Elää ajan harhassa

Tehdään tämä ensin selväksi. Suomen "virallinen" tähtitieteilijä Esko Valtaoja on tehnyt arvokasta työtä popularisoidessaan tähtitieteen piirtämää kuvaa merkillisestä maailmankaikkeudesta. Tämä on hieno asia. Eilen Turun Sanomissa julkaistussa "maailmanlopun kolumnissaan" Valtaoja tuo kuitenkin esiin ylimielisyytensä ja väärän varmuutensa tieteellisen tiedon valekaavussa. Samalla hän vahvistaa asemaansa muiden suomalaisten tieteisuskovien joukossa. Valtakuntamme "virallinen" fyysikko Kari Enqvist ja Valtaoja kisaavat tieteellisen maailmankatsomuksen ylipapin tittelistä ja tieteen voittokulun sokaisema, kaikesta henkisestä vieraantunut kansa hurraa. Kovin tasaväkiseltä vääntö näyttää.

Valtaoja kritisoi kolumnissaan tuomiopäivän profeettoja. Tätä agendaa en sinällään näe ongelmallisena. Sen sijaan Valtaojan itsevarmat lausunnot tulevaisuudesta ovat älyllisesti kestämättömällä pohjalla. Ne pohjautuvat ajatteluvirheeseen. Jos jokin niin tämä on noloa tieteisuskovalle! Älyllinen virhe = skandaali. Valtaoja toteaa esimerkiksi että "lauantaina moni ihminen tulee olemaan hämmästynyt." Oikeasti, ihan "aikuisten oikeasti" - arvostettu professori Valtaoja tai professori Enqvist, tai sinä, hyvä lukija tai minä, poloinen bloggari tässä ja nyt - meistä kukaan ei 100% varmuudella tiedä yhtään mitään perjantaista, huomisesta tai edes minuutin päästä koittavasta hetkestä. Minä en varmuudella tiedä yhtään mitään siitä mitä tulen lopulta sanoneeksi tässä bloggauksessa. Itse asiassa en tiedä edes sitä miten tämä lause tulee päättymään… tuohon se ei päättynyt. Jaaha, se päättyi tuohon. Kuinka Outoa!

Ymmärrän, että kaikki tämä saattaa sittenkin kuulostaa sinusta itsestäänselvyydeltä, mutta malta hetki. Tässä itsestäänselvyydessä, ihan siinä sen keskellä, piilee nimittäin suuri totuus. Useimmiten me harhaudumme elämään lineaarisen aikakäsityksen kuvitelmassa. Sitä voisi sanoa myös nukkumiseksi. Me kuvittelemme, me uskomme (!), että meistä riippumatta on olemassa ”jossakin tuolla” sellaiset asiat kuin ”eilinen” ja ”huominen” ja että niille pitäisi tehdä jotakin. Näemme ajan ulkopuolellamme olevana jatkumona, janana. Katsomme vakavina kalentereitamme, jotka ovat täynnä merkintöjä ja uskomme että ne ovat jotenkin totta - huominen, ensi viikko, tulevaisuus on totta. Ennenkaikkea se on lukkoonlyöty, sovittu ja ennaltamääritetty. Mikä onkaan Tärkeän Ihmisen tunnusmerkki? Kalenteri täynnä sitoumuksia.

Ensisijaisen tärkeää modernin ihmisen vinoutuneeseen aikakäsitykseen liittyen on käsittää, että sen myötä ihminen on suuressa vaarassa menettää otteensa, vieraantua siitä ainoasta mitä hänellä oikeasti 100% varmuudella on. Siitä ainoasta, mikä oikeasti on tärkeää. Siitä ainoasta, jossa kaikki oleva on. Siitä ainoasta mahdollisuudesta, jossa voi tuntea, tahtoa, ajatella, puhua, toimia, vihata, rakastaa, surra. Se on se ainoa paikka, jossa voimme hengittää, katsoa, koskettaa, elää, ilmaista itseämme. Se on se ainoa paikka, jossa voimme olla oma itsemme. Viittaan siihen ainoaan, itsestään selvään, ilmaiseen, kaikille ja kaikkialla tarjolla olevaan. Se ainoa on kuin sokea täplä käsitteellisesti ehdollistuneessa lineaarisen aikakäsityksen pauloissa rimpuilevassa mielessä. Mikä Se on? Se on Tämä, se on Tässä. Se on Nyt. Ainutlaatuinen nyt. Kirjoitan näitä sanoja juuri ja vain tässä hetkessä. Sinä luet näitä sanoja ainutlaatuisessa nyt-hetkessä. Tässä ja nyt. Nyt-hetkessä on kaikki ja mitään muuta ei ole. Kaikki reflektointi tapahtuu ajattomassa nyt-hetkessä.

Missä nyt sijaitsee? Missä tämä maaginen paikka on? Tässä huipentuu elämän ihanan näytelmän juoni: nyt sijaitsee tietoisuudessasi. Ei missään muualla. Toistan. Nyt on tietoisuudessasi, ei missään muualla. Pimpeli pom. Se oli sinun herätyskello. Aika herätä. Sinulla on "vain" nyt ja se "sijaitsee" tietoisuudessasi. Tämä on suuri mahdollisuus.

Todettakoon etten missään tapauksessa väheksy suunnitelmallisuuden merkitystä – se olisi järjetöntä. Totta kai me tarvitsemme uskoa huomiseen, jotta saamme jotakin aikaan. Esimerkiksi minulla on kalenterin mukaan tiettyjä suunnitelmia tälle iltapäivälle ja huomisellekin, kuten meillä kaikilla. Vaikka en todellisuudessa pysty lausumaan perjantaista mitään varmaa, teen kuitenkin tiettyjä valmisteluja niin että pystyn tarvittaessa lunastamaan lupaukset. Toimin nykyhetkessä, tässä ja nyt, tarkoituksenmukaisella tavalla niin että jos kuvitteelllinen tulevaisuus todella realisoituu nykyhetkeksi, pystyn edelleenkin toimimaan tarkoituksenmukaisella tavalla.

Niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin, Valtaojan kolumnissa ilmenevällä ajattelulla ja maailmanlopun maakareilla on paljon yhteistä. Molempia yhdistää aikakäsityksen harha. Molemmat elävät "sitku"-todellisuudessa. Sitku, eli "sitten kun tiede kehittyy riittävän pitkälle niin kaikki ihmiskunnan ongelmat ratkeavat". Tämä on Valtaojan, Kari Enqvistin ja muiden tieteisuskovien mantra. "Sitten kun tulee maailmanloppu, kaikki muuttuu paremmaksi", on puolestaan metafyysistä eskapismia harrastavien uskovaisten mantra. Huomaatko harhan? Kyllä, huominen on hypoteesi. Se on ihan hyödyllinen hypoteesi, mutta se asetetaan tässä ja nyt ja sitä eletään todeksi koko ajan tässä ja nyt. Ei missään muualla. Pimpeli pom.

Onko kuolema subjektin loppu?

Olen kuullut sanottavan, että kaikki ihmissuhteet päättyvät aina lopulta onnettomasti; ero tai kuolema on väistämätön.

Todellakin, materialistisen ihmiskäsityksen kannalta näin on. Mikäli ihmissuhde ei pääty eroon, niin se päättyy kuolemassa, sillä se on tiedostavan minän päätepiste. Materialisti redusoi minuuden eläviin aivoihin ja kun aivot kuolevat, minuuden oleminen lakkaa.

Idealistisen ihmiskäsityksen valossa kuolema on portti johonkin toiseen tilaan jossa ihminen jatkaa olemassaoloaan jossakin toisessa muodossa, sillä minuus on jotakin muuta(kin) kuin elävien aivojen tila.

(idealismi tarkoittaa tässä tietysti filosofista idealismia joka on täysin toinen asia kuin arkikielen idealismi)

Ihmiskäsitykseni perusteella pätee

- kuolema on minän päätepiste
- kuolema ei ole minän päätepiste

Ristiriitaista?

Siinä määrin kuin olemme tietoisesti integroituneet ikuiseen meissä, siinä määrin me selviämme kuoleman koetuksesta. Se meissä mikä on vielä epäpuhdasta, itsekästä, egominäkeskeistä – se on katoavaista.

Käytännössä tämä tarkoittaa:
a) kuolema on subjektiivisen minän päätepiste – kyllä, sikäli kun minä on vielä egominäkeskeinen
b) kuolema on vain siirtymä toiseen tilaan – kyllä, sikäli kun minä on rakkausminä/kristustietoisuus -keskeinen

Henkisen ihmiskäsityksen valossa ihminen on ytimeltään ikuisuusolento jonka olemus on rakkaus.

Ihmisen haaste on kasvaa persoonaminän ylitse rakkausminuudeksi.

Olemuksensa kautta rakkausminuusihminen on ikuisessa suhteessa toisiin rakkausminuuksiin.

-gs

Vapaasti naura itsesi terveeksi

Missä määrin ympäristö determinoi ajattelua?


Missä määrin aivojen rakenne determinoi ajattelua?

Missä määrin geenistö determinoi minuutta?

Kuinka staattínen, annettu ihminen DNA on?

Yleisesti vallalla oleva käsitys on, että ihminen on viimeistä piirtoa myöten ympäristön ja geenistön tuote. Tämä katsotaan ulottuvan ihmisyyden kaikille tasoille - keho, mieli, minuus...

Mitä tämä merkitsee tahdon vapauden ajatukselle?

Materialistin näkökulmasta tahdon tai ajattelun vapautta on vaikea löytää; negatiivisuus, pessimismi ja masennus johtuvat ympäristöstä ja viime kädessä aivoista, aivojen kemiallisesta epätasapainosta - tilanne voidaan materialistin mielestä parantaa korjaamalla aivojen kemiallinen tilanne sopivalla lääkityksellä.

Materialistin näkökulmasta medikalisoiva suhtautuminen ajattelun, mielen ja kehollisen tason ongelmiin on luonnollinen ratkaisumalli. Yhydysvallat lienee maailman medikalisoitunein yhteiskunta, jossa esimerkiksi lapsetkin syövät varsin yleisesti masennuslääkkeitä.

Henkisestä ihmiskäsityksestä käsin ajateltuna ihminen voi tehdä aitoja valintoja - ihminen voi muuttaa perusasennoitumistaan itseensä ja todellisuuteen. Ihminen on vapaa olento, joka voi tehdä hyviä ja rakentavia tai vähemmän rakentavia valintoja. Henkisen ihmiskäsityksen valossa on luonnollista ajatella, että ihminen on vastuussa teoistaan. Materialistinen ihmiskäsitys johtaa loogisesti loppuun asti sovelluttuna johtopäätökseen, jonka mukaan ihmistä ei voi pitää vastuullisena teoistaan. Esimerkiksi rikollinen toimii niin kuin toimii, koska geenistö ja ympäristö determinoivat hänet toimimaan tietyllä tavalla. Materialistisen ihmiskäsityksen puitteissa ihmisellä ei näytä olevan vapautta.

Mielenkiintoisia näköaloja ajattelun vapauden ja geenistön suhteeseen avaa biokemian professori Kazuo Murakamin työ. Karamuo on varsin arvostettu tutkija - häntä pidetään yhtenä Nobel-kandidaattina. ja hänen mukaansa ihminen voi asenteellaan ja ajattelullaan vaikuttaa geeneihinsä – ihminen voi aktivoida tai jättää aktivoimatta geenejänsä. Positiivisesti ajattelevalla ihmisellä tietyt geenit aktivoituvat – lääketieteen ammattilaisten odotusten vastaisesti. Vastaavasti jos ihminen ajattelee negatiivisesti, samaiset geenit pysyvät inaktiivisina.

Murakami on työskennellyt mm. stand-up koomikoiden kanssa ja tutkinut mitä koomisen esityksen jälkeen geenistössä tapahtuu. Tutkimusten mukaan ainakin 23 geeniä aktivoitui ja näistä 18 merkitys tunnetaan. Ne vaikuttavat mm. elimistön puolustusjärjestelmään ja solun sisäiseen signaalien kulkuun.

Murakamin keskeinen teesi on, että ihmisen tapa suhtautua itseensä ja elämäänsä vaikuttaa merkittävästi ihmisen DNA:n toimintaan eri tilanteissa. Hänen tutkimuksiinsa nojaten voidaan jopa väittää, että ihminen voi tehdä uuden minän, uuden minuuden muuttamalla asenteitaan ja ajattelutapojaan. DNA ei determinoisi minuutta, vaan minuus ja ajattelu voi vaikuttaa DNA:han, millä puolestaan on positiivisia seuraamuksia kehollisen terveyden tasolla.

Joko naurattaa?

-gs

Murakamin tutkimukseen liittyviä linkkejä
http://www.yle.fi/teema/tiedeuutiset/uutinen.shtml?id=4178
http://www.sunmark.co.jp/eng/07/synopses_02.html

Kuvat
kuva1 (dna) http://www.hsc.usf.edu/FAMILY/research/dna%20and%20skeleton.gif
kuva2 (nauru) http://www.terradaily.com/images/human-laughter-bg.jpg

The Meaning of Life by gs (1/5)

Suureen kysymykseen ihmiselämän tarkoituksesta voidaan vastata monella tavalla. Yksi tapa jäsentää vastausten kirjoa, on käyttää materialismi-idealismi –jakoa.

Todellisuuden luonteen osalta materialistinen perusratkaisu pitää materiaa, ainetta, perimmäisenä todellisuutena. Materialismin mukaan kaikki henkinen on viime kädessä riippuvainen aineesta. Todellisuus, elämä ja ihminen on on sokean sattuman tulosta. Alkuräjähdyksen myötä ”syntyi” todellisuus ja jossakin vaiheessa maapallolla sattui olemaan oikeat olosuhteet elämän synnylle. Kaikki sielullinen ja tajunnallinen on palautettavissa aineeseen, aivoihin ja aivot ovat luonnollisen evolutiivisen kehityksen tulos.

Materialisti, tieteelliseen todellisuuskäsitykseen nojautuva, saattaa pitää kysymystä elämän tarkoituksesta mielettömänä. Hänen mielestään elämällä ei ole mitään yleispätevää tarkoitusta.

Hän saattaa myös todeta, että ihmiselämän tarkoitus on elämä itse; hengissäpysyminen, sopeutuminen ympäristöön, lisääntyminen.

Materialisti saattaa myös todeta, että elämän tarkoitus on aina tilannekohtaisesti ainutlaatuinen – tietylle ihmiselle tiettynä hetkenä elämän tarkoitus on vaikkapa olla läsnä jollekin ihmiselle, jonakin toisena hetkenä elämän tarkoitus on jotakin muuta.

Materialistille elämän tarkoitus voi olla ylevä tai se voi olla alhainen. Anything goes. Materialisti edustaa arvorelativismia ja tästä seuraa luonnollisesti se, että mitään yleispätevää eettistä ohjenuoraa tai maksiimia ei voi olla olemassa.

(jatkuu...)

-gs

(kuva http://wwwlapp.in2p3.fr/SF2004/images/poster2004/A0_BigBang.jpg)

Memento mori

On sanottu, että eräs ihmistä ja eläintä erottava seikka on ihmisen käsitteellinen ajattelukyky ja oman kuolevaisuutensa tiedostaminen; ihminen ymmärtää, että hänen aikansa on rajallinen täällä maan päällä. Tämän myötä jokainen ihminen kohtaa eksistentiaaliset peruskysymykset ja vastaa niihin omalla tavallaan. Jotkut vastaavat tiedostaen ja jotkut toiset väittävät kiertävänsä ja kieltävänsä kysymykset. Väitän, että hekin vastaavat niihin elämällään; arvoillaan, ajatuksillaan, sanoillaan, teoillaan.

Ihminen - kuka olet?
Ihminen - mistä tulet?
Ihminen - minne menet?
Ihminen - miksi?

Yksi keskeinen kysymys on kuoleman kysymys;
ihminen - minne menet (kuoltuasi)?

Vastaus juontaa ihmiskäsitykseen ("ihminen - kuka olet?"); materialistisen ihmiskäsityksen valossa kuolema on tiedostavan minän päätepiste, sillä minuus redusoituu eläviin aivoihin ja kun aivot kuolevat, minuuden oleminen lakkaa.

Idealistisen ihmiskäsityksen valossa kuolema on portti johonkin toiseen tilaan jossa ihminen jatkaa olemassaoloaan jossakin toisessa muodossa, sillä minuus on jotakin muuta(kin) kuin elävien aivojen tila.

Minun ihmiskäsitykseni perusteella vastaan, että
- kyllä, kuolema on minän päätepiste
- ei, kuolema ei ole minän päätepiste

Ristiriitaista?

Siinä määrin kuin olemme tietoisesti integroituneet ikuiseen meissä, siinä määrin me selviämme kuoleman koetuksesta. Se meissä mikä on vielä epäpuhdasta, itsekästä, egominäkeskeistä – se on katoavaista.

Käytännössä tämä tarkoittaa:
a) kuolema on subjektiivisen minän päätepiste – kyllä, sikäli kun minä on vielä egominäkeskeinen
b) kuolema on vain siirtymä toiseen tilaan – kyllä, sikäli kun minä on rakkausminäkeskeinen

Memento mori.

-gs

Uskomatonta?

Kun eräässä yhteydessä puhuin ainoasta ikuisesta ihmisyydestä, joka on rakkaudessa toteutuvaa tai kritisoin tieteen ehdoilla määritettävän rationaliteetin ahtaudesta tai esitin ajatuksia rakkausviisaudesta, joka toteutuu sydämen ja pään, tunteen ja älyn liiton myötä – sain osakseni ymmärrystä, mutta sain myös kuulla, että ajatukseni ovat mahdottomia, huuhaata ja irrationaalisia.

Mitä on ”mahdoton”, ”huuhaa”, ”irrationaalinen”? Mitä se on tässä kontekstissa?

Näin asian näen: ”mahdoton” tai ”irrationaalinen” väite on näkemys, jota pidetään ”uskomattomana”, ”järjettömänä”, ”huuhaana” jne. erään rationaliteetin näkökulmasta. Tämä rationaliteetin muoto ankkuroi ihmis- ja todellisuuskäsityksensä yksinomaan tieteellisen metodin ja tieteellisen maailmankuvan puitteissa hahmottuvaan olemisen tapaan ja malliin.

Niinpä esimerkiksi näkemys ihmisestä ikuisuusolentona on ”huikea”, koska sitä ei ole tieteellisesti ei ole todistettu ja koska mielen ajatellaan redusoituvan eläviin aivoihin ja näinollen katoavan kun keho lakkaa elämästä.

Olisi kuitenkin syytä nähdä että aivan vastaavasti materialistinen näkemys ihmisestä on jollekin”huuhaata” tai ”uskomaton” tai ”järjetön”.

On myös ihmisiä, jotka ymmärtävät että asioihin on monta näkökulmaa ja etteivät nämä näkökulmat välttämättä ole toisiaan poissulkevia. Analogia: kumpi on totta, englannin vai espanjan kieli?

On erittäin tärkeä oivaltaa, että jos lähtökohtaisesti rajoittaa pätevän tiedonhankinnan muodot (luonnon)tieteelliseen lähestymistapaan, samalla tulee harrastaneeksi ontologisen leikkurin käyttöä, ts. tieteellisten silmälasien läpi voidaan havaita tiettyjä ilmiöitä tietyllä tasolla (ja tämä onnistuu hienosti, ei siinä mitään, kannatan lämpimästi etc.) ja samalla kuitenkin jää paljon sellaista, jota ei havaita. On hyvin ongelmallista leimata kaikki tieteellisen todellisuus- ja rationaliteettipiirin ulkopuolella oleva ”huuhaaksi”, ”uskomattomaksi” ja ”järjettömäksi”.

Ripaus tervettä nöyryyttä monimuotoisen todellisuuden ja elämän ääressä tekisi terää skientismiin taipuvaisille mielille.

Nykyinen rationaliteettikäsitys kaipaa korjaamista, laajentamista. Länsimaissa on perinteisesti arvostettu loogiseen rationaalisuuteen perustuvaa älykkyyttä. Minusta (ja monesta muusta) vaikuttaa siltä, että tämä on johtanut ihmisen kykyjen yksipuoliseen, rationaalisuuteen liittyvien ominaisuuksien korostamiseen. Yhä useammat ajattelevatkin, että on olemassa muitakin älykkyyden muotoja.

Esimerkkinä mainittakoon aiemmin ”itämainen älykkyys”. Siinä korostetaan asioiden välistä yhteyttä sekä tunteiden merkitystä. Tähän liittyen on länsimaissakin alettu puhua ”tunneälystä”. Tunneälylle tunnusomaista on mm. myötätunto, kyky motivoitua, sisukkuus, itsekontrolli, kuuntelemisen taito sekä ristiriitojen ratkaisutaito (viimeksi mainittu ei tarkoita abstrakteissa loogismatemaattisissa järjestelmissä olevia ristiriitoja, vaan henkilöiden ajatusmaailmojen välisiä ristiriitoja sosiaalisessa kanssakäymisessä).

Uskomatonta?
- Ehkä, riippuu kontekstista.

Järjetöntä?
- Varmasti, ainakin joillekin.

"Kun viisas kuulee Taosta, seuraa hän sitä.
Kun tavallisella älyllä varustettu kuulee siitä, pysyy hän siinä aikansa ja kadottaa sen pian.
Kun hullu mies kuulee siitä, niin hän vain nauraa sille.
Jolleivät sellaiset ihmiset pitäisi sitä pilkkanaan, ei sitä kunnolla voisi sanoa Taoksi."

Palaan langoille Wapun jälkeen – töttöröö!

-gs