Sahramin blogista löysin Eino Leinoa;
"Min verran meissä on lempeä,
sen verran meissä on ijäistä
ja sen verran meistä myös jälelle jää,
kun päättyvi päivä tää"
Lainauksessa ilmenee yksi oleellinen osa ihmiskäsitystäni;
meissä on kuolematon osa, joka ikään kuin uinuu meissä – suuri haasteemme on herkistyä havaitsemaan tuo ikuisuuden kipinä ja elää niin että meistä tulee Rakkautta.
Useimmissa meissä on itsekäs persoonallinen ego, johon olemme samaistuneet. Integroituessamme ikuisuuden sisäiseen kipinään ego katoaa, lakkaa olemasta, kuolee.
Persoonallinen ego vastustaa tätä viimeiseen asti –
se tekee prosessista haastavan eikä ihminen voi tätä tietä kulkea yksin. Tilanne on rinnastettavissa itsensä vetämiseen ylös suonsilmäkkeestä - ihminen tarvitsee apua ahdinkoonsa. Mitä tämä apu on? Voidaan puhua Kristuksesta ihmisessä tai Jumalasta tai universaalista Rakkaudesta tai jostakin muusta.
Opus magna - suuri työ on tehtävä itse.
Oleellista on ymmärtää paradoksi - tullakseen todelliseksi itsekseen, on ylitettävä itsensä.
Jeesus sanoi kaikille: "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua. Luuk 9:23
-gs
4 kommenttia:
Tulin tänne lukemaan juttujasi, vaikka tiesin, ettei täällä ole uusia. Piti vain tulla lukemaan nämä kaikki uudestaan, kun tunnut olevan niin hämmästyttävän samoilla jäljillä kanssani. Onneksi osaat vielä hyvin pukea nämä asiat sanoiksi.
Olen koko ikäni miettinyt paljon asioita, mutta sen lisäksi minulla on ollut kokemus, jossa monet palaset ikään kuin loksahtivat kohdalleen. Koin todeksi asioita, joista kirjoitat.
Tuntuu, että mielessä on kokonainen maailma, mutta sitä ei vain saa työstettyä ulos. Silti on tarve jakaa ajatuksensa jonkun kanssa, joka ymmärtää samalla tavalla.
Sinä olet selvästi (kaiken muun lisäksi) myös lukenut paljon filosofisia kirjoja, minä taas olen lähinnä vain intuitiivisesti tullut samoihin ajatuksiin. Luen aika paljon kaikkea muuta kirjallisuutta, mutta olen välttänyt lukemasta ainakin liian pitkälle pohdittuja kirjoja, koska pelkään niiden vievän minua harhaan. Yritän vain keskittyä kuuntelemaan sydämeni viisautta.
Ajattelen muuten taas kerran ihan samalla tavalla, kuin tässä kirjoitit. Meidän tulee elää jatkuvassa yhteydessä Rakkauteen. Me kaikki olemme osia samaa rakkautta ja yhteydessä toisiimme. Tästä ajatuksesta syntyy lähimmäisenrakkaus.
Tästä tuli aika pitkä kommentti blogiisi, mutta koska sinulla ei ole sähköpostiosoitetta, niin ei ollut muuta paikkaa. :)
Tämä on niitä nettimaailman hyviä puolia; sielunveljien ja -sisarien löytäminen!
Olet ihan oikeassa kirjaviisauden suhteen. Itsellänikin oli vaihe, jolloin luin valtavat määrät filosofista, uskonnollista ja henkistä kasvua käsittelevää kirjallisuutta. Olen ymmärtänyt, että on tärkeä malttaa sulatella, pohtia lukemaansa. Tarkoitus ei ole, että oppisimme papukaijan tavoin toistamaan viisaitten ajatuksia. Tarkoitus on, että viisaus tulisi eläväksi osaksi itseämme - tai että itseytemme tulisi osaksi viisautta. Tarkoitus on, että löytäisimme viisauden lähteen sisimmästämme. Sydämen salattu viisaus uinuu meissä ja odottaa että se rakkaudella löydetään ja herätetään.
-gs
Minäkin luin noita filosofisia ja henkistä kasvua käsitteleviä kirjoja kymmenisen vuotta sitten. Luin noin 20-vuotiaana raamatunkin kannesta kanteen ja perustelin sitä kummeksujille, että se kuuluu mielestäni yleissivistykseen.
Tavallaan siitä lukemisesta olisi hyötyä tässä kirjoittamisessa. Oppisi käsitteitä ja sanastoa, miten joku toinen on kuvannut ajatuksiaan. Kyllähän muutenkin kirjoittamaan oppii lukemalla paljon.
Ymmärsit hyvin, mitä ajoin takaa.
Tuntuu, että jos lukisin liikaa liian pitkälle mietittyjä pohdintoja, sekoittaisin helposti sen, mikä on omaa oivallustani ja mikä kirjoista opittua.
Ja vaikka lukisin kirjasta aivan samoja asioita, mitä olen itse oivaltanut, niin ne ovat kuitenkin vain sanoja.
Siis samalla tavalla kuin valokuva tavoittaa jostain kulmasta vain tietyn hetken, mutta ei sitä hetkeä itsessään, joka on äärettömän paljon moniuloitteisempi asia. Sitten kun katsoo myöhemmin sitä kuvaa, niin voi joko tavoittaa jälkeenpäin mielessään sen saman hetken, tai sitten voi käydä niin surullisesti, että se hetki latistuu mielessä vain siksi valokuvaksi.
Näin on.
Joku on sanonut (oliko Blavatsky?) että jos luemme kymmenen minuuttia, meidän pitäisi mietiskellä pari tuntia. Tuohon suhdelukuun en ole tainnut monesti (koskaan?) päästä.
Hyvään kirjaan voi palata uudestaan ja uudestaan. Se tuntuu jotenkin aina tuoreelta ja tutulta - yhtäaikaa. Se on kuin peili, josta voi katsoa missä mennään.
Valokuvavertauksesi on osuva! Parhaimmillaan kuva (käsitteet) auttavat meitä tavoittamaan oleellisen - pahimmillaan se estää meitä näkemästä suoraan.
-gs
Lähetä kommentti