Sinä voit valita

Kuten vanha kansa tiesi, ”kaikki on kaunista, kun vaan silmät tottuu.” Tämän hetken upeus ei aina ole ilmeistä. Se voi kuitenkin paljastua, jos olet ennakkoluuloton. Ennakkoluulottomuus on ”tyhjä mieli”, jossa maailma ilmenee runsaudessaan.

Elämä ei ole pihtari, vaikka se itse tehdyssä vankisellissä riutuvalle sellaisena näyttäytyy. Egovetoinen ihminen pitää elämää pelinä, jossa vain ovelimmat ja röyhkeimmät pärjäävät. Elämä ei ole kuitenkaan peli. Elämä on peili. Katso tarkasti ja katso kaikessa rauhassa. Mitä näet? Näkyykö peilissä ”On”nen poika tai tyttö? Sinä voit valita.

Herääminen

Jos onneni on riippuvainen olosuhteista, toisista ihmisistä, mammonasta tai maineesta, kuljen käsitteellisen mielen taluttamana kärsimyksen polulla. Olosuhteet vaihtelevat, ihmiset tulevat ja menevät, mammona ja maine on katoavaista... Samaistuessani elämän draamaan, vastakohtien kautta ilmenevään todellisuuteen iloitsen tänään, huomenna kärsin, ylihuomenna iloitsen...

Käsitteelliseen mieleen samaistuminen on elämistä egon pauloissa. Ego perustuu haluun ja pelkoon. Ego ruokkii itseään haluamalla aina lisää ja toisaalta pelkäämällä menettävänsä sen mitä sillä on. Ego hakee täyttymystä jossakin tulevaisuudessa koittavassa hetkessä. Ego määrittää itseään tarinoiden kautta. Käsitteellisen mielen toistamat tarinat eilisestä ja huomisesta onnesta ja epäonnesta ovat egon ravintoa. Uhri-identiteettinä ego korostaa kokemaansa epäonnea ja vääryyttä. Ego ei koskaan hyväksy tätä hetkeä niin kuin se on. Ego viipaloi ja nimeää tämän hetken aina pelon ja halun ehdoilla määrittyviin kategorioihin. Egolle tämä hetki on aina väline vahvistaa tarinaa minästä.

Mitä tapahtuukaan jos minuuteni määrittyy elävästä yhteydestä sisimpään, todelliseen itseen? Tällöin en enää nuku käsitteellisen mielen määrittämän kulissiminän sylissä. Tällöin elän todeksi paradoksia minättömästä minästä. Käsitteellisen mielen kertoma tarina draamaa elävästä minuudesta haihtuu, kun minuus määrittyy ikuisen elämän lähteestä käsin. Tähän viitataan eri tavoin henkisissä traditioissa. Kristinuskossa puhutaan uudestisyntymisestä. Zen puhuu heräämisestä. Buddhalaisuudessa puhutaan valaistumisesta. Paavali ilmaisee asian sanomalla "enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa". Voidaan puhua myös Jumalan valtakunnasta, jossa on sisäisesti ihmisessä. Voidaan puhua ihmisen buddha-luonnosta. Tosi-ihmisyydestä. Ydinihmisyydestä. Itsensä löytämisestä. Käsitteet eivät ole tässä tärkeitä - ne ovat vain tienviittoja. Yksi ymmärtää parhaiten kristilliseen perinteeseen pohjautuvat tienviitat, toinen tykkää jostakin muusta.

Oleellista on, että identiteetin keskus ei enää ole egossa, joka pelkää, haluaa, pakenee ja viihtyy hyvin huonosti tässä hetkessä. Heränneen ihmisen tietoisuus on identiteetti. Tietoisuus on minuus. Tietoisuudessa ilmenevät asiat eivät ole sama asia kuin minuus. Tietoisuus hyväksyy tämän hetken niin kuin se on. Tietoisuus sallii ilmiöiden ilmenemisen ja haihtumisen niin kuin se tässä hetkessä tapahtuu. Tämä hetki on täysi, siitä ei puutu mitään. Alkuperäinen, puhdas ja jakamaton tietoisuus on uuden identiteetin perusta. Uudessa identiteetissä ei ole erillisyyttä. Siinä maailmaa ei lähtökohtaisesti jaeta minään ja ei-minään. Uusi identiteetti ei edusta eskapismia, se ei pakene maailmaa eikä tätä hetkeä. Uuden identiteetin ihminen ei ole välinpitämätön kohdatessaan lähimmäisen kärsimyksen tai onnen. Uuden identiteetin ihminen on läsnä jokaisen iloitsevan ja kärsivän elämässä - iloitsee iloitsevien kanssa, suree surevien kanssa. Tietoisuudesta käsin eläminen on täyttä elämää maailmassa, mutta ei maailmasta.

Ego, oi ego

Aamukävelyllä mietin taas kerran egon olemusta, tuli mieleen tällainen ajatus:

Egosta luopuminen on ajatuksena pelottava. Kyllä. Tässä kohtaa erilaisissa henkisissä opetuksissa on eroja. Nondualistisissa koulukunnissa on pyrkimys egottomuuteen, egon "surmaamiseen". Yritetään olla huomaamatta egoa tai jopa kieltämään se. Itsekin olen joskus, itse asiassa pitkän aikaa tähän metodiin luottanut. En kuitenkaan enää ole tuossa merkityksessä nondualisti. En usko egon "nitistämiseen".

Ego on "vain" totunnainen ajattelu- ja toimintatapa. Henkisen tien kulkija oppii tunnistamaan egon ilmaantumisen tietoisuuden kentälle. Egoa ei kuitenkaan kielletä eikä torjuta. Sen ilmaantuminen havaitaan, mutta siihen ei, korostan siihen ei samastuta. Vaikuttaa siltä, että tämän näkökulman myötä todellinen eheytyminen tapahtuu, tämän myötä tietoisuus on yksi ja samalla tietoisuus ilmenee lukemattomilla yksilöllisillä tavoilla, mm. juuri nyt tässä tämä iPadin äärellä.

Minättömyys ja kaikkeus

"We are truly free when we can look into a mirror and not see ourselves, but the entire Universe, minus ourselves. (...) There is no such thing as a miracle from God when you realise that everything is a miracle from God; and thus the word 'miracle' and the word 'God' are unnecessary, and it is enough to simply be alive, God or no God, miracle or no miracle, prayer or no prayer." - Jeff Foster

Maantiepyöräilyä

Maantiepyöräilykausi on avattu - 4 lenkkiä / 175 km. Kyllä pyörä liikahtaa iloisesti maastopyöräilyn jälkeen! Vauhdikkaimmat lenkit ovat kulkeneet hiukan yli 30 km/h-keskinopeudella (eilen 56.5 km / 1h50min / 30.7 km/h). - - - Ajankohtainen määritelmä egosta: "the part of the mind that believes it is separate from the Mind of Christ" (http://www.facim.org/acim/glossary.htm) -gs

Kuolemanjälkeinen elämä

Kirkon tutkimuskeskuksen marraskuussa 2011 tekemän kyselyn perusteella suomalaisten usko kuolemanjälkeiseen elämään on vähentynyt. Yli kolmasosa vastanneista ajattelee että kuoleman jälkeen ei ole elämää.

Uutinen Kotimaan sivuilla
Uutinen Ylen sivuilla

Todellakin, materialistisen ihmiskäsityksen kannalta näin on. Kuolema on tiedostavan minän päätepiste. Materialisti redusoi minuuden eläviin aivoihin ja kun aivot kuolevat, minuuden oleminen lakkaa.

Henkisen ihmiskäsityksen valossa kuolema on portti johonkin toiseen tilaan jossa ihminen jatkaa olemassaoloaan jossakin toisessa muodossa, sillä minuus on jotakin muuta(kin) kuin elävien aivojen tila.

Ihmiskäsitykseni perusteella pätee

- kuolema on minän päätepiste
- kuolema ei ole minän päätepiste

Ristiriitaista?

Siinä määrin kun ihminen elää kiinni egossa, egotietoisuudessa, hän on kuolevainen. Siinä määrin ihminen on ikuinen, kun hän elää todellisessa itsessään. Todellinen itseys on Kristustietoisuutta/minuutta. Voidaan puhua myös vaikkapa rakkaustietoisuudesta/minuudesta. Jälkimmäinen olemisen tapa on persoonatonta (lat. persona = naamio; siis aitoa olemista), egon pauloista vapautunutta olemista.

Ihmisen haaste on kasvaa persoonaminän ylitse rakkausminuudeksi. Tässä kasvussa tulee todeksi Paavalin ajatus "Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa" (Gal. 2:20). Tämä ei ole helppo tie - se on ristin tie, itsensä kieltämisen tie (Lk. 9:23). Tällä tiellä ego tulee panemaan vastaan viimeiseen saakka. Se on kuitenkin tie, joka totuutta janoavan on kuljettava. Se on ikuiseen elämään vievä tie. Paluutie kotiin.

-gs

Totuus on elinehto

Taitaapa mennä vielä toinenkin päivä sisätiloissa flunssaa parannellen. Suunnitelmat juosta kilpaa tänään on haudattu. Ei hätää, sillä kisat ei lopu. Syys- ja lokakuulle on tarjolla vielä paljon mahdollisuuksia.

Erikoinen viikko alkaa olla päätöksessä. Rouva on ollut tytön kanssa reissussa, joten kovin on talossa ollut hiljaista. Eipä ole sentään ihan tyhjään taloon tarvinnut töistä palata, kun seniori (kissa) 15 v on arvokkaalla olemuksellaan ollut eteisessä vastassa. Ja onhan tässä ollut hyvää aikaa lukea ja bloggailla.

Totuuden etsijän kanssa olen keskustellut tiedon ja totuuden olemuksesta. Onko jokaisella ihmisellä oma totuutensa? Miksi sitten kutsutaan yhteisiä totuuksia?

Yksi ratkaisumalli on puhua intersubjektiivisuudesta. Sen sijaan, että vääntäisimme subjektiivinen vs. objektiivinen -akselin ääripäissä, voimme dialogin kautta saavuttaa näkemyksen, jonka moni allekirjoittaa; sellainen on intersubjektiivinen totuus.

Luonnollisesti edellämainittu perustuu subjektin ja objektin vastakkainasetteluun, joka maailmannäkemistapana on dualismia eikä aivan ongelmatonta, kuten vaikkapa kvanttifysiikassa on havaittu. Tämä on kuitenkin länsimaiselle mielelle luonteva tapa toimia.

Minua viehättää ajattelu, jossa dualismi murtuu. Siinä todellisuutta pidetään eräänlaisena tapahtumien virtana; tietoisuudet, tiedostamiset ja tietoisuuden kohteet ovat enemmän tai vähemmän keinotekoisia otantoja tästä virrasta - samaa vettä pohjimmiltaan ne ovat. Tällaisessa holistisessa lähestymistavassa totuudesta muodostuu elinehto; totuus on välttämätöntä löytää. Ihminen haluaa elää hyvää elämää, ihminen kaipaa onnea. Rakkautta. Holismissa ratkaisut löytyvät hyvin läheltä. Ihmisestä itsestään.

Tämä ei merkitse sisäänpäin kääntyvää egopullistelua, vaan elävää yhteyttä todelliseen itseen, todelliseen minään. Ego, itsekäs minä tulee pienemmäksi. Katoaa. Tyypillisesti kyse on pitkästä prosessista. Kipeästäkin. Mutta tämä on se totuus, jota pidän elinehtona. Itsekkään minän väistyminen. Rakkauteen integroituvan minuuden toteutuminen. Ihminen tulee Rakkaudeksi ja Rakkaus ilmentyy ihmisenä. Tämä on minun credoni. Tästä riippuu onni ja hyvä elämä.

(Kuvassa mandariinikiinan "rakkaus" (sanotaan "ai") -merkki. Se koostuu sydäntä, henkilöä ja syleilyä tarkoittavista merkeistä)

-gs

Kolme kysymystä rakkaudesta

Pastori Ansku kyselee ja minussa herää ajatuksia...

1. Mitä rakkaus sinun mielestäsi on?

Rakkaus isolla R-kirjaimella on todellisuuden salattu sisin olemus. Jumala on Rakkaus, kaikenkattava, universaali rakkaus.

Universaalilla tarkoitan yleispätevää, todellisuuden läpäisevää periaatetta, elävää energiaa. Universaali (jumalallinen) rakkaus on hienointa mitä on, jotakin joka on käsitteellisen otteen tavoittamattomissa. Sitä ei voi määrittää. Meidät on kutsuttu elämään sitä todeksi.

Sanat ja käsitteet ovat pointtereita konkreettisiin ja abstrakteihin asioihin. Käsitämme monet sanat eri tavoin ja etenkin metafysiikassa tämä on suuri ongelma. Esimerkiksi Rakkauden käsite tarkoittaa minulle jotakin ja ehkä oleellisesti jotakin muuta jollekin toiselle. Pitäisi jotenkin pystyä näkemään käsitteiden viitoittamaan suuntaan - vain tyhmä jää katsomaan sitä kuuluisaa sormea joka osoittaa kuuta.

Minulle universaali rakkaus on kokemuksellinen asia. Ei sillä tavalla että sen läpikotaisin tuntisin – ei sinne päinkään. Mutta jotakin olen saanut siitä kokea. Se kaikki on hyvin vaikuttavaa ja yhä läsnä elämässäni, minuudessani, todellisuudessani.

Järjen ehdoilla ei universaaliin rakkauteen ylety. Tarvitaanko (sokeaa) uskoa? Jokainen on kutsuttu ylittämään järki, kasvamaan viisauteen, jossa pää ja sydän yhdistyvät. Viisas ei tarvitse sokeaa uskoa. Viisas luottaa universaaliin Rakkauteen. Aivan kuten totuus on, myös universaali Rakkaus on. Sillä se on totuus, se on eksistenssin ydin.

2. Mikä saa sinut kokemaan itsesi todella rakastetuksi?

Kun koen olevani sovussa itseni ja Jumalan kanssa, olen Rakkaudessa, olen rakastettu ja rakastan.

Katson ihmisen sisimmästä löytyy em. Universaali Rakkaus ja haasteenamme on integroitua tuohon ikuiseen meissä. Egoistinen minä on kuitenkin kantona kaskessa – portti ikuisuuteen on suljettu kunnes osaamme tulla riittävän pieniksi, kunnes tajuamme että egoistinen persoonamme on este todellisen minuuden synnylle.

3. Miten ihminen löytää/kokee Jumalan rakkauden?

Sen voi kokea joka hetki, sillä “hänessä me elämme, olemme ja liikumme”.

Sen voi kokea kun elää todeksi Mestarimme ohjetta rakastaa lähimmäistä kuin itseämme ja Jumalaa kaikesta sydämestämme ja mielestämme.

-gs

Gurut ja elämän oppikoulu

Sahrami on kirjoittanut mielenkiintoisen tekstin ihmisen henkisestä tiestä ja opettajuudesta. Käykäähän lukemassa ja kommentoimassa.

Eloa täällä maan päällä voi verrata kouluun; yksi aloittelee ja toinen on jo päättämässä. Enkä nyt tarkoita fyysistä ikää tai koulutusvuosia vaan henkistä kasvua. Elämän oppikoulun tärkein läksy on oppia sisäisesti tuntemaan ihmisen ja elämän kantava voima, joka on rakkaus. Haasteena on integroitua rakkauteen, tulla rakkaudeksi. Kun tämä on toteutunut, ihminen voi jatkaa muualla. Tai hän voi myös toimia täällä auttamassa muita.


Mikä rooli gurulla on tässä?
Guru-käsitettä voi käyttää monessa merkityksessä. Ensinnäkin, guru on opettaja. Gurun avulla me voimme oppia jotakin uutta itsestämme ja maailmasta. Oikealla asenteella jokainen voi toimia toisensa guruna; kohtaamamme ihmiset, tässä elämässä meille annetut läheiset, sukulaiset, perhe… voimme oppia heiltä kaikilta. Meidän tarvitsee vain pitää silmät auki, tarvitsemme nöyryyttä myöntää että olemme vielä kovin tietämättömiä monessa asiassa. Olemme siis gurujen ympäröimiä. Myös täällä blogilandissa.

Toisekseen, guru on opettaja joka on hyvin pitkällä – kenties jo perillä rakkaudessa. Guru saattaa olla boddhisattva – ihminen joka kieltäytyy astumasta nirvanaan niin kauan kuin yksikin elollinen olento vielä kärsii. Tällaisen gurun kohtaaminen merkitsee sitä, että saatamme saada erityisen tärkeää opastusta tai opetusta siitä kuinka päästä perille myös itse. Tällaisen gurun kohtaaminen saattaa merkitä ratkaisevaa impulssia vapauteen tai sitten saatamme torjua totuuden.

Ajatellaan vaikkapa Nasaretin Jeesusta. Kun Jeesus kohtasi ihmisen, tämä merkitsi jonkinlaista käännekohtaa ihmiselle. Hän joko alkoi uskoa tai sitten hän saattoi mennä syvemmälle epäuskoon. Jeesusta ei voinut kohdata neutraalisti – hänessä oli jotakin, joka aiheutti ihmisessä voimakkaan reaktion; yksi rakasti, toinen vihasi. Ajattelen, että näin on asianlaita myös boddhisattva-gurun kohdatessamme.

Hyvä guru voi auttaa ihmistä virittymään rakkauteen. Viime kädessä työ on kuitenkin tehtävä itse, sisäisesti. Aivan kuten perhosen on itse läpikäytävä metamorfoosi kotelovaiheensa aikana, myös ihminen on kutsuttu muuttumaan; vanha minä katoaa ja uusi on syntynyt. Uusi minä on minättömyyttä, joka lausuu ”enää en elä minä, vaan Kristus minussa”, itsekäs minä on kuollut – ikuinen rakkausminä elää.

Kristinuskon nimissä on paljon korostettu Christo pro nobis –ajattelua – Kristus meidän puolestamme. Tämän on sanottu tarkoittavan, ettei meidän tarvitse tehdä yhtään mitään; kaikki on jo valmista, meidän tarvitsee vain vastaanottaa. Vaikka tässä piilee tietty totuus, haluan kuitenkin korostaa myös Christo in nobis –ajattelua – Kristus meissä. Christo in nobis tarkoittaa, että ulkoisiin guruihin emme voi takertua. Sisältämme löytyy avain ikuiseen elämään, taivasten valtakuntaan. Christo in nobis on sisällämme oleva jumalallisen rakkauden kipinä. Magna opuksessa, metamorfoosissa ihmisestä tulee kipinä ja kipinästä ihminen. Elämän oppikoulun ratkaiseva päättötyö on valmis.

-gs

Itsekseen

Sahramin blogista löysin Eino Leinoa;

"Min verran meissä on lempeä,
sen verran meissä on ijäistä
ja sen verran meistä myös jälelle jää,
kun päättyvi päivä tää"

Lainauksessa ilmenee yksi oleellinen osa ihmiskäsitystäni;
meissä on kuolematon osa, joka ikään kuin uinuu meissä – suuri haasteemme on herkistyä havaitsemaan tuo ikuisuuden kipinä ja elää niin että meistä tulee Rakkautta.

Useimmissa meissä on itsekäs persoonallinen ego, johon olemme samaistuneet. Integroituessamme ikuisuuden sisäiseen kipinään ego katoaa, lakkaa olemasta, kuolee.

Persoonallinen ego vastustaa tätä viimeiseen asti –
se tekee prosessista haastavan eikä ihminen voi tätä tietä kulkea yksin. Tilanne on rinnastettavissa itsensä vetämiseen ylös suonsilmäkkeestä - ihminen tarvitsee apua ahdinkoonsa. Mitä tämä apu on? Voidaan puhua Kristuksesta ihmisessä tai Jumalasta tai universaalista Rakkaudesta tai jostakin muusta.

Opus magna - suuri työ on tehtävä itse.

Oleellista on ymmärtää paradoksi - tullakseen todelliseksi itsekseen, on ylitettävä itsensä.

Jeesus sanoi kaikille: "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua. Luuk 9:23

-gs

Nöyristelyä?

Kävin illalla sauvarullaluistelemassa puolitoista tuntia. On se hieno laji! Nautin sekä fyysisellä että henkisellä tasolla. Lenkin aikana ehtii miettimään kaikenlaista – vaikkapa henkistä kasvua.

Henkinen kasvu, todellinen viisauteen kasvaminen edellyttää nöyryyttä.
Mieleeni tulee vanha kunnon Sokrates, joka totesi jotenkin niin että ”ainoa asia jonka tiedän varmasti, on etten tiedä mitään”. Siinä mallia meille. Paljon myöhemmin Cusanus puhui oppineesta tietämättömyydestä, ”docta ignorantiasta”, joka on jonkinlainen ihanne, itse asiassa välttämätöntä jotta voi todella oppia elämän isoja asioita. Oppineen tietämättömyyden tila syntyy kun opiskeltuamme ja opittuamme ymmärrämme, kuinka pientä tietämisemme yhä on.

Nöyryyttä tarvitaan toisaalta tietämisen suhteen - on tervettä (ja viisasta) myöntää omien tietämisen rajallisuus, toisaalta nöyryys liittyy minuuteen – itsekkään egominuuden viheliäisyyden tunnistaminen ja tunnustaminen tekee kipeää ja edellyttää nöyryyttä. Pidän tätä välttämättömänä jotta ihminen voi parantua ja tulla Hyväksi ihmiseksi.

Väitän, että nöyryyden läksy on välttämätön jokaiselle joka haluaa oppia, kasvaa, viisastua. Se on välttämätöntä jokaiselle joka haluaa oppia tuntemaan jumalallisen.

Minun päämääräni?

Päämääräni on oppia ihmisestä ja maailmasta. Opittavaa varmasti riittää. Motiivini ei ole pelkästään tiedollinen, vaan hyvin käytännöllinen: haluan käytännössä elää todeksi elämän tärkeitä oppeja, joista mainittakoon vaikkapa lähimmäisenrakkaus. Joka siinä pysyy, on totuudessa.

-gs

Integroituminen

Näkemykseni persoonallisuudesta, minuudesta, itseydestä ja tiedostamattomasta sekä niiden välisestä vuorovaikutuksesta on dynaaminen, kahdessakin mielessä;
- ihminen on kehittyvä, kasvava, viisastuva (ihminen saattaa toki ottaa myös takapakkia – olemme ikään kuin elämänkoulussa ja joskus pitää joku luokka ”tuplata”)
- käyttämäni käsitteet eivät ole staattisia, vaan esimerkiksi itseyden käsite tarkentuu ymmärtäessäni enemmän

Yllämainittujen käsitteiden määrittäminen on vankasti sidoksissa ihmiskuvaan. Yksinkertaistettuna voi sanoa, että ihmiskuvani valossa ihminen on (potentiaalisesti) ikuisuusolento. Ennen kaikkea: ytimeltään ihminen on ikuisuusolento. Haasteenamme on tietoisena minänä integroitua ikuiseen meissä.

Raamatussa todetaan, että Jumala on Rakkaus.

Rakkautta voi määrittää monella tavalla. On kuitenkin muistettava, että määritelmät ovat vain likiarvoja tai kuvia.

Käyttäessäni käsitettä ”Absoluuttinen Rakkaus” viittaan olemassaolon ytimeen, olemassaolon tarkoitukseen, todellisuuden Luojaan ja ylläpitäjään.

Katson että myös ihmisen sisimmästä löytyy sama Rakkaus ja haasteenamme on integroitua tuohon ikuiseen meissä. Egoistinen minä on kuitenkin kantona kaskessa – portti ikuisuuteen on suljettu kunnes osaamme tulla riittävän pieniksi, kunnes tajuamme että egoistinen persoonamme on este todellisen minuuden synnylle.

-gs

Kuu on juustoa?

Käsitteet, kieli on ihmeellinen asia. Kielen välityksellä ymmärrän asioita. Kielen avulla voin ilmaista asioita. Ilman kieltä ei ole systemaattista ajattelua. Hyvin käytetty kieli ja käsitteet vapauttavat. Viisaasti asetetut sanat voivat tuoda lohdun. Rakastavat sanat voivat kantaa väsynyttä.

Sanat voivat myös satuttaa. Sanat voivat johtaa harhaan. Käsitteet saattavat kantaa tarpeetonta painolastia, joka vääristää totuuden. Käsitteet saatetaan ottaa ”annettuina”, ”valmiina”, ”itsestäänselvänä totuutena”.

Eräs arvostamani viisas on todennut, että suurinta ajattelun vapautta on käsitteenmuodostus. Tämä idea avautui minulle vuonna 1991. Ymmärsin, että minunkin on mahdollisuus pohtia rakentavan kriittisesti kielen ja käsitteiden olemusta. Ymmärsin, että mikäli tahdon oppia ja viisastua, on välttämätöntä osata nähdä käsitteiden läpi ja ohi. Sillä hyvätkin käsitteet ovat ”vain” kuuta osoittava sormi. ”Jumala”. ”Rakkaus”. ”Totuus”. Vain sanoja. Niin kuin A. Lennox jumalaisella äänellään lausuu, ”peace is just a word”.

Viisas ei jää katsomaan sormea, joka osoittaa kuuta.

Ihminen on kutsuttu (itse asiassa hän on kutsunut itsensä) toteuttamaan sisäinen vallankumous; egosentrisyydestä teosentrisyyteen, itsekkyydestä rakkauteen. Näetkö, mitä osoitan?

-gs