Lähtökohdasta

Arkiajattelu ja tieteellinen ajattelu perustuu lähtökohtaisesti minä vs. maailma -kahtiajakoon: minuus ja tietoisuus paikallistetaan kehollisuuteen (ja aivoihin) ja maailma nähdään sille vastakkaisena ilmiönä. Siis: on olemassa minä ja on olemassa maailma. Tämä otetaan ikään kuin annettuna objektiivisena tosiasiana, lähtökohtana jonka varaan kaikki muu rakentuu. Tämä kategorisointi on toki monella tapaa hyödyllinen. Kielelliset konventiot perustuvat siihen. On kuitenkin syytä huomioida, että kyse on vain yhdestä mahdollisesta lähtökohtaolettamuksesta. Itse asiassa peruslähtökohtaolettamuksia on karkeasti ottaen kaksi kappaletta: 1) on olemassa minuus ("minä") ja on olemassa jotakin sille vastakkaista jota voi kutsua vaikkapa "ei-minäksi". 2) ensisijaisesti on olemassa todellisuus ("tietoisuus", "jotakin" - mitä pointteria nyt sitten haluaakaan käyttää) ja sen jälkeen on olemassa muita olettamuksia (kuten "minä vs. muu todellisuus", "sisäinen todellisuus vs. ulkoinen todellisuus").

1- ja 2-kohtien varaan rakentuva ontologia, epistemologia ja arvoteoria (muutamia mainitakseni) eroavat monella tärkeällä tavalla toisistaan.

Ongelmana yleisesti hyväksytyn paradigman haastamiseen reagoinnissa on kovin usein se, että järkiperäisen argumentaation sijaan nojataankin ensisijaisesti tunteisiin jotka liikahtavat levottomasti kun omat olettamukset todellisuuden perusluonteesta haastetaan. Tämä on merkki siitä, että olettamukset ovat kivettyneet ennakkoluuloiksi, joita huolella vaalitaan.

2-kohdan mukaisen peruslähtökohdan varaan rakentuvaa todellisuuskäsitykstä voi kutsua vaikkapa nondualismiksi. Nondualismi saattaa monella herättää assosiaatioita ns. henkisyyteen tai henkiseen todellisuuskäsitykseen. Valitettavan usein kaikki henkisyyteen viittaava herättää eksklusiivisesti tieteeseen rakastuneissa vahvasti emotionaalisia mielikuvia tylsyydestä, mielenkiinnottomuudesta ja jopa tyhmyydestä, eivätkä älyllisyyttään alleviivaavat halua missään tapauksessa tulla luokitelluksi henkisistä asioista kiinnostuneiksi.

Varma lähtökohta

Alleviivaan jälleen etten ole koskaan kiistänyt dualistisen havainnointi-, käsitteellistämis- ja ajattelutavan (tässä kontekstissa erityisesti subjekti/objekti. minä/ei-minä, minä/maailma, sisäinen/ulkoinen, subjektiivinen todellisuus / objektiivinen todellisuus) merkitystä. Tämänkin tekstin tuottaminen edellyttää monenlaista vastakkainasettelua - mm. sormien ja näppäinten välillä. Sormien kannalta näppäimistö on objekti jne (toisaalta sormien ja näppäinten rajapinta riittävällä tarkkuudella tarkasteltuna katoaa)

Pointtini on, että jos vakavasti lähtee miettimään todellisuutta koskevia peruslähtökohtia ja olettamuksia, tämä kysymys on väistämätön:
- mikä on varma lähtökohta, voiko ontologian (eli todellisuutta koskevan käsitejärjestelmän) perustaa varmalle perustalle?

Automatisoitunut (varhaislapsuudessa opittu) ajattelutapa pitää luonnollisena paikallistaa ja identifioida "minuus" tietyn ainutlaatuisen kehollisuuden kautta - se pitää lähtökohtana minuutta ja sen suhdetta maailmaan (tai "ulkoiseen todellisuuteen"). Tästä seuraa monenlaista hyödyllistä ja hyvää mutta siitä seuraa myös monenlaista problematiikkaa.

Edellämainittu on vain sanahelinää monelle mutta monelle se on erittäin oleellista maastoa, suorastaan välttämätöntä settiä pohdittavaksi. Ja ennen kaikkea: jokainen ottaa toiminnallaan (ajatukset, sanat, teot) kantaa: jokaisella on jokin todellisuus- ja ihmiskäsitys ja minusta on viisasta tiedostaa omansa ja sen perusteet.

Pelkistettynä kritiikkini kohdistuu ajattelutapaan, jossa:
- lähtökohtaisesti ikään kuin annettuna tosiasiana pidetään ajattelumallia, jossa on olemassa minä ja maailma (minä / ei-minä), sisäinen ja ulkoinen

Itse katson, että:
- lähtökohtaisesti "paljas" tai "puhdas" (siis attribuutiton, ominaisuuksia vailla oleva) oleminen sekä sen todistaminen on varma tosiasia -> tätä paljasta olemista voidaan sitten loogisanalyyttisesti jakaa mm. sisäiseen ja ulkoiseen, minään ja ei-minään
- em. nondualistisen lähtökohdan varaan rakentuu kaikki muu, dualistiset jaottelut mukaanlukien

-> edellisillä on ratkaisevia seurauksia esimerkiksi ihmiskäsitykseen

-> ja edelleen ihmiskäsityksellä on ratkaisevia seurauksia sillä kuinka toimimme maailmassa

-> mikä puolestaan vaikuttaa ratkaisevasti vaikkapa kärsimyksen määrään maailmassa

Sanoittamattoman sanoittamisesta

Mikä on varmaa? Onko olemassa varmaa perustaa, jonka varaan älyllinen projekti rakentuu? Mikä on se perusvirhe, joka sekä arkiajattelussa että tieteen paradigmaattisissa lähtökohdissa tehdään? Mikä on se sokea täplä, jonka loogisnalyyttinen mieli tyypillisesti tekee?

Mikä on varmaa?

Mikä on varmaa? Mistäpä sinä tai minä voimme olla varmoja jos epäilyksen verkko viritetään äärimmilleen?

Huominen on hypoteesi, todellisuus on unta vain ja identiteettikin vain harhaa?

Kauan sitten mietin tätä kysymystä ensimmäistä kertaa perusteellisesti ja päättelin että Descartesin (kaikki kunnia hänen ajattelulleen) kuuluisa "cogito ergo sum" perustui väärinkäsitykseen. Subjektin johtaminen ajattelun olemisen todentamisesta on spekulaatiota. Itse asiassa ainoa asia mistä voi olla varma on se, että "on ajatuksia" tai vielä yleisemmin:

"on jotakin".

Mitä tuo "jokin" on ja millaisen uskon hypyn vaatii tietoteoreettisen subjektin ja ns. ulkomaailman olemassaolon olettaminen? Ne ovat yksilöllisiä hyppyjä, erimittaisia kullakin. Olen kirjassani pyrkinyt osoittamaan kestävän perustan (johon viittaan yksinkertaisella, pelkistetyllä pointterilla "On"), jonka varaan kaikki rakentuu. Olen testannut perustaa hyvin kriittisesti alkuun itsenäisesti ja sittemmin eri yhteyksissä kasvokkain ja täälläkin. Perusta on luja, perusta on aukoton.

Ymmärrän kyllä sen että jotkut eivät syvemmillä eksistentiaalisilla kysymyksillä päätään juuri koskaan vaivaa. Jotkut toiset pohtivat kysymystä ratkaisua saavuttamatta ja sitten on myös niitä jotka suistuvat pohdinnoissaan kuiluun, jopa mielenterveytensä menettäen.

Kun tämän maailmankatsomuksellisen uskon hypyn kukin on tehnyt, alkaa työ - kuka olen, mistä tulen ja miksi. Mitä on maailma ja mitä on todellisuus? Mitä on tieto ja ennen kaikkea: kuinka voin tietää? Epistemologia, tietoteoria sisältää näkemyksen siitä mitä on tieto ja mitä on tietäminen ja mikä on tietoteoreettisen subjektin asetelma tietoon ja tietoprosessiin nähden. Valtavirtatieteen tutkijoiden tuntemus tieteenfilosofian problematiikasta ja sen implikaatioista tieteen tekemisen tapaan ja edelleen tieteellisen tiedon muodostamis- ja muodostumisprosessiin näyttää aivan liian usein valitettavan ohuelta. Esko Valtaojan kaltaisten tieteen helppoheikkien yksinkertaistukset uppoavat suureen yleisöön mutta tieteenfilosofiaan perehtynyt näkee niiden läpi. Valtaojan suurta hybristä alleviivaavaa "Kaiken käsikirjaa" tarvitsee lukea vain pari sivua nähdäkseen kuinka ohuella pohjalla mies liikkuu.

Kyllä - jokainen kulkee tietysti omaa polkuaan omalla aikataulullaan ja omista lähtökohdistaan. Näin tekee myös Valtaoja. Näin teet sinä. Näin teen minä. Toisinaan polkumme risteävät, kenties kerromme toisillemme näkemästämme ja kokemastamme sekä matkan määränpäästä. Voimem jakaa, voimme oppia. On niitä jotka ajelehtivat elämässään ja on niitä jotka näkevät tarkemmin minne ovat matkalla. Matkalla olemme kaikki. Elämänmatkalaiset. Tiede tarjoaa matkaeväitä, mutta ne eväät ovat rajallisia.