On

Mitä on ihmiselämä? Mitä on todellisuus? Kyynikolla on vastaus valmiina: ihmiselämä on kuolemaan johtava sairaus, joka tarttuu sukupuoliyhteydessä. Elämä on satunnaisen tilapäinen häiriö elottomassa, yhä suurempaan epäjärjestykseen ajautuvassa (entropia) maailmankaikkeudessa. Tietoisuus on aivojen erityisominaisuus ja kuolema on tiedostavan minän päätepiste. Materialisti redusoi minuuden eläviin aivoihin. Kun aivot kuolevat, minuuden oleminen lakkaa. Todellakin, mekanistismaterialistisen ihmis- ja todellisuuskäsityksen näkökulmasta tämä on loogista ja totta.

Kysymysten ytimessä on todellisuuden ja tietoisuuden suhde. Tieteen valtavirta edustaa reduktionistista materialismia. Tietoisuus ja kaikki elämä palautetaan (redusoidaan) elottomaan materiaan, aineeseen. Reduktionismin kehittyneempi muoto, ns. emergentti materialismi puolestaan pitää tietoisuutta aivojen monimutkaisen sähkökemiallisen toiminnan, kehon ja ympäristön välisen dynamiikan emergenttinä ominaisuutena, seurauksena. Aivot tuottavat tietoisuuden samaan tapaan kuten sähkögeneraattori sähkön. Generaattorin sammuessa sähköntuotanto lakkaa, tietoisuus sammuu. "Kuka teki generaattorin", saattaa joku kysyä. "Generaattori valmistui sattumalta yrityksen ja erehdyksen kautta hyvin pitkän ajan kuluessa", vastaa (emergentin) materialismin kannattaja ja viittaa darwinistiseen ajatukseen elämästä sopeutumiskilpailuna vihamielisessä ympäristössä. Materialistisen todellisuuskäsityksen lähtöolettamuksena on todellisuuden jakaminen elottomaan ja elävään. Valtaosa modernin maailmankuvan omaksuneista ihmisistä on ehdollistunut ajattelemaan, havaitsemaan ja toimimaan tämän todellisuuskäsityksen mukaisesti. Tästä on aiheutunut paljon vakavia seurauksia sekä yksilöllisellä että globaalilla tasolla. Oman edun tavoittelu myrkyttää ihmissuhteet ja maapallo luonnonvaroineen nähdään resurssina, jota voi lyhytnäköisesti riistää ja raastaa.

Materialistinen todellisuuskäsitys on vain olettamus. Entäpä jos lähtökohdaksi asetetaan, että kaikki on elävää, kaikki on elämää. Tämä olettamus ei olisi mitään uutta ja ihmeellistä, sillä kaikkien luonnonkansojen todellisuuskäsitys on perustunut tähän. Edelläkuvatussa analogiassa aivoja verrattaisiin sähkögeneraattorin sijaan radioon, televisioon tai vaikkapa tietokoneeseen. Tietoisuus olisi signaali, jonka laite vastaanottaa, muuntaa ja toistaa sille ominaisella tavalla. Tietoisuus olisi ohjelma, joka toimii tietokoneessa. Tämän analogian valossa tietoisuus ei redusoituisi aivoihin. Radion rikkoutuessa radiosignaali ei katoaisi. "Kuka teki vastaanottimen? Kuka lähettää signaalin? Mistä signaali on peräisin?"

Elävä universumi on tehnyt vastaanottimen. Itse asiassa se on tehnyt lukemattomia vastaanottimia. Kaikki oleva, elottomina pitämistämme mineraaleista elollisina pitämiimme monisoluisiin eliöihin asti vastaanottavat signaalin, muuntavat ja toistavat sitä, kukin tavallaan. Tietoisuuden signaalia ei lähetetä mistään tietystä paikasta, vaan signaali on todellisuus, signaali on kaikki se mitä on juuri nyt. Signaalin lähetys alkoi alkuräjähdyksessä. Elävän universumin syntypamaus kaikuu yhä, tässä ja nyt, todellisuutena, olevana, elävänä, sinuna, minuna, näinä sanoina ja ajatuksina, edessäni olevana tietokoneena, tuolina, ikkunana, maisemana, talona... Tietoisuuden signaali on matkannut, muuntunut ja toistunut 13.8 miljardia vuotta tähän ainutlaatuiseen hetkeen. Elävä universumi tutkailee ja peilaa itseään kaikessa olevassa ja kaiken olevan kautta. Sinun ja minun keholliset ulottuvuudet ovat ainutlaatuisia ikkunoita todellisuuteen.

Tieteen piirissä yhä useampi aivotutkija, biologi, lääkäri, fyysikko ja matemaatikko esittää ajatuksia jotka viittaavat elävään, tietoiseen universumiin. Kovin moni tieteen auktoriteettiin nojaava tutkija ja maallikko tuntuu kuitenkin yhä omaavan mekanistisen "todellisuus on kuin biljardipallopeli" -tyyppisen todellisuuskäsityksen. Tämä siitä huolimatta vaikka kvanttifysiikan löydöt ovat jo viime vuosisadan alkupuoliskolla ovat osoittaneet mekanistisen paradigman virheellisyyden. Todellisuus on merkllinen paikka, suorastaan ihmeellinen. Mainittakoon vaikkapa superposition periaate. Superpositio tarkoittaa, että tarkasteltava systeemi voi olla useassa eri tilassa samanaikaisesti. Tätä havainnollistaa kuuluisa Schrödingerin kissaparadoksi: laatikkoon suljetun kissan tilasta ei voi sanoa varmuudella mitään ennen kuin havainto tehdään. Superpositio on ns. "sekoitettu tila", jossa molemmat vaihtoehdot ovat voimassa. Vasta havainto vie superposition johonkin tiettyyn tilaan: radioaktiivisen aineen ydin on hajonnut aiheuttaen myrkkypullon rikkoutumisen ja kissan kuoleman tai kissa on elävä. Lukuisat havainnot osoittavat että luonnosta löytyy rakenteita, joita voi luonnehtia superpositioiden kokoelmana. Sanotaan, että "maailma on mahdollisuuksia täysi" ja näin todella on tieteenkin näkökulmasta! Kvanttifysiikan selittämä todellisuus on mahdollisuuksien kvanttikenttä. Tietoisuudella on ratkaiseva rooli, kun potentiaalisuuden kentästä piirtyy esiin havainto. "Esse est percipi", oleminen on havaituksi tulemista.

Toinen merkillisyys on aineen tyhjyys, sen onttous. Esimerkiksi allani oleva varsin kiinteältä rakenteelta tuntuva tuoli on yli 99% tyhjää täynnä. Kaikki oleva koostuu atomeista. Atomin ydin on pikkuruinen sitä ympäröivään elektroniverhoon nähden. Ytimen ja verhon välissä on valtavasti tyhjää tilaa. Kuvitelkaamme atomi jalkapallostadionin kokoiseksi. Sijoitetaan atomin ydin keskiympyrään. Elektroniverho sijaitsee stadionin ulkorakenteiden tasolla. Minkä kokoinen atomin ydin on tässä mallissa? Jalkapallon kokoinen? Pienempi. Tennispallon? Pienempi. Atomin ydin on herneen kokoinen. Jos ydin kuvitellaan jalkapallon kokoiseksi, elektroniverho asettuisi satojen metrien päähän. Tehdään toinen ajatuskoe ja leikitään koko ihmiskunnalla. Maapallon väkiluku on reilut 7 miljardia. Otetaan kaikkien ihmisten sisältämistä atomeista tyhjät pois ja ytimet kasaan. Kuinka iso kimpale ainetta meillä olisi? Montako kuutiota? Ihmiskunnan atomit mahtuvat yhden sokeripalan kokoiseen laatikkoon.

Huimaavan pieniä ovat siis atomin ytimet. Ovatko ne kuitenkin konkreettisia ja kiinteitä todellisuuden rakennuspalikoita? Eivät ole. Päästäksemme eroon biljardipallo-mielikuvista on syytä ymmärtää ettemme voi nähdä atomeita. Näkeminen edellyttää valon heijastumista kappaleesta ja valon aallonpituus asettaa ala-rajan heijastumista aiheuttavan kappalen koolle. Atomin koko selvästi tätä alarajaa pienempi, joten emme voi nähdä sitä tarkimmallakaan valomikroskoopilla. Toisekseen, hiukkasilla on myös aaltoluonne. Aaltohiukkadualismin perusteella tiedämme, että aine käyttäytyy sekä hiukkasten että aallon tapaan. Aine on yhtäältä nonlokaalia aaltoilua, kenttä joka ei sijaitse missään tietyssä paikassa ja toisaalta aine koostuu hiukkasista, joiden havainnointia rajoittaa Heisenbergin epätarkkuusperiaate; voimme mitata hiukkasen paikan mutta emme liikemäärää tai päinvastoin. "Esse est percipi." Olemme epäsuorien havaintojen varassa. Olemme tulkintojen ja mielikuvien varassa.

Hiukkaskiihdytin on laite, jonka avulla voimme tarkastella lähes valonnopeudella tapahtuvan hiukkaustörmäyksen seurauksia. Hajoamishiukkasten radat ja energiat ovat havaittavissa ja laskettavissa. Tämän perusteella voidaan rekonstruoida alkuperäisen hiukkasen massa ja rakenne. Atomin ydin koostuu nukleoneista, tarkemmin sanottuna protoneista ja neutroneista. Ne puolestaan koostuvat kvarkeista.

(kuva: https://peda.net/oppimateriaalit/e-oppi/lukio/kemia/n%C3%A4yteluvut/eke2/1/1-2-atomin-rakenne)

Myöskään kvarkit eivät ole mitään konkreettisia mikroskooppisia kappaleita. Itse asiassa ne eivät ole kappaleita ensinkään, yksittäistä kvarkkia ei ole havaittu. Vahva vuorovaikutus, ns. värivaraus sitoo ytimen rakenteet yhteen. Voi sanoa, että substantiivin sijaan kvarkit ovat pikemminkin verbejä. Objektimaisen, oliomaisen olemisen sijaa kvarkit tapahtuvat. Tätä kuvastaa myös niille annetut nimet: up (ylös), down (alas), charm (lumo), strange (outo), truth (totuus) ja beauty (kauneus). Kvanttifysiikan voidaankin sanoa vahvistavan sen minkä Herakleitos kertoi 2500 vuotta sitten. Kaikki arkitodellisuudessa havaittu kiinteä aine on atomitason todellisuudessa liikettä, värähtelyä, hiukkasia, kenttiä, aaltoja. Herakleitosin sanoin: "Panta rhei kai ouden menei.". Kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan.

Mitä nämä mikrotason merkillisyydet tarkoittavat makrotasolla? Mitä implikaatioita niistä on muotojen, värien, äänien ja hajujen maailmassa? Mitä tämä tarkoittaa todellisuus- ja identiteettikäsityksille? Mikä on tajunnan ja maailman suhde? Superposition idea merkitsee mullistusta. Paljastuu, että todellisuuskäsityksessämme on sokea täplä. Olemme ehdollistuneet ajattelemaan, että todellisuus koostuu kahdesta osasta: subjektiivisesta (= minä, tajunta, henkinen tunteiden ja ajatusten maailma) ja objektiivisesta (ei-minä, maailma, materiaalinen konkreettisten asioiden ja ilmiöiden maailma). Arkiajattelun valossa tämä tuntuu luonnolliselta ja itsestäänselvältä. "Minä" sijaitsee päässä, tässä kehossa. "Minä" ei ole sama asia kuin tuoli jolla istun tai edessäni oleva tietokone. Tämä jako on käytännöllinen ja on sisäänrakennettu tapaamme käyttää kieltä ja kommunikoida. Ennakkoluuloton tarkastelu kuitenkin paljastaa, että tämä jako on opittu. Se ei ole maailmassa vallitseva objektiivinen tosiasia. Tuoli, tämä keho, tietokone, ikkuna ja siitä avautuva maailma todentuu, se on olemassa jos ja vain jos se ilmenee tietoisuudessa. Maailma tulee todeksi tuntemuksina, näkemisenä, kuulemisena, maistamisena, tunteena tai ajatuksena tietoisuudessa. "Esse est percipi."

Tietoisuuden ulkopuolisesta todellisuudesta puhuminen on epätäsmällistä, harhaanjohtavaa ja epätieteellistä kielenkäyttöä, joka perustuu virheelliseen olettamukseen tietoisuuden sijainnista jossakin tietyssä pisteessä. Kukaan ei ole löytänyt paikkaa, jossa tietoisuus sijaitsee. On käytännöllistä viitata minä-käsitteellä tähän kehoon, mutta ennen tätä sopimuksenvaraista dualistista jaottelua on yksi jakamaton todellisuus, elävä universumi. Viittaan tähän todellisuuden ja tietoisuuden ykseyteen käsitteellä "On". Uskonnot puhuvat jumalasta, kvanttifyysikot matriisista, mystikot kosmisesta tietoisuudesta... Kaikki nämä, "On" mukaanluettuna ovat vain nimilappuja, kylttejä, tienviittoja "siihen". Käytän pointteria "On", sillä koen että "se" ei ole substantiivi, se ei ole objekti. Objekti-mielikuvan myöstä ajautuisimme taas dualistiseen tapaan jakaa oleva siihen joka tietää (subjekti) ja siihen joka tiedetään (objekti). Todellisuus on verbi, johon "On" viittaa samanaikaisesti riittävän tarkasti ja riittävän yleisesti. Kaikki mitä on, ilmenee tietoisuudessa, joka on kaikki mitä on.

"As a man who has devoted his whole life to the most clear headed science, to the study of matter, I can tell you as a result of my research about atoms this much: There is no matter as such. All matter originates and exists only by virtue of a force which brings the particle of an atom to vibration and holds this most minute solar system of the atom together. We must assume behind this force the existence of a conscious and intelligent mind. This mind is the matrix of all matter." - Max Planck (yksi 1900-luvun tärkeimmistä fyysikoista, Nobel-palkinto 1918, kvanttimekaniikan isä)

Mieli vie - vai viekö?

Mieli luokittelee ja nimeää. Mieli leimaa ja lokeroi. Mieli on oivallinen työkalu ja voit kiittää mieltäsi sen ahkeruudesta. Elämä ei kuitenkaan mahdu mielesi määrittämiin muotteihin. Elämä on enemmän. Sen runsaus ja rikkaus ylittää mielen kapasiteetin. Rajaton ja reunaton elämä on kuin maisema jossa mielen säätila vaihtelee. Ilot ja surut tulevat ja menevät. Mistä tässä kaikessa on kysymys? Mitä elämä on? Kuka sinä olet? Mieli kertoo mielellään loputtomia tarinoita menneestä ja huomisesta, sinusta ja toisista. Oletko sinä tarinoiden kuvaama persoona? Oletko sittenkin enemmän? Entäpä jos oletkin loppumaton kirja, johon tarinat kirjoitetaan? Jospa olet tila, jossa tarinoita kerrotaan? Kenties oletkin läsnäolo, joka tarinoita kuulee ja todistaa.

Olet enemmän kuin mikään tarina.

Kuka minä olen?

Eräs ystäväni kysyi yksinkertaisen pienen kysymyksen: "Mitä minuus on?" Yhtä hyvin hän olisi voinut kysyä "Mitä on elämä?" Miljoona sanaa ei riitä ja yksi sana on liikaa...

Joillekin minuus on vain tarinoiden kokoelma. Mieli kertoo monenlaisia tarinoita minuudesta - niihin kudotaan menneitä saavutuksia ja epäonnistumisia, niihin kudotaan tulevaisuuteen projisoituja toiveita ja pelkoja, niihin kudotaan tähän hetkeen liittyviä tulkintoja, havaintoja ja kokemuksia. Kirjassani olen puhunut "kulissiminästä" - sitä rakennetaan huolella, sitä varjellaan maailman tuulilta... Jotkut henkiset perinteet puhuvat tässä yhteydessä valeminästä, jotkut egosta ja siitä että egosta pitäisi päästä eroon, se pitäisi jopa surmata. Itse en juuri käytä egon käsitettä, sillä se kantaa kovin raskasta painolastia samaan tapaan kuin vaikkapa "Jumala".

Viime kädessä totta on vain tämä hetki. Konkreettista on tämä hetki - elämä realisoituu, elämä ilmenee tänä ainutlaatuisena hetkenä, tänä värähtelevänä elävänä kokemuksena, jossa kaikki tarinat kerrotaan. Jos en kuitenkaan ole mikään tässä hetkessä kerrottu tarina niin kuka sitten olen? Jokaista vastausta tähän kysymykseen voidaan pitää tarinana joten olisiko syytä vaieta? Näin ovat mystikot tyypillisesti tehneet: "Joka puhuu ei tiedä ja joka tietää ei puhu."

Joissakin perinteissä vastataan kieltämisen kautta: en ole muistoni, en ole toiveeni, en ole pelkoni, en ole saavutukseni, en ole epäonnistumiseni, en ole... mitään. En ole mitään. Englanniksi: nothing, siis no-thing. En ole mikään asia tai esine. En ole mikään kohde, en ole mikään objekti, en ole minkään kognitiivisen prosessin objekti koska objekti edellyttää aina subjektia - sitä joka tietää, sitä joka näkee, sitä joka ymmärtää, tiedostaa, tuntee, kokee... Tämä subjekti jota joskus läsnäoloksi, joskus tietoisuudeksi, joskus tietoisuuden valoksi, korkeammaksi minäksi, ikuiseksi hengeksi, rakkaudeksi, jumalaksi, buddha-luonnoksi kutsutaan on ikään kuin ikuinen subjekti, jota käsitteellisen tietämisen prosessi ei voi objektina tavoittaa.

Zen-perinteessä tähän viitataan ajatuksella, jonka mukaan ikuinen subjekti on kuin veitsi joka ei voi leikata itseään tai kuin silmä, joka ei voi nähdä itseään. Täydentäisin jälkimmäistä vertausta: silmä voi nähdä itsensä peilin kautta. Missä peili sijaitsee? Peili on tämä elävä hetki, tämä ainutlaatuinen värähtelevä todellisuus. Niinpä sanoisin, että paradoksaalisesti minä on samanaikaisesti ei-mitään ja kaikki. Ei-mikään ilmenee kaikkeutena, ei-mikään virtaa todellisuudeksi, se kaikuu muotojen, värien ja äänten sinfoniana, josta voimme nauttia, johon voimme osallistua, jota voimme säveltää yksin ja yhdessä.

Elämän sinfonia, sen säveltäjät, soittajat, kokijat ja kuulijat ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään, ne vaihtavat rooleja, ne leikkivät muotojen maailmana ja maailmassa. Ikuinen subjekti on elämä itse, joka aistittuna ja koettuna sisäisenä ja ulkoisena todellisuutena ilmenee ja jota läsnäolosta käsin todistamme. Tässä ihmeellisessä kosmisessa sinfoniassa subjekti, objekti ja todistaminen ovat jollakin mystisellä tavalla yhden ja saman asian eri puolia. Minä on ei-mitään ja minä on kaikki.

Yhteenvetona voidaan sanoa, että on olemassa jotakin jota voimme kutsua todellisuudeksi - on siis olemassa objekti, on olemassa jotakin jonka olemassaolon voimme havaita. Jos on olemassa objekti niin on oltava myös jotakin tai jokin, joka objektin olemassaoloa havaitsee, kokee, todistaa. On siis oltava olemassa jonkinlainen subjekti. Jos on olemassa subjekti ja objekti, niin on oltava jonkinlainen suhde näiden kahden välillä - on aistimista, tuntemista, kokemista, tietämistä subjektin ja objektin välillä. Ilman näitä subjekti olisi ei-mitään, se olisi tyhjä eikä voisi mm. kirjoittaa saati lukea näitä rivejä. Subjekti, objekti ja näiden välinen suhde on kokonaisuus, jonka jokainen osa on riippuvainen muista. Ilman subjektia ei ole objektia eikä suhdetta. Ilman objektia ei ole subjektia eikä suhdetta. Ilman suhdetta ei ole subjektia eikä objektia.

Edellä kertomani on osin hieman teknistä. Anteeksi. Nisargadatta Maharaj tiivistää asian paljon kauniimmin: "Love says 'I am everything'. Wisdom says 'I am nothing'. Between the two, my life flows. Since at any point of time and space I can be both the subject and the object of experience, I express it by saying that I am both, and neither, and beyond both."

Katso ajattelijaa äläkä tyydy ruokalistaan

Sinua saattaa kyllästyttää kun olen viime aikoina kirjoittanut egosta niin usein. Viimeisestä 15 blogipostauksesta 9 näyttää sisältävän tunnisteen ego. "Ego sitä ja ego tätä..." Ymmärrän ja haluan valaista asiaa.

1) Ego on fokuksessa kun lähdetään etsimään totuutta elämästä ja ihmisestä.

2) Blogin kirjoitukset syntyvät spontaanisti. En aloittaessani katso, mitä aihetta olen edellisessä postauksessa käsitellyt. Tällainen toimintatapa johtaa helposti tärkeinä pitämieni asioiden toistamiseen.

3) Ego nyt vain sattuu olemaan lyhyennäppärä sana. Se on kätevä yhdistää toiseen sanaan ja muodostaa kivoja yhdyssanoja. "Egominuus", "egoidentiteetti", "egotietoisuus" ja "egovetoinen".

Siispä. Taas pari sanaa egosta ja aidosta identiteetistä. Kaikki alkaa asioiden nykytilan tunnistamisesta. Asiat ovat täsmälleen niin kuin ne ovat. Maailmassa on paljon valoa, paljon hyvää ja kaunista. Se kaikki on ihanaa ja inspiroivaa. Se antaa toivoa. Terve nondualismi (= todellisuuden sellaisuus ilman erillisyyden harhaa) ei kuitenkaan ole sydämetöntä kyyristelyä minättömyyden idean takana. Kukaan terve ihminen ei voi sulkea silmiään epäkohdilta, ongelmilta ja kärsimykseltä, jota esiintyy kaikilla elämän tasoilla yksilöistä yhteisöihin. Globaalisti mm. väestönkasvu, ilmastonmuutos ja ruokakriisi on haastamassa koko ihmiskunnan pohtimaan elämän säilymisen edellytyksiä. Egovetoisesta identiteetistä käsin eläminen on johtanut ihmiskunnan nykyiseen tilaan.

Kestävien ratkaisujen saavuttaminen ja kärsimyksen lakkaaminen edellyttää täysin uutta, yliyksilöllistä olemisen tapaa. Puhtaasta olemisesta kumpuava ajattelu ja toiminta ei aiheuta uusia ongelmia. Egovetoinen ajattelu voi toki myös ratkaista jotakin, mutta egon ratkaisut eivät koskaan puutu ongelmien varsinaiseen syyhyn. Kuinka se voisikaan, sillä se joutuisi katsomaan itseään peilistä?

“You cannot solve a problem from the same consciousness that created it. You must learn to see the world anew.” - Albert Einstein

Mitä on egovetoisuus? Se on identiteettiä määrittävien tarinoiden loputonta kertomista ja muokkaamista. Tarinoissa alleviivataan vastakohtia. Egoidentiteetti määrittyy aina suhteessa johonkin jota se ei ole. Egon minätunteen säilyminen ja vahvistuminen edellyttää jatkuvaa erillisyyttä korostavien tarinoiden sepittämistä. Käytännössä tämä merkitsee, että egolle onni ei koskaan asusta tässä hetkessä kuin korkeintaan hetkittäin. Saavutettuaan jotakin ego voi iloita hetken, mutta kohta se joutuu taas pakenemaan sisäistä tyhjyyttään. Sen tapa säilyä hengissä on etsiä ja odottaa onnea seuraavan kulman takaa.

Ego suhtautuu toiseen ihmiseen aina keinona vahvistaa minätunnettaan. Toinen on resurssi, jota käytetään tarinan ainesosana. Egon on ensin selvitettävä, onko toinen sosioekonomisesti (tai urheilullisesti tai sivistyksellisesti tai taiteellisesti tai ulkonäöllisesti tai jollakin muulla egon kannalta tärkeällä kriteerillä) ylempänä, alempana vai samalla tasolla egon kanssa. Tämän jälkeen ego tuntee kateutta, ihailua, pelkoa, vihaa tai ylpeyttä. Ego voi tuntea myös välinpitämättömyyttä. Nämä tunteet ovat polttoainetta egolle. Ego voi tuntea myös yhteenkuuluvuutta. Heimoidentiteettinä ego samaistuu esimerkiksi jonkin uskonnollisen, poliittisen tai urheilullisen liikkeen agendaan. Myös näissä tapauksissa kyse on vastakohtien korostamisesta, sillä heimoidentiteetti elää aina viholliskuvasta.

Kuinka vapautua? Paradoksin äärellä ollaan. Kun lähdet etsimään vapautumista, totuutta, olet eksynyt etkä löydä. Egon luonteeseen kuuluu etsiä, se ei ole kiinnostunut tästä hetkestä niin kuin se on itsessään. Egolle tämä hetki on vain väline perustella etsinnän tärkeys. Tämä hetki on aina jotenkin rikki suhteessa menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Kyse ei kuitenkaan ole siitä etteikö egoa saisi ajatella. Kyse ei ole siitä etteikö vapautumista saisi ajatella. Itse asiassa olet ottanut askeleen vapauteen juuri siinä kohtaa kun ajattelet egoa. Juuri silloin et nimittäin enää samaistu siihen. Katso egoa, katso ajattelijaa. Älä tuomitse. Katso ajattelijaa tyyneydestä käsin. Jos olet kyllästynyt egon käsitteeseen niin voit ihan hyvin korvata sen "ajattelijalla", "käsitteellisellä mielellä", "valheellisella minäkuvalla" tai "valheellisella identiteetillä" tai "samaistumisella tarinoihin". Käsitteellisen tienviitan muoto ei ole oleellinen. Se on vain kuin sormi, joka osoittaa kuuta. Katso mihin kyltti viittaa. Älä toimi sisäisen ajattelijan lailla. Se rakastaa vertailla ja keräillä tienviittoja. Ego on kuin nälkäinen ihminen, joka loputtomiin analysoi ruokalistoja maistamatta koskaan mitään. Lopulta epätoivoissaan se syö jonkin ruokalistan ja valittaa sitten kovaan ääneen ruoan mauttomuudesta ja vatsakivuista.

Mitä on aito identiteetti? Se on elävää yhteyttä "lähteeseen" tai "henkeen", "valoon", "rakkauteen", "jumalaan"... millaista käsitteellistä pointteria nyt kukin tykkää käyttää viittaamaan johonkin joka on itsessään "lausumaton". Lähteessä me kaikki olemme yhtä kuten vesipisarat meressä. Erillisyyttä ei siinä mielessä siis ole. Aito identiteetti on avautumista lähteelle niin että se virtaa kauttamme maailmaan yksilöllisellä, ainutlaatuisella tavalla. Ykseyden ja ainutlaatuisuuden tanssista elämässä on kyse.

Kohti tervettä itsetuntoa

Negatiivisuuteen, pessimismiin ja kyynisyyteen takertuminen on yksi egon tapa voimistaa minätunnetta. Negatiivisuudesta luopuminen on vaikeaa, sillä ego kokee tällöin olemassaolonsa uhatuksi. Kyse on siis identiteettikriisistä egon näkökulmasta. Positiivisuuskin voi muodostua egovetoiseksi - tällöin takerrutaan kynsin hampain kaikkeen hyväksi havaittuun ja lakaistaan maton alle kaikki ikäväksi koettu. Tämäkään ei ole aitoa vaan siinä esitetään positiivisen, valoisan ihmisen roolia. Egon projektit päättyvät aina mahalaskuun.

Mikä on terve identiteetti? Se ei perustu erillisyyden alleviivaamiseen. Terve identiteetti on kotonaan tässä hetkessä, on kiitollinen tästä hetkestä. Terve itsetunto tunnistaa myös tuskan ja surun, mutta se ei huku niihin. Se ei muodosta tarinoiden kokoelmaa vastoinkäymisistä (= uhri-identiteetti) eikä menestyksistä (= ansioluetteloidentiteetti). Terveen itsetunnon tyyneydestä käsin elävä kokee syvää yhteyttä ja myötätuntoa kaiken ja kaikkien kanssa.

facebook.com/OnKaikki