotaan, että Jumala on rakkaus. Jos näin on, niin miksi ihmeessä maailmankaikkeuden Luoja olisi syvästi vihainen Linnunradan laidalla, tomuhiukkasella nimeltä Maa asuvalle pikkuruiselle ihmispololle? Kosmoksen arkkitehtiko olisi niin raivoissaan, että vaatii ehdottomasti sovituksen, veriuhrin? Taivaan ja maan luojako ei voi antaa anteeksi millään muulla ehdolla kuin vaatimalla viattoman sijaiskärsijän? Jos uskot ristinkuolemaan, niin pelastut ikuiseen autuuteen ja jos et usko, niin kärsit ikuisesti?

Mikä olikaan rikos, joka johti suureen pelastusoperaatioon ja Golgatalle? Tunnemme tarinan alkuperäisestä onnelasta, jossa vallitsi tasapaino ihmisen ja Jumalan välillä. Paratiisissa kaikki oli täydellistä kunhan ihminen vain ymmärsi noudattaa erästä ehdotonta kieltoa. Ihminen ei missään tapauksessa saanut olla utelias. Hän ei saanut oppia, hän ei saanut yrittää ottaa asioista selvää. Jumala nimittäin sijoitti Paratiisiin Hyvän ja Pahan tiedon puun, jonka hedelmiin ei saanut koskea. Jumala tahtoi ihmisen pysyvän lapsenomaisessa tietämättömyyden tilassa. Kaikki toimikin hienosti kunnes eräänä päivänä Eeva-parka hairahtui kuuntelemaan petollisen käärmeen kuiskuttelua. "Onko Jumala todellakin sanonut..." (1. Moos.3:1). Eeva maistoi kuin maistoikin tiedon hedelmää. Kun hän näki, "että puun hedelmät olivat hyviä syödä ja että se oli kaunis katsella ja houkutteleva, koska se antoi ymmärrystä" (1.Moos 3:6), tahtoi hän luonnollisesti tarjota tiedon hedelmää Aatamillekin. Jumalan mielestä tämä rikkoi idyllin peruuttamattomasti ja sanktiot olivat kovat: Jumala kirosi käärmeen, aiheutti Eevalle kovat synnytystuskat, antoi Aatamille kovan työn raatamisen (1.Moos 3:14-19) ja lisäksi ajoi ihmisen pois Paratiisista. Käärme, nainen ja tiedonjano demonisoitiin. Seuraukset olivat kauaskantoiset. Vielä tänäänkin valitettavan moni tieteellisissä piireissä suhtautuu torjuvasti ja jopa vihamielisesti kaikkeen mikä hiukankin haiskahtaa uskolta ja uskomiselta. Tiede ja usko nähdään toistensa vastakohtina.

Uskotko sinä edelläkuvatun kaltaiseen Jumalaan? Uskoit tai et, se on jumalakuva, jota kirkko meille opettaa. Se on virallinen kristinusko pähkinänkuoressa. Gnostisten ainesten "puhdistamisen" ja Raamatun kaanonin muodostamisen jälkeen kristinusko käsitetään edelläkuvattuna "ainoana totuutena" Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta, välirikosta ja sovituksesta. Uskonko minä siihen? Kuulun kirkkoon, mutta minun on tunnustettava: minä en tunne tällaista Jumalaa. Sydämessäni en tunnusta tällaista tyrannia. Ehkä sinulle on uutta tämä: alkuperäinen kristinuskokaan ei tuntenut tällaista julmurijumalaa.

Raamattu on kirkolliskokousvääntöjen ja muokkaamisen ja suoranaisen väärentämisen (esimerkiksi Paavalin nimiin laitetut naisvastaiset tekstit) tuloksena sovittu kirjoitusten kokoelma. Se ei ole taivaasta tupsahtanut. Jos avoimin mielin haluaa laajentaa ja syventää käsitystään kristinuskon juurista, niin ehdottomasti kannattaa tutustua myös muihin lähteisiin kuin kirkollispoliittisen valtapelin voittajien kirjoittamaan tarinaan.

Millainen on Jumala? Viisainta olisi vaieta, sillä jokainen käsite rajaa, vähentää, sulkee pois Jumalaa, joka on kaikki. Muista, että seuraava on vain käsitteitä, vain likimääräisiä kuvia äärettömästä, vain tienviittoja. Älä jää katsomaan sormea, joka osoittaa kuuta. Tässä tienviittoja: Jumala on rakkaus. Jumala on kaikki. Ei ole paikkaa, missä Jumala ei olisi. Etsit siis Jumalaa? Hyvä. Älä säntäile tuonne tai tänne, käänny tietoisuuteesi, hiljennä mielesi. Odota, kuuntele. Jumala puhuu hiljaisuudessa.

facebook.com/OnKaikki

Minättömyys ja kaikkeus

"We are truly free when we can look into a mirror and not see ourselves, but the entire Universe, minus ourselves. (...) There is no such thing as a miracle from God when you realise that everything is a miracle from God; and thus the word 'miracle' and the word 'God' are unnecessary, and it is enough to simply be alive, God or no God, miracle or no miracle, prayer or no prayer." - Jeff Foster

"Sivistynyt ihminen...

...on aina hyvällä tuulella." Kuulin tämän pari päivää sitten eräältä työkaveriltani. Hän oli puolestaan kuullut sen vuosia sitten. Mielenkiintoinen määritelmä sivistyksestä. Olla aina hyvällä tuulella... Usein sivistyksen ajatellaan liittyvän oppineisuuteen. Oppineisuus = kirjaviisaus? Ehkä. Joskus puhutaan "sydämensivistyksestä" kirjaviisauden vastakohtana. Sydämensivistys. Onko sydämensivistynyt ihminen aina hyvällä tuulella? Hyväntuulinen on onnellinen, joten voidaan kysyä myös: onko sivistynyt ihminen onnellinen? Onko kirjaviisas? Ehkä, mutta ei välttämättä. Entä sydämensivistynyt? Uskon niin. Mutta onko hän aina onnellinen? En tiedä. Mitä on onni? Ja mikä sisältö annetaan sydämensivistykselle? Onko se elämänkokemusta? Kyllä, eiköhän sydämensivistys edellytä elämänkokemusta. Mutta toisaalta, vaikka kaikilla ihmisillä on elämänkokemusta, tuskin kaikki kuitenkaan ovat sydämensivistyneitä. Sydämensivistys... se on elämänkokemuksen myötä karttunutta viisautta, myötätuntoa, lämpöä. Muodollinen koulutus ei ole tie sydämensivistykseen. Maisterin, diplomi-insinöörin tai tohtorin tutkinto taskussa ihminen voi olla täysi moukka.

Sydämensivistynyt sanoo elämälle: "Kyllä, kaiken tämän ihmeellisen äärellä olen lapsellisen utelias. Olen kiitollinen." Luulenpa että kiitollisuuden tuntemus on keskeinen tekijä. Kyky tuntea kiitollisuutta, valoisa elämänasenne elämän myrskyjenkin keskellä. Katkeroitunut ihminen ei ole kiitollinen. Katkera ihminen ei ole onnellinen. Sydämensivistynyt ihminen ei missään tapauksessa ole katkera.

Sydämensivistynyt ihminen on onnellinen, tasapainossa, valoisa, myötätuntoinen, viisas. "Onneni on olla Herraa lähellä", lauletaan eräässä hengellisessä laulussa. Voiko ateisti olla sydämensivistynyt? Voiko ateisti olla tasapainossa, valoisa, myötätuntoinen ja viisas. En tiedä, en tunne yhtään julkiateistia. Epäilen. Minä uskon Jumalaan - en kuitenkaan "olentoon" tai isähahmoon, joka on jossakin tuolla kaukana. Minä uskon Jumalaan, luotan Jumalaan, elän Jumalassa. Minun Jumalani on ihan lähellä. Koskaan en voi olla kaukana Jumalasta. Persoonallisen minäni perusta on Jumalassa. Tietoisen minäni ytimessä on puhdas tietoisuus, jota ei voi koskettaa, maistaa, haistaa tai muutenkaan käsitteellisesti "vangita". Tämä on credoni. Uskon että kyse on siitä Jumalan sisäisestä valtakunnasta, johon Kristus viittasi.

Minä arvelen että sydämensivistynyt ihminen elää Jumalassa. Hän elää totuudessa ja rakkaudessa ja hän on onnellinen. Pysyvästi. Sydämensivistys. Siinäpä elämälle tavoitetta.

Ja sitten kun...

Kohdattuasi sisimmässäsi
armon ja rakkauden,

älä lörpöttele asiasta,
älä ylpeile asialla,
älä takerru kokemukseen.

Vaikeina aikoina,
koettelemuksen hetkinä muistat
totuuden välähdyksen sielussasi,

muistat 100% varmuuden hetken
kun tiesit että kukaan ei voi vahingoittaa sinua
ketään tai mitään ei tarvitse pelätä

Muistat,

kuitenkin elät tässä hetkessä,

ymmärrät että
mystisellä tiellä

Jumala puhuu
Jumala ilmenee

pienissä asioissa


- - -

"You need someone who believes you when you have a mystical experience."
- Caroline Myss

Elämän alku

Luin eilen lapselle iltasatua jossa mainittiin jotakin kaloista.

- Isi, mistä ne kalat ovat tulleet?
- Siis tuohon jokeenko?
- Ei vaan mistä se ensimmäinen kala on tullut?
- Biologiassa ajatellaan että elämä kehittyi meressä. Alkuun oli yksinkertainen molekyyli josta sitten kehittyi kaikki muu. Kalatkin.
- Mistä se ensimmäinen juttu tuli?
- Se molekyyli sinne mereen?
- Niin.
- Tieteessä ajatellaan että se vain muodostui itsestään ja sitten pitkän pitkän ajan kuluessa kehittyi kaikki muu elämä. Uskonnollisesta näkökulmasta ajatellaan elämän ilmestyneen maapallolle Jumalan vaikutuksesta.

-gs

(kuva http://www.paikkaauringossa.fi/galleria/2856/4905)

"Jumalaa tuskin on olemassa..."

... Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä." Ateistit ja ns. vapaa-ajattelijat suunnittelevat mainoskampanjaa agendansa tueksi ja aikovat siis jäljitellä briteistä puolisen vuotta sitten alkunsa saanutta mallia. Tuolloin kritisoin kampanjan ilmentämää Jumala-kuvaa:

"Mistä lähtien uskonnosta on tullut synonyymi ilottomalle elämälle? Mistä lähtien teistinen maailmankuva on redusoitunut murehtimiseksi?

Katson että ilottomuus, kyynisyys, pessimismi ja murehtiminen ovat tyypillisiä virityksiä todellisuuden pyhälle ulottuvuudelle sokeutuneille.

Kampanjan taustalla häärii ateistien arvostama Richard Dawkins, jonka mukaan tarkoitus on saada ihmiset ajattelemaan. Dawkins väittää, että ajatteleminen on julistettu pannaan ("anathema") uskonnon toimesta. Kaikkea voi toki väittää. Mutta tämä väite on fantastinen. Siis mielikuvituksellinen.

Vaatimattomuudesta miestä ei voi syyttää. Onhan Dawkins nettisivujensa mukaan "selkeän ajattelun keidas" ("a clear-thinking oasis"). Ehkä niin onkin, mutta tässä kohtaa selkeys merkitsee asioiden yksiulotteistamista ja suoranaista vääristelyä.

Dawkins on varmasti fiksu mies ja hänen täytyy tietää, että maailmaan mahtuu monenlaisia uskontoja. Jotkut uskonnot varmaan ovat jäykkiä, dogmaattisia, fundamentalistisia, yksilön (ajattelun)vapautta rajoittavia. Mutta vain jotkut.

On paljon uskontoja, tai laajemmin ilmaistuna metafyysistä ulottuvuutta hahmottavia käsitejärjestelmiä, joissa ihminen nähdään moniulotteisena olentona, joka saavuttaa onnellisen elämän vain jos hän saavuttaa tasapainon päänsä ("äly") ja sydämensä ("tunne") välillä. Näissä skenarioissa ihminen on viisas, jos (ja vain jos) hänen ajattelunsa on saumattomasti yhdistyneenä tunteeseen. Näiden keitaiden vesi on kirkasta ja virvoittaa yksipuolisen älyn kuivaan erämaahan eksyneet.

Ymmärrän kyllä, että Dawkins, BHA ja muut uskontovastaiset ihmiset vaativat uskontojen kieltämistä. Ymmärrän, että heidän mielestään maailma olisi parempi paikka ilman uskontoja. Ymmärrän, mutta olen jyrkästi toista mieltä.

Uskontoa niin kuin tikapuita tai vaikkapa kirvestä voi käyttää rakentavasti tai väärin; kirves on mainio halonhakkuussa mutta väärinkäytettynä tuhoisa. Pitäisikö siis kirveet kieltää?

Autolla pääsen paikasta A paikkaan B kätevästi. Toisaalta autolla on moni ajanut ihmisen päälle - pitäisikö siis autot kieltää?

Uskonnot ovat oikeinkäytettynä apuvälineitä transsendenssin hahmottamiseen mutta väärinkäytettynä ne voivat toimia esimerkiksi alistamisen välineenä.

Dawkinsin, BHA:n, vapaa-ajattelijoiden ja muiden vastaavien instanssien (kyllä, Dawkins on käsite sokeine kelloseppineen) harjoittama uskontojen kirjojen latistaminen dogmaattiseksi monoliitiksi on häpeällistä älyllistä epärehellisyyttä."

Miten olisi:

"Jumala on - lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä."?

-gs

Joulun jumalallinen yhtälö

Kristikunnan hiljentyessä joulun viettoon on luonnollista tarkastella Jeesus Nasaretilaisen merkitystä. Mikä tai kuka hän oli (tai on)? Ennen kaikkea; mikä oli hänen tärkein viestinsä?

Raamatun tekstien perusteella Jeesus nosti rakkauden ykkössijalle. Hän kehotti meitä rakastamaan Jumalaa kaikesta sydämestä, mielestä ja voimasta sekä lähimmäistä niin kuin itseämme (Matt. 22:37). Kuka on lähimmäinen? Jokainen (Matt. 5:43-48). Ydinkohtana pidän Jeesuksen ja Tuomaksen keskustelua niin kuin se Johanneksen evankeliumin 14. luvun alussa kuvataan. Siinä Jeesus kertoo menevänsä Isänsä kotiin valmistamaan sijaa opetuslapsille. Hän myös toteaa, että opetuslapset osaavat kyllä tien sinne. Tuomasta vastaus ei kuitenkaan tyydytä, vaan hän kysyy tarkempia ohjeita kuinka löytää perille. Jeesuksen vastaus on yksi raamatun eniten siteerattuja kohtia. "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani." (Joh. 14:6)

Vastaus on miljoonien mielestä skandaali. Kuinka ihmeessä joku ihminen voi sanoa olevansa ainoa mahdollinen tie Jumalan luokse? Tämä on toki tuttu, moneen kertaan kuultu opetus kristitylle. Se on kuitenkin perin hämmentävää ateistille, agnostikolle, muslimille, hindulle, buddhalaiselle ja monelle muulle. Kaksituhatta vuotta sitten elänyt mies tarjoaa itseään vastauksena, ratkaisuna, tienä, elämänä. Ainoana vastauksena, ratkaisuna, tienä, elämänä. Ainoana totuutena. Tämä on klassisen kristinuskon ydinkohta. Tietyn historiassa eläneen henkilön kautta kulkee ainoa tie pelastukseen, taivaaseen, ikuiseen elämään, onneen. Klassinen kristinusko vastaa hämmentyneelle toteamalla, että Jeesus oli Jumalan Poika ja tämän ainutlaatuisen statuksen myötä on mielekästä pitää häntä (ainoana) tienä Jumalan luo.

Tarkastellaan kuitenkin asetelmaa hiukan tarkemmin. Mikä tarkkaan ottaen on Jeesuksen, Jumalan ja Rakkauden suhde? Johanneksen evankeliumin (Joh. 10:30) mukaan Jeesus sanoi olevansa yhtä Jumalan kanssa. Vuonna 325 laaditussa Nikaian uskontunnustuksessa Jeesuksesta todetaan, ”Deum de Deo, lumen de lumine, Deum verum de Deo vero” – Jumala Jumalasta, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta. Jumalan ja Jeesuksen olemuksellista ykseyttä siis korostetaan. Mikä sitten on Jumalan ja rakkauden välinen yhteys? Mikäli otamme vakavasti esimerkiksi Johanneksen ensimmäisessä kirjeessä (1. Joh 4:8) esitetyn määrityksen ”Jumala on rakkaus”, päädymme yhtälöihin: Jeesus = Jumala, Jumala = Rakkaus. Arkista matematiikkaa ja logiikkaa soveltamalla näistä seuraa että Jeesus = Rakkaus.

Palataan tämän pohjalta uudestaan Jeesuksen kenties radikaaleimpaan lausuntoon; ”minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani” (Joh. 14:6). Ylläkuvatun perusteella se voidaan kirjoittaa muotoon ”Rakkaus on tie, totuus, ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin Rakkauden kautta.” Olisi mielenkiintoista kuulla, miltä näin muotoiltu kristinuskon ydinteesi kuulostaisi ateistin, agnostikon, muslimin, hindun tai buddhalaisen korvissa. Entä miltä se kuulostaisi kristityn korvissa? Miltä se kuulostaa sinun korvissa? Mitä järkesi sanoo? Minun sydämessäni rakkaus tienä, totuutena ja elämänä tuntuu todelta ja oikealta. Järkeni pitää tätä loogisena. Rakkaus on avain, rakkaus on vastaus. ”All you need is love”, kuten Liverpoolin nelikko neljäkymmentä vuotta sitten julisti.

Totuuden etsijän seuraava askel on pohtia rakkautta. Mistä rakkauden löytää? Edellisten yhtälöiden perusteella on yhtä relevanttia kysyä, mistä Jeesuksen löytää tai mistä Jumalan löytää. Matteuksen evankeliumin mukaan Jeesus on paikalla, kun kaksi tai useampi kohtaa hänen nimessään (Matt. 18:20). Luukkaan evankeliumin mukaan Jumalan valtakunta (ja samalla siis rakkauden valtakunta) on sisäisesti ihmisissä (Luuk. 17:21). Näiden perusteella kauas ei siis tarvitse matkata rakkauden löytääkseen. Tie, totuus ja elämä ovat jokaista lähellä.

Miksi sitten Jeesus ei puhunut rakkaudesta, vaan itsestään tienä, totuutena ja elämänä? Miksi ”minä olen tie…” eikä ”rakkaus on tie…”? Selitys piilee nähdäkseni tässä: mikäli Jeesus oli yhtä Jumalan (ja siis rakkauden) kanssa, hänen ei tarvinnut ilmaista dualistisesti "rakkaus on tie...". Dualistinen ilmaisuhan olisi viitannut siihen, että toisaalta on Jeesuksen minuus, joka ilmaisee ja toisaalta on jotakin (rakkaus), johon ilmaisu viittaa (eivätkä nämä välttämättä ole yhtä ilmaisijan tietoisuudessa, saati olemuksessa). Nyt kuitenkin Jeesuksen ja Jumalan (ja siis rakkauden) olemusten välillä vallitsee Raamatun kirjoitusten perusteella niin vahva yhtäläisyys, että Jeesus puhuu Jumalana (ja rakkautena) minä-muodossa. Jeesuksen puhe on siis ihmisenä ilmentyvän rakkauden (ja Jumalan) puhetta.




Tie, totuus ja elämä – sisäisesti meissä? Jumalallinen rakkaus – sinussa ja minussa? Jouluevankeliumi kertoo Jeesus-lapsen syntymästä ankeaan ympäristöön, talliin, eläinten keskelle. Kuvauksen myötä ajatukset yleensä rientävät parin tuhannen vuoden taakse, kauas Betlehemiin. Kuvittelemme öisen lammaskedon paimenineen, tähtitaivaan enkeleineen sekä tallin, jossa joulun ihme on juuri tapahtunut. Ehkäpä meidän ei sittenkään tarvitse matkata ajallisesti ja paikallisesti niin kauas. Entä jos jouluevankeliumin todellinen tarkoitus onkin esittää kuva rakkauden syntymisestä tässä ja nyt? Jospa evankeliumin talli on vertauskuva keskeneräisestä ihmisestä? Talli ja seimi sijaitsevatkin sisällämme, sydämessämme. Marian, Joosefin ja eläinten voidaan ajatella kuvaavan ihmisen eri ulottuvuuksia; Joosef edustaa henkistynyttä älyä, Maria henkistynyttä tunnetta ja tallin eläimet ihmisen viettejä, jotka tässä asetelmassa ovat rauhoittuneet. Joosefia voi myös pitää ihmisen animuksen (sielun miesprinsiippi) ja Mariaa animan (sielun naisprinsiippi) universaalina kuvana. Henkisen tien kulkijan sisäinen eheytyminen merkitsee älyn ja tunteen harmonista liittoa, jonka tuloksena joulun ihme tulee todeksi - syntyy jotakin uutta, kaunista, herkkää, viatonta. Sisäisen seimen äärellä kulkija saa todistaa rakkauden syntyneen. Rakkauden, joka on tie, totuus ja elämä.

Rauhallista Joulua!

-gs

(kuva http://www.egythai.com/Images/Insides/tbl_Package_Gerard_van_Honthorst.jpg)

Kielletäänkö uskonnot?

Olen monesti pohtinut uskonnon merkitystä. Hiljattain kävin taas mielenkiintoisia aiheeseen liittyviä keskusteluja.

Katson, että uskonnon avulla ihminen voi hahmottaa suhdettaan Jumalaan, tuonpuoleiseen, ihmisyyteen, lähimmäiseen. Uskonto ei siis ole itsetarkoitus, sillä ei ole itseisarvoa, vaan se on väline.

Uskonto on kuin tikapuut, joita joku voi käyttää ylettyäkseen jonnekin - joku toinen saattaa päästä samaan paikkaan muulla keinoin.

Uskontovastaiset ihmiset saattavat vaatia uskontojen kieltämistä. Heidän mielestään maailma olisi parempi paikka ilman niitä. Ymmärrän tämän kannan, mutta olen toista mieltä.

Uskontoa niin kuin tikapuita tai vaikkapa kirvestä voi käyttää rakentavasti tai väärin; kirves on mainio halonhakkuussa mutta väärinkäytettynä tuhoisa. Pitäisikö siis kirveet kieltää?

Autolla pääsen paikasta A paikkaan B kätevästi. Toisaalta autolla on moni ajanut ihmisen päälle - pitäisikö siis autot kieltää?

Uskonnot ovat oikeinkäytettynä apuvälineitä transsendenssin hahmottamiseen mutta väärinkäytettynä ne voivat toimia esimerkiksi alistamisen välineenä.

Pitäisikö siis uskonnot kieltää?

-gs

(kuva http://www.vatican.va/liturgy_seasons/holy-week/holy-week2003_en.html)