Syntymä & The Real Temple

Luin Heidi Rundgrenin esikoisrunokokoelman "Syntymä".

Luen runoja hyvin harvoin. Pidin Heidin teoksesta. Minua puhutteli erityisesti "Hän kulki jälkiä jättämättä".

- - -

Kirjan innoittamana laitan tähän nelisen vuotta sitten erään vaikuttavan uneni perusteella kirjoittamani runon

The Real Temple

I

paita selkään
”sir, you need a room?”
liimautuneena
”taxi?”
temppeli näkyy
”sir?”
heti juna-asemalta
”please sir?”
riksalla
torin
”fresh fruits, sir?”
kuhisevan
”rolex, special price for you”
ohi ylös

temppelimäelle
käännös
kujalle
käännös?
”excuse me but…”
kohti aurinkoa
”sir, this is the
right place”

vaatimattoman talon eteen
“exuce me but”
ovi avoinna
”sir, just step in please”
hämärää ilmaa
leikkaava
valokiila osuu
lattialla istuvaan
mieheen

lähemmäksi
arkana
avaa silmänsä
tarttuu käsiini
vetää minut lempeästi
alas
painaa otsansa
otsaani vasten
”relax
i’m just an
ordinary man”

ulkona haukkuu koira

II

mies iätön
katsoo lempeästi
”looking for the temple?
buddha?
christ?
truth? wisdom?”

mies iätön
vanhus?
hymyilee
“the temple
the real temple
the only real temple
is right here”

koskettaa rintaani
“it’s in your
heart”

”yes but…”

”the peace
the wisdom
the love you
hunger for
wait for
you
in there”

“yes but…”

”and to get in,
to get in”

”yes?”

”you have to be
small enough
humble enough
to enter the
inner temple”

“yes”

“and in that very
temple
you will meet
the eternal
light”

räpyttelen silmiäni
kirkkaassa
valossa

hotellihuoneessa
teetä
hedelmiä

III

temppeli kylpee
auringossa
täynnä valoa
totuutta
rakkautta
ulkona musta
joulukuu

temppeli
ei-kenenkään
maalla
ulkona musta
märkyys
ei-kukaan
hymyilee
sydämen temppelissä

-gs

Älä usko silmiäsi

hahmo kyseli kirjasuosituksia ja suosittelemastani Bachin vähemmän tunnetusta teoksesta nousi mieleen yleisesti tunnettu ongelma kirjailijapiireissä; toinen kirja on ensimmäistä vaikeampi kirjoittaa, jos ensimmäinen oli menestys. Varsinkin jos se oli jymymenestys. Tietysti toinen kirja voi olla vaikea kirjoittaa myös siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kirjailijalla ole enää mitään kiinnostavaa sanottavaa. Esikoiseen ladattiin kaikki.

Bachin lähes kulttimaineeseen noussut Lokki Joonatan (Jonathan Livingston Seagull) julkaistiin vuonna 1970. Bach oli 34-vuotias. Aluksi kirja niitti mainetta yliopistokampuksilla, mutta vähitellen sana levisi ja vuoteen 1972 mennessä kirjaa oli painettu yli miljoona kappaletta. Saman vuoden marraskuussa Bach pääsi Times-lehden kanteen ja tie oli auki taivasta myöten.

Joissakin yhteyksissä Lokki Joonatan mainitaan Bachin esikoisteoksena - itsekin olen ollut tässä käsityksessä tähän päivään saakka. Todellisuudessa hän oli kirjoittanut mm. kaksi matkakirjaa kokemuksistaan lentäjänä. Lokki Joonatan on kuitenkin SE kirja, joka räjäytti pankin. Hankin kirjan seitsemän vuotta sitten. Olin kuullut siitä aiemmin ja se oli yksi niistä monista ”jossakin vaiheessa voisi lukea”-kirjoista. Saatuani kirjan viimein käsiini, muistan ihmetelleeni sen ohuutta. 93 sivua. Vain 93 sivua valokuvineen. Tarinan lomassa on Russell Munsonin mustavalkoisia lintuaiheisia valokuvia.

Luin kirjan yhdeltä istumalta. Pidin siitä.

Don’t believe what your eyes are telling you.
All they show is limitation.
Look with your understanding.

Se ei kuitenkaan ollut mikään järisyttävä kokemus. Bach tuntui Joonatanin suulla kertovan asioita, jotka olivat minulle jo tuttuja. Kaikesta huolimatta oli mukava todeta, että joku muukin ajattelee ja on ajatellut ja on pitänyt tärkeinä itsellekin läheisiä asioita. Vähän kuin olisi tavannut vanhan tutun. Paljon tärkemmäksi kirjaksi oli jo muodostunut eräs toinen amerikkalainen klassikko. Siitä ehkä enemmän toisella kertaa.

-gs

Pylkönmäki here I come

Gurun kohtaamisesta ja buddhan tap(p/a)amisesta on kirjoittanut moni, mm. allaolevat tekstit herättävät mukavasti ajatuksia:
rita mentor 1
rita mentor 2
sahrami
hahmo

Taidamme olla samaa mieltä siinä, ettei guruun tai opettajaan tule takertua. Onhan sanottu, että totuus tekee vapaaksi – ehkäpä gurun rooli voi olla myötävaikuttamassa meitä löytämään vapauttava totuus.

Skeptikko saattaa tähän tietysti todeta, että toisen ihmisen vaikutuksella löydetty totuus on suodattunut tai jotenkin värittynyt, siinä on toisen ihmisen jälki. Ja jos puhutaan Suurista asioista, kuten vaikkapa Jumala tai Rakkaus – emme löydäkään todellista Jumalaa tai Rakkautta itseään, vaan ainoastaan gurun käsityksen siitä.

Miten on?

Kuvitellaanpa, että joku etsii tietä Pylkönmäelle ja minä satun tietämään tien ja neuvon sen hänelle, niin minkä Pylkönmäen hän löytää? Minun Pylkönmäkeni? Oman Pylkönmäkensä? "Pelkän" Pylkönmäen? Vai eksyykö hän matkalla?

Ohjeideni perusteella Pylkönmäki saattaa löytyä tai sitten matkalainen kysyy lisäohjeita joltakin toiselta. Saattaapa matkalaisella olla kartta, jonka perusteella suunnistus sujuu - sikäli kun kartta on totuudenmukainen.

Pylkönmäen löytäminen on yksi juttu ja Jumalan ja Rakkauden löytäminen on toinen juttu. Onko Jumalan luo pitkästi? Missä Rakkaus majaansa pitää? Kokemukseni sekä viisaitten todistuksen perusteella totean, että Jumala on paljon lähempänä meitä ja paljon todellisempi meille kuin Pylkönmäki. Jumalassa, ”Hänessä me elämme, olemme ja liikumme” (Apt. 17:27-28). Pylkönmäki sen sijaan – se on kuulemma jossakin Karstulan eteläpuolella – sinne pitää matkustaa. Kuinka todellinen paikka se on? Minä olen käynyt siellä – viime sunnuntaina ajoin uneliaan Pylkönmäen kirkonkylän läpi moottoripyörälläni. Hiljaista, hyvin hiljaista oli, mutta siellä se kylä oli ja uskon, että se löytyy tälläkin hetkellä ihan siitä samasta paikasta. Uskotko minua? On monia, jotka uskovat Pylkönmäen olemassaoloon, vaikka eivät ole koskaan siellä käyneet. On monia, jotka eivät usko Jumalan tai Rakkauden olemassaoloon, vaikka sen perustan varassa tiedostamattaan joka hetki elävät, ovat ja liikkuvat.

Kohtaammepa Jumalan yksinäisen vaelluksen myötä tai gurun opastusta hyödyntäen, itse kohtaaminen on sisäisyydessä tapahtuva henkilökohtainen kokemus. Kukin kohtaa Jumalan yksilöllisesti – meitä ei pakoteta tiettyyn muottiin. Samalla tavalla kuin jokainen voi löytää oman Pylkönmäkensä, jokainen kohtaa Jumalan yksilöllisesti. Sinulle Pylkönmäki on jotakin muuta kuin minulle. Jotakin yhteistä voimme Pylkönmäki-käsityksistämme löytää, mutta paljon on yksilöllistä.

Samalla tavalla Jumalan, joka on jotakin äärettömän suurta, voi kokea monella tavalla – ehkäpä kokemuksia yhdistävänä tekijänä voisi kuitenkin olla kokemus Rakkaudesta, kokemus anteeksiannosta, hyväksymisestä?

-gs

149

hahmon blogikommentin innoittamana mieleeni nousi eräs pieni zen-tarina

Kerran kun Ma-tsu ja Po-dzang olivat kävelyllä, he näkivät muutaman villihanhen lentävän ohi.
"Mitä nuo ovat?", kysyi Ma-tsu.
"Ne ovat villihanhia", sanoi Po-dzang.
"Mihin ne menevät?", intti Ma-tsu.
Po-dzang vastasi: "Ne ovat jo lentäneet pois."
Yhtäkkiä Ma-tsu tarttui Po-dzangin nenään ja väänsi sitä niin että hän huusi tuskasta.
"Kuinka", huusi Ma-tsu, "ne olisivat koskaan voineet lentää pois?"
Tämä oli Po-dzangin heräämisen hetki.
(Watts: Zen, s. 149)

-gs