Vihdoin olen saanut varattua aikaa myös kirjoittamiselle, joten takaisin Pariisin kevääseen, kuukausi sitten...
- - -
Edellispäivän tuskaa loppusuoralla.
Onko maratonin jälkeistä elämää? Onko takki tyhjä kun kuukausien projekti on päätöksessä? Onko millään enää mitään väliä?
Maanantaiaamuna heräsin yllättävän virkeänä. Vielä kaksi kokonaista päivää Pariisissa! Lento Suomeen vasta keskiviikkona iltapäivällä. Suloista on elämä! Mutta jano ja nälkä.
"Mul on aina nälkä
Mul on koko ajan jano
Mul on aina nälkä ja koko ajan jano"(Sielun Veljet - Aina nälkä)
Päivän aikana tulin huomaamaan, että kovahko ponnistus ehkä jopa raasto (kuva loppusuoralta) oli edellispäivänä tehty.
Kroppa karjui syötävää ja juotavaa vähän väliä. Kaloreita kuluu roimasti maratonilla - tällä kertaa en ollut käyttänyt sykemittaria, mutta edellissyksyn Ahvenanmaan koitos vaati juoksutietokoneen datan mukaan 2805 kCal.
Olin jo edellisiltana nimennyt maanantain mitalipäiväksi. Niinpä pukeuduin maraton de Paris -paitaan ja ripustin maratonmitalin kaulaani. Kerrankos sitä. Niin monenlaista hiipparia mitä erilaisimmissa vetimissä oli aiempien päivien aikana kävellyt vastaan, että päättelin siihen sekaan myös yhden maratonmiehen mitaleineen sopivan. Koin mitalin ulkoisena palkkiona kovasta urakasta, mutta se paras palkinto tuli sisältä - iloisesti kupliva hyvänolon tunne.
Ajoimme metrolla Concordelle. Hulppea
Place de la Concorde avautui eteemme, kun nousimme katutasolle.
Pariisin suurinta aukiota kiertäessämme löytyi hauska kuvakulma Eiffelin suuntaan (kuva). Place de la Concorde - sovituksen aukio? Se on vuosisatojen aikana nähnyt monenlaista. Alkujaan sen keskellä oli kuningas Ludvig XV:n patsas ja aukio oli myös nimetty hänen mukaansa. Suuren vallankumouksen melskeissä patsas kaadettiin ja aukio nimettiin vallankumouksen aukioksi (Place de la Révolution).
Aukiolle pystytettiin giljotiini ja valitettavan moni kohtasi siinä julman loppunsa sankan väkijoukon hurrauksen saattelemana; kuningas Ludvig XVI, kuningatar Marie Antoinette, Charlotte Corday, Danton, Robesbierre ja moni muut enemmän tai vähemmän tunnettu. Giljotiinin terä napsahteli erityisen ankarasti kesän 1794 aikana - yli 1300 henkilön kerrotaan tulleen teloitetuksi yhden kuukauden aikana. Seuraavana vuonna giljotiini siirrettiin pois ja aukio nimettiin sovintoa ilmentävästi - Place de la Concorde.
Kuvassa näkyy hyvin aukion keskellä seisova 3300 vuotta vanha 23-metrinen obeliski. Se on yksi Kleopatran kolmesta "neulasta" (kaksi muuta ovat New Yorkissa ja Lontoossa) ja sijaitsi alkujaan Luxorin temppelin edessä. Egyptin varakuningas Mehemet Ali lahjoitti obeliskin Ranskalle vuonna 1831 ja kuningas Louis-Philippe pystytytti sen paikoilleen vuonna 1836 - täsmälleen siihen paikkaan, jossa giljotiini oli sijainnut.
Obeliski on innoittanut myös kiipeilijöitä - ranskalainen Alain Robert kiipesi sen huipulle ilman apuvälineitä vuonna 2000. Obeliskin pintaan kaiverretut hieroglyfit tarjoavatkin hyviä ulokkeita sormille ja varpaille. Robert tuskin hieroglyfejä tavaili nousunsa aikana - niistä olisi käynyt ilmi faarao Ramses II:n valtakauden merkkipaaluja.
Hörpin vettä ja ihmettelin samalla runsaslukuista poliisipakettiautojen määrää... "Joku kokoontuminen menossa - tai sitten niillä on pesä jossakin lähellä", tuumailin. Suunnatessamme aukion yli Pompidou -kadun suuntaan meidät ohitti kolme polkupyöräilijää ja yhdellä oli värikäs lippu - Tiibet (kuva)!
Jaahas - täälläkin Tiibet-aktivisteja. Ei siinä mitään, kyllä tänne sekaan sopii.
Pompidoun varren kävelytie oli mukavasti puiden reunustama (kuva) ja vihreys antoi mukavan kontrastin kotimaan harmaudelle.
Kohta Jempsu bongasi kukkia (kuva) ja samalla kiinnitimme huomion suureen lasikattoiseen palatsiin. Mikähän se tuo mahtaa olla?
Opaskirjasta luimme, että kyseessä todella on suuri palatsi.
Grand Palais on yksi vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyyn valmistuneista rakennelmista. Sitä vastapäätä Winston Churchill-kadun itäpuolella on pienempi palatsi,
Petit Palais (sic!). Myös se valmistui maailmannäyttelyyn. Petit Palais'n pihalta löysimme tutun näköisen hahmon - Winstonhan se siinä askeltaa (kuva)!
Patsas pystytettiin
10 vuotta sitten ja jämerä askellus on peräisin valokuvasta, jossa Churchill on kävelyllä Charles de Gaullen kanssa viereisellä Champs-Elyseellä. Jalustaan on kaiverrettu legendaariset sanat "We shall never surrender." Winston lausui paljon muutakin legendaarista, parhaasta päästä lienee illalliskeskustelu hankalana tunnetun Lady Astorin kanssa.
-
"Mr. Curchill, if you were my husband, I would poison your coffee"Winston ei tästä hätkähtänyt vaan latasi takaisin
-
"Madame, if you were my wife, I would drink it!"Ylitimme Seinen siltaa pitkin (kuva), joka valmistui - kyllä, Pariisin maailmannäyttelyyn 1900.
Pont Alexandre III on kaunis kaarisilta Art Nouveau -tyylisine lamppuineen, kerubeineen, nymfeineen ja siivekkäine hevosineen. Silta tuli vastaan yllättäen vielä palattuamme Suomeen, kun hankin Luc Bessonin elokuvan
Angel-A. Hienon elokuvan dramaattisimmat hetket sijoittuvat juuri tälle sillalle.
Pont Alexandra III:n kohdalla Seinen vasemmalla rannalla on massiivinen rakennuskompleksi,
Les Invalides. Se koostuu Ranskan sotahistoriaan liittyvistä museoista ja monumenteista. Kompleksin itäpuolelta löysimme pienen idyllisen puiston, jonka kukkapenkkien takaa valtava Invalidisairaala (Hotel des Invalides) pilkistää (kuva).
Rakennuskokonaisuuden historia juontaa 1670-luvulle. Ludvig XIV päätti rakennuttaa paikan sotainvalideille ja ikääntyneille sotilaille. Esimerkkiä noudatettiin sittemmin monissa muissakin Euroopan maissa.
Päätimme piipahtaa Invalidikirkossa ennen Eiffelin ihmettelyä. Nälkä kuitenkin kurni suolissa siinä määrin että päätimme ensin tankata. Kuin tilauksesta löysimme viihtyisän kahvilan Invalidikirkon vierestä. Yksi henkilökunnasta innostui kovin nähdessään kaulassani roikkuvan mitalin. Halusi tietää aikani ja sen kuultuaan oli sitä mieltä että kovaa olin juossut. Herkullisen pasta-aterian ja cafe au-laittien jälkeen kirkkoon - ajattelimme vilkaista Napolen Bonaparten sarkofagia. Jäi kuitenkin aikomukseksi, sillä kirkko oli maanantaisin suljettu. Eipä mitään, kohti Eiffeliä sitten vaan.
Lähestyimme tornia eteläpuolelta puiston suunnalta (kuva).
Tornin juurella ihmettelimme lautasantenniautojen isoa määrää - joku häppening lienee menossa... Kamerat surisivat ja toimittajat antoivat raportteja. Mietimme, että ehkäpä joku silmäätekevä on kohta tulossa paikalle. Pitkät jonot kiemurtelivat tornien alla ja hetken aikaa tilannetta arvioituamme päätimme palata seuraavana päivänä. Jospa jonoa ei olisi niin paljon.
Tornin pohjoispuolella oli iso määrä ihmisiä. He eivät näyttäneet jonottavan mihinkään, kunhan seisoskelivat. Kohta kuului aplodeja. Mitä siellä oikein tapahtuu?
Menimme muiden joukkoon ja huomasimme kiipeilijöitä sekä lipun ylhäällä tornissa (kuva).
Okei, siis kyse on Free Tibet -demonstraatiosta! Mikäpä olisikaan parempi paikka kuin Pariisin keskeisin maamerkki! Median huomio on taattu! Punaisiin asuihin pukeutuneet olivat mitä ilmeisimmin virkavallan edustajia. Vaikutti siltä, että kaksi mielenosoittajaa oli kytkenyt itsensä lippuun niin ettei sitä saanut purettua pois mielenosoittajien henkeä vaarantamatta. Seurasimme tilannetta hetken aikaa ja menimme sitten sillalle.
Pont d'Iéna oli suljettu autoliikenteeltä, joten siitä avautui tornille mukava kuvakulma (kuva).
Mitalinmaistelukuvauksen jälkeen ihmettelimme joka puolella pyöriviä mellakkapoliiseja. Vakavastiotettavan näköisiä kavereita, joiden kanssa en välittäisi alkaa riitaa haastamaan (kuva)!
Sillan toisessa päässä oli jonkinlainen kilpalaulanta menossa; Avenue New Yorkin eteläpuolella oli Tibet-mielenosoittajia ja pohjoispuolella oli joukko Kiinan lippujen kera. Tibet-joukko oli runsaslukuisampi - tai ainakin äänekkäämpi (kuva).
Lähdimme kävelemään jokirantaa Alma Marceaun metroaseman suuntaan. Panimme merkille, että tien vieressä oli mellakkapoliiseja noin kymmenen metrin välein. "Jotakin kai ne odottavat...", mietimme. Hetkinen - Tibet-mielenosoitukset, Pekingin olympialaiset... soihtuviesti? Jäädäänpä katselemaan! Noin varttitunnin odotuksen jälkeen alkoi tapahtua - ensinnäkin Jempsu nukahti. Saimme seurata lukuisten
poliisipakettiautojen ja moottoripyörien kulkua. Pakettiautot olivat täynnä mellakkavarusteisia poliiseja. Joku hihkaisi minulle "maraton de Paris" ja nosti peukaloaan (kuva).
Sitten sponsorien kulkuvälineitä, samsung-mainoksin varustettuja cityautoja, riksoja, lisää poliiseja, valokuvaajien auto (kuva) sekä viimein juoksijoita.
Juoksijoiden edeltä korjattiin joku mielenosoittaja pois kovin ottein. Kuuluisa niskaperseote, autoon sekä kiitos ja näkemiin. Vai oliko merci ja au revoir (kuva)?
Rullaluistelevat ja juoksevat poliisit suojasivat soihtuviestijuoksijoita ja ryhmän keskellä oli linja-auto (kuva).
Okei, ihan hienoa, mutta entä olympiatuli? En nähnyt tulta. Kulkueen mentyä ohi meidät ohitti jokunen mielenosoittaja (kuvat).
Osa lipunkantajista oli tuttuja jo Eiffeltornin demonstraatiosta (kuva).
Seuraavaan risteykseen muodostui uusi mielenosoitus (kuva).
Iskulauseet sinkoilivat ilmaan ja Kiinan lippua poljettiin maahan. Poliisit seurasivat tilannetta muutaman metrin päässä.
Jälkikäteen tarkistin ottamani kuvat - ei tulta näkyvissä missään. Luimme myöhemmin että soihdun tie oli ollut varsin kivikkoinen. Soihtuviesti käynnistyi Eiffeltornin juurelta, mutta ehti edetä vain pari sataa metriä kun se joutui pysähtymään puoleksi tunniksi. Toinen jatkamisyritys oli myös epäonninen ja niinpä soihtu vietiin bussiin. Turvatoimet olivat mittavat - noin 3000 poliisia oli komennettu paikalle ja itse viestiä ympäröi noin 500 poliisin turvarengas koko 27 kilometrin matkan Eiffeliltä Charlétyn stadionille. Ilmankos niitä poliiseja tuntui pyörivän joka puolella!
Mitä sitten pitäisi ajatella Pekingin olympialaisista ja Tiibetistä? Olen ehkä naiivi olemalla sitä mieltä että politiikot tehkööt politiikkaa foorumeillaan ja urheilijat pyrkikööt citius altius ja fortius foorumeillaan. Mutta lapsenmielisten on... Enkä siis lähtisi näitä yhdistämään. Poliittisella foorumilla sympatiani on tietysti pienen Tiibetin puolella ja urheilufoorumilla haluan puolustaa urheilijaa, jota jotkut yrittävät syyllistää osallistumisesta Pekingin olympialaisiin.
- - -
Matkasimme asunnolle, söimme ja lähdimme vielä mittailemaan kotikatuamme Les Hallesin suuntaan (kuva).
Les Halles paljastui jotenkin karun- ja ahtaanoloiseksi ostoskeskukseksi, jonka pohjakerroksessa on Pariisin metron keskusasema, vuonna 1977 valmistunut Châtelet-Les-Halles. Yläkerros on avaramman oloinen isojen lasipintojen myötä. Nälkä iski, joten nappasin pikaruokalassa salaattiannoksen ja totesin sen päälle että nälkä on yhä.
Hallesin läheisyydestä löytyy
Pompidou-keskus (kuva), jonka erikoista arkkitehtuuria ihmettelimme jonkin aikaa.
Rakennuksen tuki- ja kulkurakenteet on ikään kuin käännetty ulkopuolelle. Rohkeaan värien käyttöön yhdistettynä kokonaisvaikutelma on - pysäyttävä. Rakennuksessa toimii modernin taiteen museo. Kävimme vielä pasta-aterialla ennen asunnolle paluuta.
-gs
(jatkuu...)
Niin - ne vastauksen alun kysymyksiin: kyllä, varauksin kyllä ja kyllä.
