"The path is everywhere"

This book is a master piece. Thank you Matt. "Many have grown weary from a long search, exhausted from an endless quest to improve, hold it all together, heal all their wounds, and complete some mythical spiritual journey. But you are not a project to be solved. You are a mystery coming into form, and you have the raw materials that you need, right now, to live a life of profound depth, purpose, and meaning. "

- Matt Licata

Tämä hetki

Maailma joka myös yhtenä todellisuutena tunnetaan ja koetaan (ennen kuin mieli viipaloi sen sisäiseen ja ulkoiseen ja on kovin tyytyväinen dualismissaan) on olemisen (ja virtaamisen) tilassa.

Maailma joka myös todellisuutena koetaan on elävä.

Maailma on valmis sikäli että tähän hetkeen ei tarvitse lisätä mitään, tästä ei puutu mitään, tämä hetki ei ole "sitten kun..." tai "mutta kun...". Tämä hetki toki sallii sitkuttelun ja mutkuttelun. Tämä hetki on avoin.

Maailma on ei-valmis sikäli että tämä hetki on aina uusi, tuore ja elävä. Tämä hetki on hiljaisen ja liikkumattoman läsnäolon valossa ilmenevä dynaamisuus ja liike. Sanalla sanoen, tämä hetki on mysteeri, arvoitus, käsittämättömyys.

Tämä hetki on elävä

Tämän hetken ennustamattomuus kutsuu sinua yhä uudestaan päästämään irti mielesi ja toisten alleviivaamista käsityksistä siitä kuka olet. Tämän hetken arvaamattomuus puhaltaa yhä uudestaan kumoon kaikki tarinat siitä, kuinka elämäsi piti tai ei pitänyt sujua.

Sinä et ole mikään eloton kulissi, jota on maailman tuiskuilta ja tuulilta varjeltava. Et ole mikään tarinoiden kokoelma, jota kelpaa seurapiireille esitellä.

Elät. Olet. Riität. Ihana ja täysi arvoitus.

Tämä hetki on elämä.

Tämä hetki "On".

- Jorma Ronkainen onnessa.com kuva Anu Viik anumari.kuvat.fi

Kimallus

Julkaisu käyttäjältä On.

Sinusta on moneksi

uskonto parhaimmillaan kartta
pyhän kokemisesta
kuuta
osoittava sormi
inspiroiva kertomus
elävästä totuudesta

pahimmillaan
vallankäytön väline
kiveenhakattujen dogmien
eloton kokoelma
oppirakennelma
jonka äärelle
leiriydyt
kiistelet kuihdut kelotut

sinä
kartanpiirtäjä
kirjanoppinut
kivenhakkaaja

sinä
temppeli jossa
pyhän voi
kohdata kokea

sinä
elävä totuus
arvoitus
mysteeri
pyhä

sinusta on moneksi

- Jorma Ronkainen (facebook.com/OnKaikki)

Tahdotko Sinä?

Koti on pikemminkin mielentila kuin jokin tietty paikka. Tämä hetki on kotini. Sydän on kotini. Silti tuntuu hyvältä palata kotiin - juuri tähän taloon reilun neljän viikon reissaamisen jälkeen. Pienen matkailuvaunun sijaan käytössä on nyt moninkertaisesti tilaa. Istun tutun pöydän ääressä.

Kuulostelen rankkasateen ja ukkosen ääniä. Ulkona on pimeää. Kontrasti on melkoinen - vielä hetki sitten sain kaukana pohjoisessa ihmetellä keskiyön valoa. Maailma näyttää jotenkin erityisen kauniilta kun aurinko on matalalla horisontissa. Valon ja varjon leikki korostaa maiseman muotoja. Hetki on taianomainen.

Ehkä ratkaisevinta on kuitenkin hyväntahtoisen utelias ja avoin asenne. Olosuhteet virittävät minut katsomaan tätä hetkeä kuin näkisin sen ensimmäistä kertaa, kuin luomispäivän aamuna. Mieli on rauhallinen. Se ei yritä pakonomaisesti luokitella ja nimetä kaikkea. Viipyilen tämän hetken käsitteistä paljaan käsittämättömyyden taikapiirissä. Ihmettelen ja ihailen. Olen kiitollinen tästä ainutlaatuisesta hetkestä.

Hyväntahtoisen huomion lämpimässä valossa sisäinen ja ulkoinen - mielen maisema ja ulkoinen maisema lähestyvät toisiaan, koskettavat ja sulavat toisiinsa. Mielen niin suuresti alleviivaama raja minän ja maailman välillä häipyy. Olen maisemassa ja maisema on minussa. Kokemus tästä hetkestä on enemmän kuin mikään tieteellinen, taiteellinen tai uskonnollinen tarina. Täysi mysteeri. Silkkaa rakkautta. Kosmista leikkiä. Tämäkin hetki. ”Tahdotko?”, se kysyy. Tahdotko Sinä?

- Jorma Ronkainen (facebook.com/OnKaikki)

Tämä hetki ja Sinä

Tämä hetki ja sinä - enemmän kuin mikään ajatus, käsitys tai oppi.

Tämä hetki ja sinä - täysi arvoitus.

Tämä hetki ja sinä - rakastavaiset.

Tämä hetki ja sinä - erottamattomat.

- Jorma Ronkainen (facebook.com/OnKaikki)

(kuva: Rakkauslukko ilta-auringossa, Vehmersalmen silta 28.6.2014)

Todellisuus on ihmeellisempi

Ihastelen taivaallista näytelmää: kaksi valtaisaa ympyrää sateenkaaren väreissä komeilee auringon ympärillä. Ällistelen. Käyn välillä kaupassa ja ulos tullessa katse etsiytyy taas taivaalle. Siinä se yhä on. Vau! Tiedän, että tieteen näkökulmasta ilmiö ei ole arvoitus. Halo johtuu valon taittumisesta ja heijastumisesta ilmakehän jääkiteissä. Asia loppuunkäsitelty. Selitetty. Paketoitu ja purkitettu.

Mutta sittenkin... "valo", "ilmakehä", "heijastua", "taittua", "jääkiteet"... käsitteitä, malleja ja teorioita, kuin kokoelma toisiinsa kytkettyjä tarralappuja. Toki niillä on vaihteleva määrä selitys- ja ennustusvoimaa ja sen myötä oma tärkeä roolinsa. Viime kädessä ne ovat kuitenkin vain tarinoita, joilla rajatonta todellisuutta rajataan ja yksinkertaistetaan jostakin näkökulmasta. Todellisuutta luokitellaan, sanallistetaan ja kuvataan tieteen lisäksi mm. taiteen ja uskonnon keinoin. Mieli elää käsitteistä, selityksistä ja tarinoista. Mieli sepittää loputtomia tarinoita itsestä ja maailmasta. Ällistyminen, ihastuminen, mykistyminen tai haltioituminen voi toki tapahtua tieteellisen, taiteellisen tai uskonnollisen tarinan äärellä. Matemaattisen yhtälön eleganssi, van Goghin vehnäpellon värit ja inspiroituneen mystikon runolliset sanat voivat koskettaa, mutta kaikki kuvaukset kalpenevat tämän hetken tarinoista paljaan kauneuden rinnalla.

Katson kokosivun ilmoitusta Hesarissa. "Todellisuus on tarua ihmeellisempää", julistaa muuan tiedettä tunnetuksi tekevä lehti. Se antaa ymmärtää, että sillä on tarujen sijaan avaimet todelliseen todellisuuteen. Todellisuus on jossakin tuolla ja tieteellinen lehti paljastaa mistä siinä oikeasti on kysymys. Lukemalla tätä lehteä en jää sivuraiteelle, vaan varmistan itselleni eturivin paikan, josta seurata todellisuuden spektaakkelia. Lehti mainostaa tarjoavansa ”elämyksiä uteliaalle”. Ymmärrän pointin.

Mutta sittenkin… todellisuus ei ole jossakin tuolla, vaan se tapahtuu nyt ja tässä. Tässä hetkessä ilmenevä todellisuus on enemmän kuin mikään tarina, teoria tai malli. Tämän hetken taianomaisuus laimentamattomana, paljaana, lisäaineettomana kokemuksena pysäyttää. Halo, juhannusruusun tuoksu, tuulen hiljainen henkäys, väriloisto niityn laidassa, lapsen kikatus, ventovieraan hymy, kosketus, auringonlasku, kyyneleet, tietokoneen jäähdyttimen hurina... Elämä liikkuu tässä hetkessä lukemattoman käsittämättömin tavoin. Tämä hetki yllättää. Tämä hetki sellaisenaan, mitään lisäämättä, mitään pois jättämättä on avara. Tämä hetki on kuin iso ja varaukseton ”kyllä”. Se sallii mielen puuhastelun käsitteellisten lippusten ja lappusten, tieteellisten tarinoiden ja tarujen parissa. Tämä hetki sallii, sillä todellisuus on ihmeellisempi.

- Jorma Ronkainen (facebook.com/OnKaikki)

Koskaan ei voi tietää

Juhannuksen aikaan vietimme aikaa mökillä. Lapsen kalastusintoa oli hauska seurata. Samalla muistelin lapsuuteni kalareissuja. Saalista tuli toisinaan ja toisinaan taas ei - sillä ei itse asiassa ollut niin väliä. Oleellista oli läsnäolo. Tämä heitto. Siima juoksee iloisesti. Molskis. Rauhallista kelaamista. Maiseman ihailua. Nyt nappasi? Jännitys. Tarttuiko sittenkin pohjaan? Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu seuraavaksi.

Havahduin mietteistäni kun rannasta raikui iloisesti: "Minä sain hauen, minä sain hauen!" Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu seuraavaksi. Kalastat tai et. Tämä hetki on arvoitus. Kelaatko?

- Jorma Ronkainen (facebook.com/OnKaikki)

Ovi on auki

Kysymys: Masentuneisuus on ikävä, ihan kuin harmaa usva laskeutuisi yhtäkkiä. Siihen voi vaikuttaa, luulen. Jotkin ajatukset ovat selkeästi myrkkyä. En ole vielä oikein löytänyt millä niistä pääsee eroon. Vaikka kehän käynnistävän ajatuksen jotenkin onnistuukin huomaamaan ei jaksa irtaantua siitä, ei tunnu tietävän parempaa.

Vastaus: Näen tässä kaksi tietä. On olemassa ongelmakeskeinen tie. Siinä uskot tietäväsi mistä tässä hetkessä on kysymys. Arvotat tämän hetken hyväksi tai huonoksi. Tämä hetki on hyvä, sillä... Niinpä haluat pitää tästä kiinni. Tämä on onnea! Haluat viipyä tässä. Sinulla ei ole kiire. Tämä hetki on huono, sillä... Niinpä käännät selkäsi ja odotat seuraavaa, parempaa hetkeä. Saatat myös kokea, että tämä hetki on sekoitus hyvää, huonoa ja yhdentekevää. Sekoitus vaihtelee arvaamattomasti, joten olet varuillasi. Haluat pitää jonkinlaista etäisyyttä tähän hetkeen – sinua ei tällä kertaa yllätetä. Olet vakuuttunut siitä, että viileä välinpitämättömyys on älykkään ihmisen strategia sudenkuoppia ja väijytyksiä vilisevässä maailmassa. Ongelmakeskeisellä tiellä nimeät tämän hetken kokemuksen ongelmaksi tai mahdolliseksi ongelmaksi, joka on pyrittävä ratkaisemaan jollakin tavoin. Sinun on parannuttava, on tultava ehjäksi, onnelliseksi, viisaaksi, valaistuneeksi... Tähän kirkkauden tilaan pääset sitten kun teet temput a, b ja c, käyt kurssit 1, 2 ja 3, löydät gurut x, y ja z. Sitten kun, jos, mutta…

Toinen tie ei itse asiassa ole tie ensinkään. Siinä kokemus tästä hetkestä on aina ”valmis”, ”oikea”, "validi", "relevantti", "oikeutettu". Elämä ja todellisuus on niin kuin se on juuri nyt. Et tartu mihinkään tarinaan esimerkiksi armottomasta elämästä ja sinusta sen uhrina, vaan olet yhdessä tarinoista paljaan kokemuksen kanssa. Et käännä selkää epätoivon tai tuskankaan kokemukselle, vaan suot sille tilan ja huomion. Et käy sisäistä sotaa, vaan olet hyväksyvässä, jopa rakastavassa suhteessa tämän hetken kokemukseen. Ehkä huomaat sittenkin vastustavasi tätä hetkeä? Sekin kokemus on sallittu, se mahtuu tämän hetken avaraan tilaan. Katsot tätä hetkeä uteliaasti. Voit todistaa aistimuksia, tuntemuksia, tunteita ja ajatuksia, jotka liittyvät itseen, toisiin ihmisiin, maailmaan, tilanteisiin, kohtaamisiin. Voit astua lähemmäksi. Voit katsoa tätä hetkeä niin kuin näkisit sen ensimmäistä kertaa. Päästäessäsi irti odotuksista, tarinoista ja tulkinnoista näet ja koet tämän hetken elävyyden. Käsitteillä rakennetun tarralapputodellisuuden sijaan huomaat olevasi loputtoman arvoituksen äärellä. Tunnet miten elämä liikkuu sinussa. Et enää epäröi myöntää, ettet tiedä mistä tässä hetkessä on kysymys. Tämän hetken ainutlaatuisuus lyö sinut ällikällä.

Korostan, etten vähättele ajattelun merkitystä. Päinvastoin - arvostan kirkasta, loogista ja pitkäjänteistä ajattelua. Parhaimmillaan käsitteet ja käsitteellinen ajattelu auttavat tienviittojen ja karttojen tavoin löytämään ja näkemään tärkeitä asioita. Pahimmillaan käsitteet peittävät todellisuuden. Tällöin ajattelun pimennysverho laskeutuu sinun ja tämän hetken paljaan kauneuden väliin. Olet mysteerin sijaan tekemisissä käsitteellisesti rajattujen mielikuvien kanssa. Elävän elämän sijaan tyydyt pahvisiin kulisseihin. Olet vaarassa jäädä älyn ja ajattelun vangeiksi.

Tämä hetki on avoin ovi. Sinut on kutsuttu.

- Jorma Ronkainen (facebook.com/OnKaikki)

(kuva: Auringonlasku Kinnulan Kivijärvellä 22.6.2014)

Onnen askelmerkkejä #6. Irti kärpäspaperista

Tämä hetki ilmenee aistimusten, värien, muotojen, äänien, tunteiden ja ajatusten virtana. Mieli tykkää luokitella ja arvottaa. Se analysoi ja vertailee. Tuttu vai tuntematon, vaaraton vai vaarallinen, hyvä vai huono, hyödyllinen vai hyödytön, kiinnostava vai yhdentekevä...

Mieli liimailee käsitteellisiä tarralappuja kaiken päälle. Kyllä, niistä on monesti hyötyä. Juuri nyt koetan käyttää tarralappuja taiten. Uskon ja toivon, että näet ja koet itse, mihin viittaan. Kovin usein tarralapuista tulee kärpäspaperia. Mieli kieppuu käsitteestä käsitteeseen. Se takertuu sanoihin. Se pitää tarralappuja todempana kuin tätä hetkeä. Mieli pureskelee elottomia sanoja ja ihmettelee elämän mauttomuutta. Se kerää sylin täyteen pahvisia kulisseja ja kummastelee olemisen onttoutta. Mieli määrittää minäkuvan tarralappukokoelman varaan ja koettaa varjella sitä maailman tuulilta.

Mikään tarralappukokoelma ei määritä sinua. Mitkään tarralaput eivät voi vangita tämän hetken rajattomuutta. Voit katsoa tarralappujen parissa puuhastelevaa mieltä tuomitsematta, myötätunnolla. Kyllä sille tilaa löytyy. Tarralapuilla on aikansa ja paikkansa. Niiden alla, takana ja ympärillä sykkivä elämä on kuitenkin enemmän.

Tämän hetkeen sopii valoa ja varjoja, kohtaamisia ja eroja, loppuja ja alkuja, kulisseja ja käsityksiä, hämmästystä ja tylsistymistä.

Tämä hetki ja sinä. Tässä. Nyt. Loppumaton mysteeri. Ikuinen "On".

t. Jomppe (facebook.com/OnKaikki)

Kärpäspaperista mysteeriin

Elämä tapahtuu tässä ja nyt kaikessa täyteydessään. Tämä hetki ei karkaa mihinkään. Muoto toki muuttuu, mutta tässä tämä koko ajan on.

Mieli tykkää liimailla kaiken kokemuksen päälle käsitteellisiä tarralappuja. Tarralapuista voi olla hyötyäkin, mutta kovin usein niistä tulee kärpäspaperia. Mieli kieppuu käsitteestä käsitteeseen. Mieli takertuu sanoihin.

Tämän hetken paljauteen, ilmavuuteen, arvoituksellisuuteen voi hurmaantua tarralappujen tuolla puolen. Tällä puolen. Tässä.

Avoin ovi

En vähättele ajattelun merkitystä. Päinvastoin - arvostan kirkasta, loogista ja pitkäjänteistä ajattelua. Parhaimmillaan käsitteet ja käsitteellinen ajattelu auttavat meitä tienviittojen tavoin löytämään ja näkemään tärkeitä asioita.

Pahimmillaan peitämme käsitteillä todellisuuden. Tällöin ajattelun pimennysverho laskeutuu meidän ja tämän hetken paljaan kauneuden väliin. Olemme mysteerin sijaan tekemisissä käsitteellisesti rajattujen mielikuvien kanssa. Elävän elämän sijaan tyydymme pahvisiin kulisseihin. Olemme vaarassa jäädä älyn ja ajattelun vangeiksi.

Tämä hetki on avoin ovi. Sinut on kutsuttu.

Mysteeriin.

t. Jomppe (facebook.com/OnKaikki)

Katso ajattelijaa äläkä tyydy ruokalistaan

Sinua saattaa kyllästyttää kun olen viime aikoina kirjoittanut egosta niin usein. Viimeisestä 15 blogipostauksesta 9 näyttää sisältävän tunnisteen ego. "Ego sitä ja ego tätä..." Ymmärrän ja haluan valaista asiaa.

1) Ego on fokuksessa kun lähdetään etsimään totuutta elämästä ja ihmisestä.

2) Blogin kirjoitukset syntyvät spontaanisti. En aloittaessani katso, mitä aihetta olen edellisessä postauksessa käsitellyt. Tällainen toimintatapa johtaa helposti tärkeinä pitämieni asioiden toistamiseen.

3) Ego nyt vain sattuu olemaan lyhyennäppärä sana. Se on kätevä yhdistää toiseen sanaan ja muodostaa kivoja yhdyssanoja. "Egominuus", "egoidentiteetti", "egotietoisuus" ja "egovetoinen".

Siispä. Taas pari sanaa egosta ja aidosta identiteetistä. Kaikki alkaa asioiden nykytilan tunnistamisesta. Asiat ovat täsmälleen niin kuin ne ovat. Maailmassa on paljon valoa, paljon hyvää ja kaunista. Se kaikki on ihanaa ja inspiroivaa. Se antaa toivoa. Terve nondualismi (= todellisuuden sellaisuus ilman erillisyyden harhaa) ei kuitenkaan ole sydämetöntä kyyristelyä minättömyyden idean takana. Kukaan terve ihminen ei voi sulkea silmiään epäkohdilta, ongelmilta ja kärsimykseltä, jota esiintyy kaikilla elämän tasoilla yksilöistä yhteisöihin. Globaalisti mm. väestönkasvu, ilmastonmuutos ja ruokakriisi on haastamassa koko ihmiskunnan pohtimaan elämän säilymisen edellytyksiä. Egovetoisesta identiteetistä käsin eläminen on johtanut ihmiskunnan nykyiseen tilaan.

Kestävien ratkaisujen saavuttaminen ja kärsimyksen lakkaaminen edellyttää täysin uutta, yliyksilöllistä olemisen tapaa. Puhtaasta olemisesta kumpuava ajattelu ja toiminta ei aiheuta uusia ongelmia. Egovetoinen ajattelu voi toki myös ratkaista jotakin, mutta egon ratkaisut eivät koskaan puutu ongelmien varsinaiseen syyhyn. Kuinka se voisikaan, sillä se joutuisi katsomaan itseään peilistä?

“You cannot solve a problem from the same consciousness that created it. You must learn to see the world anew.” - Albert Einstein

Mitä on egovetoisuus? Se on identiteettiä määrittävien tarinoiden loputonta kertomista ja muokkaamista. Tarinoissa alleviivataan vastakohtia. Egoidentiteetti määrittyy aina suhteessa johonkin jota se ei ole. Egon minätunteen säilyminen ja vahvistuminen edellyttää jatkuvaa erillisyyttä korostavien tarinoiden sepittämistä. Käytännössä tämä merkitsee, että egolle onni ei koskaan asusta tässä hetkessä kuin korkeintaan hetkittäin. Saavutettuaan jotakin ego voi iloita hetken, mutta kohta se joutuu taas pakenemaan sisäistä tyhjyyttään. Sen tapa säilyä hengissä on etsiä ja odottaa onnea seuraavan kulman takaa.

Ego suhtautuu toiseen ihmiseen aina keinona vahvistaa minätunnettaan. Toinen on resurssi, jota käytetään tarinan ainesosana. Egon on ensin selvitettävä, onko toinen sosioekonomisesti (tai urheilullisesti tai sivistyksellisesti tai taiteellisesti tai ulkonäöllisesti tai jollakin muulla egon kannalta tärkeällä kriteerillä) ylempänä, alempana vai samalla tasolla egon kanssa. Tämän jälkeen ego tuntee kateutta, ihailua, pelkoa, vihaa tai ylpeyttä. Ego voi tuntea myös välinpitämättömyyttä. Nämä tunteet ovat polttoainetta egolle. Ego voi tuntea myös yhteenkuuluvuutta. Heimoidentiteettinä ego samaistuu esimerkiksi jonkin uskonnollisen, poliittisen tai urheilullisen liikkeen agendaan. Myös näissä tapauksissa kyse on vastakohtien korostamisesta, sillä heimoidentiteetti elää aina viholliskuvasta.

Kuinka vapautua? Paradoksin äärellä ollaan. Kun lähdet etsimään vapautumista, totuutta, olet eksynyt etkä löydä. Egon luonteeseen kuuluu etsiä, se ei ole kiinnostunut tästä hetkestä niin kuin se on itsessään. Egolle tämä hetki on vain väline perustella etsinnän tärkeys. Tämä hetki on aina jotenkin rikki suhteessa menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Kyse ei kuitenkaan ole siitä etteikö egoa saisi ajatella. Kyse ei ole siitä etteikö vapautumista saisi ajatella. Itse asiassa olet ottanut askeleen vapauteen juuri siinä kohtaa kun ajattelet egoa. Juuri silloin et nimittäin enää samaistu siihen. Katso egoa, katso ajattelijaa. Älä tuomitse. Katso ajattelijaa tyyneydestä käsin. Jos olet kyllästynyt egon käsitteeseen niin voit ihan hyvin korvata sen "ajattelijalla", "käsitteellisellä mielellä", "valheellisella minäkuvalla" tai "valheellisella identiteetillä" tai "samaistumisella tarinoihin". Käsitteellisen tienviitan muoto ei ole oleellinen. Se on vain kuin sormi, joka osoittaa kuuta. Katso mihin kyltti viittaa. Älä toimi sisäisen ajattelijan lailla. Se rakastaa vertailla ja keräillä tienviittoja. Ego on kuin nälkäinen ihminen, joka loputtomiin analysoi ruokalistoja maistamatta koskaan mitään. Lopulta epätoivoissaan se syö jonkin ruokalistan ja valittaa sitten kovaan ääneen ruoan mauttomuudesta ja vatsakivuista.

Mitä on aito identiteetti? Se on elävää yhteyttä "lähteeseen" tai "henkeen", "valoon", "rakkauteen", "jumalaan"... millaista käsitteellistä pointteria nyt kukin tykkää käyttää viittaamaan johonkin joka on itsessään "lausumaton". Lähteessä me kaikki olemme yhtä kuten vesipisarat meressä. Erillisyyttä ei siinä mielessä siis ole. Aito identiteetti on avautumista lähteelle niin että se virtaa kauttamme maailmaan yksilöllisellä, ainutlaatuisella tavalla. Ykseyden ja ainutlaatuisuuden tanssista elämässä on kyse.

Mysteeri

"Supertietokone simuloi sekunnin pituista aivotoimintaa - urakka kesti 40 minuuttia" (http://yle.fi/uutiset/supertietokone_simuloi_sekunnin_pituista_aivotoimintaa_-_urakka_kesti_40_minuuttia/6762003). Mitä kaikkea pääkopassa tapahtuukaan yhdessä sekunnissa! Nyt. Nyt. N-y-t. Käsittämätöntä.

Kävin tuossa juuri koiraa ulkoiluttamassa, keräsin tatteja ja ihmettelin tätä hetkeä. Ihmettelen tätä yhä. Tämä hetki ei ole este, se ei ole väline, se ei ole toissijainen johonkin kuvitteelliseen tulevaisuudessa koittavaan hetkeen verrattuna. Tyypillisesti elän mielen automaatioiden ehdoilla. Mieli luokittelee ja nimeää tämän hetken salamannopeasti mieluisaksi, epämieluisaksi tai yhdentekeväksi. "Mutta kun... sitten kun... jos..." Mieli kuvittelee tietävänsä mistä tässä hetkessä on kysymys. "Been there... done that... haukotus... kerro minulle jotakin uutta..."


Mitä enemmän opin purkamaan näitä mielen automaatioita, sitä puhtaammin, paljaammin ja avoimemmin voin elää tässä hetkessä. Mitä vähemmän identiteettini samaistuu lokeroimista, käsitteellistämistä ja älyllistämistä rakastavaan mieleen, sitä syvemmin hengitän tämän hetken raikasta ilmaa ja syntyy tilaa intuitiolle, oivallukselle, luovuudelle. Todellinen viisaus ylittää moninkertaisesti käsitteellisen mielen kyvyt. Tämä hetki... tästä ei puutu mitään, tämä hetki on aina ihmeitä täynnä. Mysteeri. Nyt. Kotona. Terassilla. Kuulen tuulen. Tunnen tuulen ja auringon ihollani. Voin rakastua tähän hetkeen. Voitko sinä?

Vain olla

Kolmasluokkalainen aloittaa tänään. Minä jatkan. Loma päättyi, vuorotteluvapaa alkoi. Jotakin päättyy ja jotakin alkaa. Aina. Talossa on hiljaista. Ei sentään aivan äänetöntä. Kello raksuttaa. Jääkaappi surisee. Koira rapsuttaa korvaansa. Rauhallista.

Moni on kysynyt minulta, mitä aion tehdä vuorotteluvapaalla. Niin. Tekemisen kautta teet itsesi näkyväksi, hyväksytyksi, tunnetuksi. Länsimainen ihminen elää tekemisen todellisuudessa. Olet sitä mitä teet. Jos et tee mitään, et ole mitään. Tarkoitukseni on kuitenkin "vain olla". Uhkarohkeaa? Antaa asioiden tapahtua. Mahdotonta? Lähden kohta koiran kanssa kävelylle. Haistelen tuulta ja saattaapa olla että tunnin kuluttua löydän itseni pitkältä pyörälenkiltä. Mikä siinä on, että viihdyn niin hyvin polkupyörän satulassa? Ehkä sittenkin kirjoitan hiukan. Lueskelua? Saas nähdä. Iltapäivällä ajattelin laatia makaroonilaatikon perheen työtätekevälle ja koululaiselle.

Niin tai näin - vaistoan että puhtaan olemisen kautta syntyy tilaa jollekin syvemmälle, salaiselle. Löydän hiljaisuuden. Rauhan. Levon. Tyyneyden. Ihan läheltä. Tästä. Lepään. Tämä on todellinen kotini. Mielen hiljentyessä tunnen, että hiljaisuudella on jollakin merkillisellä tavalla oma äänensä.

Nyt-hetken mysteeri ei ole teoria. Se ei ole käsitteellinen malli. Se ei ole oppi. Mysteeri on jotakin käsittämätöntä. Se on tietämisen tuolla puolen, ei-tietämisen piirissä. Lokerointia rakastava mieli ei pysty hengittämään ei-tietämisen ilmapiirissä. Mieli elää nimeämisestä, luokittelusta, vertailusta, yhdistelystä. Nämä mielen toiminnot ovat toki monella tapaa ja monessa kohtaa hyödyllisiä. Elämän mysteerin voi kuitenkin vain tuntea. Kokea. Nähdä. Tuntija, kokija ja näkijä on yhtä tuntemansa, kokemansa ja näkemänsä kanssa. Mieli toki tykkää julistaa "minä tunsin, minä koin, minä näin...". Minä. Minä. Minä.

On kuitenkin niin, että mysteeri ei mahdu minään. Ajatus erillisestä minästä sen sijaan sopii mysteeriin. Siispä. Puhtaan, paljaan olemisen kautta. Elää mysteeriä todeksi. Ei huomenna. Ei ensi viikolla. Ainoastaan nyt. Siinä aavistus vuorotteluvapaan "tekemisestä". Kuten kuuluisa filosofi Jere Karalahti on viisaasti lausunut: "Mä en voi vaikuttaa menneeseen enkä tulevaan. Mä haluan vaikuttaa tähän hetkeen. Mä haluan elää nykyhetkessä."

Mielen melusta mysteeriin

Hiihdän järvellä. Jotkut sanovat tätä tylsäksi ympäristöksi. Yksitoikkoista, kuulemma. Ymmärrän ja en ymmärrä. Totta, maisema on tasainen. Värien ja muotojen vaihtelua on paljon vähemmän kuin metsässä. Keskellä järveä matka ei tunnu edistyvän. Kilometrin päässä oleva saari pysyy kaukana. On vain luotettava, että matka etenee joka potkulla. Rannan tuntumassa sen sijaan aistin liikkeen helpommin. Maisema vaihtuu koko ajan. Lahden poukamia, mökkejä, rantasaunoja, rantakivikoita. Äänimaisema syntyy suksien ja sauvojen liikkeestä lumella. Tasaista ja rauhallista.

Ärsyketulvasta riippuvaiselle käsitteelliselle mielelle ja siihen kiinnittyneelle minuudelle eli egolle tämä ei yleensä riitä. Niinpä mieli alkaa itse tuottaa ärsykkeitä. Ajatuksia. Tunteita. Lähes poikkeuksetta nämä liittyvät menneeseen tai tulevaan. Ajattelen, mitä ikävää koin menneisyydessä ja tunnen itseni masentuneeksi tai vihaiseksi. Saatan myös muistella, mitä olen saavuttanut ja tunnen itseni iloiseksi tai jopa ylpeäksi. Ajattelu voi suuntautua myös huomiseen. Kuvittelen mitä saattaa tapahtua, voi tapahtua tai pitäisi tapahtua illalla, ensi viikolla, ensi kesänä, eläkkeellä. Tämä kaikki saattaa toki joskus olla inspiroivaa ja tuoda jotakin uutta tähän hetkeen. Se voi toisinaan lisätä itsetuntemusta ja parantaa elämänlaatua. Yleensä kyseessä on kuitenkin vanhastaan tuttujen ajatusten ja tuntemusten pakonomaista toistoa. Peilaan minuuteni tarinaa. Vertaan itseäni toisiin ja toisten kertomiin tarinoihin itsestään ja minusta. Välillä tunnen ylpeyttä, välillä kadehdin. On asioita, joita häpeän. Käsitteellisen mielen suuntautuessa tähän hetkeen, se hakee virheitä. Aurinko häikäisee. Latu on huonossa kunnossa. Jalkaan koskee. Suksisauvan hihna hiertää peukaloa. Käsitteellinen mieli on ehdollistunut hakemaan virheitä tästä hetkestä tai toistamaan eiliseen ja huomiseen liittyviä ajatuksia ja tuntemuksia.

Tämä on luonnollista, sillä käsitteellisen mielen määrittämän minuuden elinehto on ristiriita. Egon olemassaolo on riippuvainen ongelmista. Ego on vain hetken tyytyväinen ongelmattomaan tilaan. Kohta se keksii jonkin itsensä, toisen ihmisen ja maailman välisiin suhteisiin liittyvän uuden ristiriidan, joka tapahtui eilen, tapahtuu nyt tai mahdollisesti tapahtuu huomenna. Tämä löytö tuottaa mielihyvää tai mielipahaa. Molemmissa tapauksissa egon tuntemus itsensä olemassaolosta vahvistuu. Toistuvat tarinat ristiriidoista vahvistavat vaikutelmaa minän erillisyydestä ja pysyvyydestä. Toistot alkavat kuitenkin ennemmin tai myöhemmin kyllästyttämään. Sisimmässä saattaa nousta tuskallinen kysymys: miksi ajatukseni kulkevat taas näitä samoja uria? Onko minun pakko yhä uudestaan ajatella näitä ajatuksia? Onko minun pakko taas kokea näitä tunteita? Käsitteellisen mielen uusinnat koetaan jossakin elämän vaiheessa häiritseväksi meluksi. Siinä missä esimerkiksi lentokenttien läheisyydessä asuva saattaa kärsiä lentomelusta, käsitteellisen mielen lörpöttelyyn kyllästynyt kärsii mielen melusta, mielimelusta. Mielimusiikki tuottaa mielihyvää. Mielen melu tuottaa mielipahaa.

Lentomelu ja muut kovat äänet aiheuttavat kehossa muutoksia, jotka voidaan todentaa mittaamalla. Hengitystiheys, verenpaine ja sydämensyke nousee. Lihakset jännittyvät. Kyse on taistele tai pakene -tyyppisestä reagoimisesta vaaratilanteessa. Tämä hälytystila on sisäänrakennettu ihmisen biologiaan ja siitä on hyötyä poikkeuksellisissa tilanteissa, joissa oma tai lähimmäisen henki on uhattuna. Normaalisti hälytystilan jälkeen seuraa normaalin valppauden tila ja lepotila. Jos keho kuitenkin jatkuvasti ylläpitää hälytystilaa, ihminen alkaa voida huonosti, hän stressaantuu. Ihminen tuntee itsensä ärtyisäksi, unenlaatu heikkenee ja keskittymiskyky kärsii. Moni pyrkii lääkitsemään stressiä alkoholilla, tupakoinnilla, ylensyönnillä. Tästä seuraa luonnollisesti lisää ongelmia.

Miten suojautua ympäristön tuottamalta melulta? Voin pysyä melulähteen lähellä ja suojata kuuloni. Toinen vaihtoehto on melulähteen hiljeneminen. Tekniikan kehittymisen myötä lentokoneista tulee merkittävästi hiljaisempia tai lentokenttä päätetään siirtää pois asutuksen läheltä. Melulähde hiljenee myös kun tuotan oman äänimaiseman: napit korviin ja sukellus mielimusiikkiin. Kolmantena vaihtoehtona on muuttaa pois rauhallisempaan ympäristöön.

Kuinka suojautua mielen melulta? Kuinka uuvuttavista uusinnoista pääsee eroon? Kuinka ollakaan, täsmälleen samat vaihtoehdot ovat käytettävissä kuin ympäristömelun suhteen. Yleisin strategia on peittää mielen melu jollakin muulla ärsyketulvalla. Uppoudun tv:n, radion ja viihde-elektroniikan tarjontaan. Tämä voi tapahtua myös ulkoillessa: napit korviin, musiikkia ja menoksi. Tuotan vastamelua ja pakenen siihen, jotta mielen melu ei kuuluisi.

Voin myös hiljentää mielen melua. Käsitteellisen mielen toimintaa voi hidastaa ja mielen voi jopa hiljentää monin eri tavoin. Moni pakenee alkoholiin. Alkoholi hidastaa käsitteellisen mielen toimintaa. Tuntuu siltä, että ajatukset selkiytyvät. Ongelmat eivät enää näytäkään niin suurilta. Vaikuttaa siltä, ettei mikään ongelma ole ratkaisematon. Tätä tietä kulkeneet tietävät, että helpotus on vain väliaikainen.

Erilaisten extreme-lajien suosio selittyy sillä, että niissä asioita tapahtuu tyypillisesti niin nopeasti ettei käsitteellinen mieli ehdi tekemään tavanomaista viipalointityötään. Käsitteellisen mielen rakastama ärsykevirran erittely, nimeäminen, luokittelu ja yhdistely on mahdotonta nopeutta ja teknistä taitoa vaativassa tehtävässä. Tarkoituksenmukaisen toiminnan on tapahduttava vaistomaisesti. Moottoriurheilun viehätys perustuu tähän.

Jotkin toiset extreme-lajit edellyttävät asioiden tekemistä hitaasti ja huolellisesti. Olen jyrkällä kallioseinämällä 300 metrin korkeudessa ilman köysivarmistusta. Tiedän, että otteen lipsuminen olisi kohtalokasta. Olen 100% läsnä tilanteessa. Olen valpas. Tiedostan jokaisen käsi- ja jalkaotteen. Liikutan kehoani, kaikki muu sulkeutuu pois mielestä. Tämä ote. Vasemman jalan varmistus. Painon siirto. Huipulla huokaisen. Tunnen saavuttaneeni jotakin. Tunnen olevani elossa. Ihailen maisemaa voitonriemuisin tunnelmin.

Liikunta eri muodoissaan on oiva väline mielen hiljentämiseen. Esimerkiksi aerobic-tunnilla tarvitsen kehonhallintaa, rytmitajua, ohjaajan kuuntelua. Siinä ei jää tilaa käsitteellisen mielen monologille. Saatan hiljentää mieleni myös pitkäkestoisen urheilusuorituksen kautta. Maratonin suuri suosio selittyy pitkälti sillä, että väsymisen myötä käsitteellisen mielen eilistä ja huomista luotaava liike lakkaa tilapäisesti. Alkumatkasta ihailen maisemia, nautin juoksun helppoudesta. Saatan jutella toisten juoksijoiden kanssa. 30 km jälkeen keskustelu vähenee ja lakkaa. Väsymys hiipii askeleeseen. Varsinainen maraton alkaa. Maali lähestyy askel askeleelta. Tämä askel. Jaksan vielä. Maalissa olen väsynyt, mutta onnellinen. Tunnen saavuttaneeni jotakin. En ole antanut periksi. Minulla ei ole ongelmia, vaikka kehoni protestoi. Jalkoja särkee, mutta tunnen itseni ehjäksi. Ainakin vähän aikaa. Sitten alkaa suorituksen analysointi, seuraavan kisan suunnittelu ja siihen valmistautuminen. Jotkut huomaavat ettei maratonista enää saakaan riittävän hyvää fiilistä. Juostaan siis pidemmästi. 50 km. Enemmän. 100 km. Kauemmin. 24 h. Käsitteellinen mieli tyydy mihinkään, vaan haluaa aina enemmän.

Voinko tehdä muuta? Lentokentän meluun kyllästynyt saattaa muuttaa pois. Voiko mielen meluun väsynyt muuttaa pois? Tämä ei ehkä alkuun kuulosta mahdolliselta. Kuinka voin muuttaa kauemmas mielen melusta? Muutto tapahtuu, kun en enää identifioi itseäni käsitteelliseen mieleen ja sen tarinoihin. Itse asiassa ensimmäinen askel on jo otettu, kun huomaan väsyväni käsitteelliseen mielen uusintoihin. Aavistan, että minussa on jokin ulottuvuus, joka on muuta kuin käsitteellinen mieli. Saatan ymmärtää, etten ole sama asia kuin käsitteellisen mielen ja toisten tarinat minusta. Merkillisiä asioita alkaa tapahtua, kun minuuteni keskus muuttaa pois käsitteellisestä mielestä.

Niinpä hiihdän järvellä. En kuuntele musiikkia. Yksin hiljaisuudessa on oiva tilaisuus viettää aikaa itsensä kanssa. Annan asioiden tapahtua. Tästä hetkestä ei puutu mitään. Nautin joka solullani. Katselen, kuuntelen, haistelen. Upea aurinkoinen sää. Keho toimii kuin itsestään. Hengitys tapahtuu. Ajattelu tapahtuu. Pohdin viime päivien keskusteluja ystävien kanssa. Olemassaolon peruskysymykset. Tietoisuus ja maailma, minuus ja elämä, jumala... Ainoat oikeasti tärkeät kysymykset. Yhtäkkiä jotakin tapahtuu. Näen yhä maiseman, tunnen yhä kehoni liikkuvan, käsitteellinen ajattelu hidastaa vauhtiaan ja... pysähtyy. Näen itseni järvimaisemassa. Tunnen järvimaiseman minussa. Minä kehollisena ulottuvuutena olen maailmassa. Maailma on minussa. Kaikki on yhtä tietoisuudessa. Kirkas oivallus nousee. "Tätä se on." Käsitteellinen mieli toipuu nopeasti kyselykuntoon: "Ai mikä?" Syvempi ymmärrys vastaa: "Ei mikään." Hymyilen. Naurattaa. Tätä se on, vailla mitään epäilyksen häivää.

Mysteeri. Se ei ole tuolla, jossakin, joskus. Mysteeri ei ole jotakin, jonka voi joskus kovan ponnistelun ja opiskelun jälkeen saavuttaa. Mysteeri on nyt. Mysteeri tapahtuu nyt. Aina. Tiedän, että tämä se on. Sisimmässäni olen tiennyt tämän aina. Ja samanaikaisesti en käsitä yhtään mistä tässä on kysymys.

Hyväksyessäni tämän hetken niin kuin se on, hyväksyn kaikki havainnot, ajatukset, tunteet ja tuntemukset niin kuin ne ovat. Minä en kuitenkaan ole sama asia kuin tietoisuudessa ilmenevä havainto, ajatus, tunne tai tuntemus. En ole "yksinäinen", en ole "kipeä", en ole "vihainen", en ole "terve", en ole "iloinen", en ole "sairas", en ole "opettaja". Ajatellessani "minä olen vihainen" samaistan identiteettini tunnetilaan ja sitä kuvaavaan ajatukseen. Olen heittäytynyt tunteen virran ja sitä luotaavan käsitteellisen mielen vietäväksi. Voi sanoa, että tällöin olen tiedostamattomassa tilassa, olen unohtanut olemukseni.

Sen sijaan havaitessani tietoisuudessa ilmenevän vihan tunteen olen ottanut askeleen taakse, todellisen itseni, puhtaan tietoisuuden suuntaan. On havaitsija ja on tunne. Se, joka havaitsee vihan tunteen, on tätä persoonaa elävöittävä tietoisuus. Tästä tietoisuudesta käsin on mahdollista harrastaa itsetutkiskelua. Ajatusten ja tunteen virtaan samaistumisen sijaan seison rannalla ja katson. Havaintojen, tunteiden ja ajatusten virta on kiehtovan kiinnostava. En kiellä virran olemassaoloa. En käännä sille selkääni. Hyväksyn koko virran, tyynine ja kuohuvine vaiheineen. Virta on osa minua, mutta en ole pelkästään virta. Olen tila, jossa virta on.

Tietoisessa tilassa oleminen on tietoisuuden ja sen sisällön, identiteetin ja ilmiömaailman, minuuden ja mielen melun eriytymistä. Tietoisuus ja ilmiömaailma ovat samanaikaisesti sama asia ja eri asia. Tietoisuus ja ilmiömaailma ovat yksi ja sama: yhtäältä ilman ilmiömaailmaa tietoisuus on tyhjä ei-mitään, josta ei voi sanoa mitään ja toisaalta ilman tietoisuutta ei ole ketään eikä mitään joka voi sanoa yhtään mitään ilmiömaailmasta. Näin tietoisuus ja ilmiömaailma ovat yhtä, ne ovat toisistaan riippuvaisia.

Tietoisuus ja ilmiömaailma ovat kuitenkin myös eri asioita: tietoisuus itsessään, tilana on muuttumaton, ajaton, iätön, tyhjä, ei-mitään. Se on täysi mysteeri. Ilmiömaailma sen sijaan on jatkuvasti ajassa muuttuva. Kynttilän liekki loistaa. Istun tässä. Tunnen näppäimistön sormillani. Olkapäätä särkee. Ajattelen päivän hiihtolenkkiä. Ilmiömaailma on loputon virta aistihavaintoja, tuntemuksia ja ajatuksia.

Käsitteellinen mieli ja käsitteellinen ajattelu toimii tietoisuudessa. Käsitteellinen mieli määrittää tarinaa erillisestä minuudesta, persoonasta jolla on tietty menneisyys ja joka elää elämää johonkin suuntaan. Tiedostamaton tila on identiteetin samaistumista tähän tarinaan. Se on minuuden samaistamista käsitteellisen mielen havaintoihin, ajatuksiin, tunteisiin ja tuntemuksiin. Tiedostamattomassa tilassa ihminen elää käsitteellisen mielen määrittämästä egosta käsin. Tiedostamaton tila on kaiken koettavan pakonomaista tulkitsemista menneeseen ja tulevaisuuteen perustuvan käsite- ja tarinakokoelman avulla, jotta minätunne vahvistuisi. Käsitteellinen mieli ei voi suhtautua tähän hetkeen niin kuin se on, vaan peittää sen aina käsitteiden verkolla. Käsitteelliselle mielelle tämä hetki on aina vain väline, jonka avulla voi vahvistaa egoa.

Todellinen identiteetti on käsitteellisen ajattelun tuolla puolen oleva tietoisuus, joka ilmenee kaikkena mitä on. Tietoinen tila nousee olemisen perustasta. Tietoiseen tilaan perustuva identiteetti havaitsee ja hyväksyy tämän hetken niin kuin se on. Tietoiseen tilaan perustuva identiteetti todistaa tässä hetkessä ilmenevät ilmiöt samaistamatta itseään niihin tai käsitteellisen mielen tulkintoihin ja tarinoihin niistä. Ilmiöt ja tarinat ovat toki osa identiteettiä, sillä ne ilmenevät tietoisuudessa. Ne eivät kuitenkaan ole koko identiteetti. Ilmiöiden ympärillä on avara tila, johon identiteetti perustuu.

Tiedostamaton tila on nukkumista. Tietoinen tila on hereilläolemista. Tiedostamattomassa tilassa uskon käsitteellisen mielen ajatukseen todellisuudesta minän ja ei-minän kahtena erillisenä todellisuuspiirinä. Ajattelen, että identiteettini on maailmasta erillinen subjekti, joka voi tietää ulkopuolellaan olevasta maailmasta havaintojen ja ajattelun avulla.

Tietoisessa tilassa ymmärrän, että ensijaisesti on tietoisuus, jossa kaikki ilmenee; havainnot, ajatukset, tunteet, tuntemukset. En voi tietää, ajatella enkä tuntea mitään, mikä ei ilmene tietoisuudessa. Tietoisuudessa ilmenee ajatus: ilmennän itseäni juuri nyt tietyn kehollisen ulottuvuuden kautta, tietyssä ihmisolennossa. Tietoisuudessa ilmenee ajatus: havainnoin ilmiömaailmaa juuri nyt tietyn kehollisuuden ulottuvuuden kautta, tietyssä ihmisolennossa.

Ajatus minuudesta ilmenee tietoisuudessa. Havainto kynttilästä ilmenee tietoisuudessa. Havainto tähtitaivaasta ilmenee tietoisuudessa. Kaikki havainnot, ajatukset, tunteet ja tuntemukset ovat tietoisuudessa ilmenevää sisältöä. Tietoisuus itsessään on mysteeri, josta ei voi käsitteellisen ajattelun puitteissa sanoa mitään. Tietoisuus "sijaitsee" näiden sanojen, näiden käsitteiden, näiden ajatusten välissä. Se on taustakangas, johon kaikki sisäiseksi ja ulkoiseksi todellisuudeksi kutsumani piirtyy. Se on kaiken tämän todistaja, subjekti.

Tietoisuus on mysteeeri, joka tiedostaa itseään ilmiömaailmana. Ilmiömaailma on tietoisuuden leikkiä. Ilmiömaailma on tietoisuuden kosmista tanssia. Ilmiömaailma on tietoisuudessa värähtelevä kaikkeus. Se on universumi mikro- ja makrokosmoksineen, kvarkeista galakseihin. Käsitätkö tämän? Jos käsität, et ole käsittänyt mistä puhun. Tunnetko, näetkö? Älä katso näitä sanoja. Älä katso näitä ajatuksia. Katso, mihin ne viittaavat. Tunne, mistä ne kumpuavat. Mysteeri on tässä. Sinussa. Sinä olet mysteerissä. Nyt. Mysteeriin ei kiivetä. Siihen pudotaan. Ja kuitenkin. Kiipeäminen. Putoaminen. Ja kaikki. On sitä. Ei ole mitään, mikä ei ole sitä.

Puhua ja vaieta

Att tala är silver men att tiga är guld. Tuli mieleen lukion ruotsin tunnit ja opettaja K. Hämäläinen. Joissakin tilanteissa kultaa on avata suunsa eikä vaieta ja hiljaisesti hyväksyä vääryys ja toisinaan taas viisautta on vaieta. Zen-filosofian viisaat sanovat että ne jotka puhuvat, eivät tiedä ja ne jotka tietävät, eivät puhu. Kyse on mystisestä kokemuksesta jumaluudesta ja oivalluksesta, joka ei käsitteelliselle lokerointia rakastavalle mielelle avaudu, mystinen kokemus on käsitteellisen otteen tuolla puolella. Tällä puolella? Sillä puolella? Millä puolella? Joka puolella. Käsitteellinen ote ja käsitteelliseen otteeseen samastuva mieli (persoona, ego) on Tietoisuuden osajoukko. Käsitteellinen ote sisältyy tietoisuuteen, mutta tietoisuus ei ole yhtä kuin käsitteellinen ote.

Käsitteellistä otetta ja kieltä voi käyttää viisaasti ja hauskasti ja rakkaudella tai sitä voi käyttää repimiseen, raastamiseen, rikkomiseen ja nokkelaan tyhjäkäyntiin. Egon elinehto on jälkimmäinen, ensimmäinen taas happea sielulle.

- - -

Mistä nousee pelko? Pelko on nyt-hetken kieltämistä niin kuin se on. Pelko perustuu ajatukseen / kokemukseen siitä, että nyt-hetkessä on jotakin liikaa / liian vähän. Pelko (ja kärsimys) vahvistuu ja elää kun alamme sitkuttelemaan; sitten kun huomenna / ensi kesänä / eläkkeellä saan / pääsen / ostan sitä / tätä / tuota, sitten olen ehjä, olen onnellinen, mitään ei puutu. Tätä sitkuttelun tietä saa juosta maailman tappiin asti eikä kärsimys eikä pelko eikä viha lopu sen tien juoksijalla. Kääntäen, läsnäolo nykyisyydessä, nyt-hetken hyväksyminen valoineen ja varjoineen niin kuin se on nyt, on ikuinen tie rauhaan ja rakkauteen ja eheyteen. Nyt.

Joskus se tapahtuu

Myöhään eilisiltana menin ulos pimeään metsään pikku iltakävelylle koiran kanssa. Ja aivan yllättäen. Tähtitaivas! Havaitsin käsittämättömän upeuden jonka alla, sisällä, keskellä saan olla. Pieni ihminen suuren tuntemattoman ja jotenkin samanaikaisesti tutun ja turvallisen sylissä. Olemassaolon ihanan mysteerin pauloissa. Hymyilin taivaalle, kaikkeudelle - ja jokin hymyili minulle takaisin. Ihmeellistä, sanoinkuvaamatonta. Vaikenen.

- - -

Sanoja. Joilla viitataan huomiota johonkin suuntaan. Ulkoiseen ja sisäiseen. Samanaikaisesti. Niiden yhteyteen. Suureen ykseyteen. Joku viisas sanoi joskus jotakin sormesta joka osoittaa kuuta. Aamulenkillä ihailin kuunsirppiä. Kaunista.