Viisauden hidas tie

HS:n päätoimittaja Reetta Meriläinen pohti tiistain kolumnissa mainiosti verkkosurffailun mahdollista uhkaa syvällisen ajattelulle. Meriläinen viittaa Nicholas Carrin kirjaan "The Shallows – What the Internet Is Doing to Our Brains", jossa keskittynyttä lukemista verrataan syvänmeren sukellukseen ja verkkosurffailua vesiskootterilla kiitämiseen.

Viimeisen kymmenen vuoden ajan olen läheltä seurannut parikymppisten nuorten tapaa omaksua tietoa, opiskella. Havaintojeni perusteella internet on valitettavan usein myötävaikuttamassa pinnalliseen, lyhytjänteiseen ajattelu- ja toimintatapaan. Toki on kiistatonta, että googletus tiedon valtameressä on näppärä tapa selvittää monenmonta asiaa ja kysymystä - kukapa enää perinteistä tietosanakirjaa käyttää? Tärkeää olisi kuitenkin ymmärtää, että internetistä napatut tiedon haarukkapalat kannattaisi valikoida ja pureskella huolella. Kokonaisuuksien hahmottaminen, oleellisen ja epäoleellisen tunnistaminen, uusien ideoiden muotoutuminen - ylipäätään viisastuminen edellyttää h i t a u t t a.

"There needs to be time for efficient data collection and time for inefficient contemplation, time to operate the machine and time to sit idly in the garden"
(The Shallows - What the Internet Is Doing to Our Brains by Nicholas Carr)

Nykyajattelussa tehokkuuden ihannointi läpäisee kaiken ja usein tämä johtaa kapea-alaiseen ja pinnalliseen toimintamalliin, jossa on mahdotonta nähdä asioiden ja ilmiöiden syvempi merkitys. Informaatiotulvassa ponnistelevan aivot ja mieli turtuvat ja ihminen on vaarassa menettää yhteyden sisimpäänsä.



Onkin ymmärrettävää, että esimerkiksi hiljaisuuden retriitit on viime vuosien aikana nousseet suureen suosioon. Retriitti antaa ihmiselle mahdollisuuden rauhoittua, ottaa etäisyyttä ja kuunnella sisimpäänsä. Vapauttavana oivalluksena pidän sitä, että oikealla mielenasenteella varustautunut voi viettää retriittiä, elää sisäisessä rauhassa elämänsä jokaisena hetkenä.

-gs

(kuva http://www.gimmiethescoop.com/wp-content/uploads/inner-peace.jpg)

New York Times

Image-lehti tuli tänään postilaatikkoon - jonkin toisen lehden tilaukseen liittyvästä lahjasta muistaakseni oli kysymys. Kiinnostavia juttuja ensisilmäyksen perusteella.

Yksi artikkeli kuvaa netin uusia mahdollisuuksia mm. arkistoinnin suhteen. Vanhan median ykkösasia oli uutisten tuoreus ja eilinen lehti kelpasi lähinnä kalankäärepaperiksi. Netissä julkaistujen juttujen ja uutisten painoarvo määrittyy linkitysten perusteella.

Esimerkiksi tässä voin kätevästi viitata BBC:n kolmen ja puolen vuoden takaiseen juttuun, jossa referoitiin erästä tutkimusta jonka mukaan myönteinen asenne viivästyttää vanhenemista. Jos olisin tuon jutun aikoinaan lukenut sanomalehdestä, olisi se kenties mieleeni jäänyt, mutta siihen olisi ollut hyvin hankala viitata (netti)keskustelussa; "muistaakseni jossakin tutkimuksessa on selvitetty että positiivinen asenne hidastaa vanhenemista". Nyt sen sijaan on helppo osoittaa lähde ja itse asiassa myös tutkimusryhmän vetäjä referensseineen ja yhteystietoineen on klikkauksen päässä.

Perinteiset sanomalehdet ovat valinneet erilaisia strategioita netin suhteen;

1) netissä koko lehti ilmaisena
2) netissä muutama tuore juttu/otsikkotasot, muut maksullisena palveluna

New York Times siirtyi jälkimmäisestä edelliseen viime syksynä. Suomen suurin pitää kiini vielä 2-tavasta. Kauanko?

-gs

ps. Youtuben kaikkien aikojen ladatuin video on Judson Laipplyn Evolution of Dance, jossa hän kuvaa poptanssin kehittymisen Elviksestä tähän päivään kuudessa minuutissa. Tätä kirjoitettaessa video on ladattu 73 127 468 kertaa.

Valoa ja värejä

Mummolassa odotti yllätys; megaisen laajakaistan leveydeltä valtaväylää nettiin, joten tässä ollaan. Täällä pohjoisessa, "lapin eteisessä" on ollut koleaa ja sateista. Toisaalta sää kuin sää on hyvä ja oikea, kun asenne ja pukeutuminen on kohdallaan. Tyttärellä on asennetta ja asukin kohdallaan, kun lähti hetki sitten isovanhempiensa kanssa ulkoilemaan.

Toissailtainen blogipostaukseni "oodi ilolle" oli samalla myös oodi muistamattomuudelle, sillä olin postannut (pienin poikkeuksin) saman tekstin jo aikaisemmin. Anteeksi.

Kimmo kirjoittaa blogissaan mustavalkoisesta ajattelusta. Käykäähän lukemassa.

Itsekin olen mustavalkoisuuden sokeuteen törmännyt ja varmasti siihen itsekin syyllistynyt. Maailmassa on lukemattomia värejä. Yritän muistaa sen. Tai zeniläisittäin; se on tosiasia, jota ei tarvitse yrittää muistaa.

Ihmiselle on tyypillistä luokitella, yleistää, oikaista. Monimutkaisessa ja -ulotteisessa todellisuudessa on helpompi orientoitua, kun turvautuu aiemmin tehtyihin päätelmiin, luokitteluihin ja toimintasääntöihin. Kun empirian perusteella on kerran kokenut vaikkapa kuuman paistolevyn vaarat, ei asiaa tarvitse todentaa uudestaan kokeilemalla. Järkevää ja käytännöllistä, kyllä. Sen sijaan esimerkiksi ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa luokittelukeskeinen toimintatapa on ongelmallinen. Luokittelija vääntää värikylläisestä maailmasta mustavalkoisen mallin, sapluunan ja tarkastelee sitten ihmisiä sen lävitse. Se on toki helppo ja tehokas tapa toimia. Mutta kuinka totta se on?

Toisen ihmisen, lähimmäisen kohtaaminen onnistuu parhaiten ilman ennakkoluuloja. Tai jos ennakkokäsityksiin haluaa turvata, niin olkoon se veikkolavimainen "jokainen ihminen on laulun arvoinen" tai einoleinomainen

"Paha ei ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
On hyvää rinnassa jokaisen,
vaikk' aina ei esille loista."

Rakkaudellinen suhtautuminen lähimmäiseen voi saada ne ihmisen parhaat puolet esille. Rakastaa paha hyväksi. Tuoda valo pimeään ja nähdä että pimeys oli vain harhaa, valon puutetta, ei itsessään totta.

-gs