Onko kuolema subjektin loppu?

Olen kuullut sanottavan, että kaikki ihmissuhteet päättyvät aina lopulta onnettomasti; ero tai kuolema on väistämätön.

Todellakin, materialistisen ihmiskäsityksen kannalta näin on. Mikäli ihmissuhde ei pääty eroon, niin se päättyy kuolemassa, sillä se on tiedostavan minän päätepiste. Materialisti redusoi minuuden eläviin aivoihin ja kun aivot kuolevat, minuuden oleminen lakkaa.

Idealistisen ihmiskäsityksen valossa kuolema on portti johonkin toiseen tilaan jossa ihminen jatkaa olemassaoloaan jossakin toisessa muodossa, sillä minuus on jotakin muuta(kin) kuin elävien aivojen tila.

(idealismi tarkoittaa tässä tietysti filosofista idealismia joka on täysin toinen asia kuin arkikielen idealismi)

Ihmiskäsitykseni perusteella pätee

- kuolema on minän päätepiste
- kuolema ei ole minän päätepiste

Ristiriitaista?

Siinä määrin kuin olemme tietoisesti integroituneet ikuiseen meissä, siinä määrin me selviämme kuoleman koetuksesta. Se meissä mikä on vielä epäpuhdasta, itsekästä, egominäkeskeistä – se on katoavaista.

Käytännössä tämä tarkoittaa:
a) kuolema on subjektiivisen minän päätepiste – kyllä, sikäli kun minä on vielä egominäkeskeinen
b) kuolema on vain siirtymä toiseen tilaan – kyllä, sikäli kun minä on rakkausminä/kristustietoisuus -keskeinen

Henkisen ihmiskäsityksen valossa ihminen on ytimeltään ikuisuusolento jonka olemus on rakkaus.

Ihmisen haaste on kasvaa persoonaminän ylitse rakkausminuudeksi.

Olemuksensa kautta rakkausminuusihminen on ikuisessa suhteessa toisiin rakkausminuuksiin.

-gs

Vapaasti naura itsesi terveeksi

Missä määrin ympäristö determinoi ajattelua?


Missä määrin aivojen rakenne determinoi ajattelua?

Missä määrin geenistö determinoi minuutta?

Kuinka staattínen, annettu ihminen DNA on?

Yleisesti vallalla oleva käsitys on, että ihminen on viimeistä piirtoa myöten ympäristön ja geenistön tuote. Tämä katsotaan ulottuvan ihmisyyden kaikille tasoille - keho, mieli, minuus...

Mitä tämä merkitsee tahdon vapauden ajatukselle?

Materialistin näkökulmasta tahdon tai ajattelun vapautta on vaikea löytää; negatiivisuus, pessimismi ja masennus johtuvat ympäristöstä ja viime kädessä aivoista, aivojen kemiallisesta epätasapainosta - tilanne voidaan materialistin mielestä parantaa korjaamalla aivojen kemiallinen tilanne sopivalla lääkityksellä.

Materialistin näkökulmasta medikalisoiva suhtautuminen ajattelun, mielen ja kehollisen tason ongelmiin on luonnollinen ratkaisumalli. Yhydysvallat lienee maailman medikalisoitunein yhteiskunta, jossa esimerkiksi lapsetkin syövät varsin yleisesti masennuslääkkeitä.

Henkisestä ihmiskäsityksestä käsin ajateltuna ihminen voi tehdä aitoja valintoja - ihminen voi muuttaa perusasennoitumistaan itseensä ja todellisuuteen. Ihminen on vapaa olento, joka voi tehdä hyviä ja rakentavia tai vähemmän rakentavia valintoja. Henkisen ihmiskäsityksen valossa on luonnollista ajatella, että ihminen on vastuussa teoistaan. Materialistinen ihmiskäsitys johtaa loogisesti loppuun asti sovelluttuna johtopäätökseen, jonka mukaan ihmistä ei voi pitää vastuullisena teoistaan. Esimerkiksi rikollinen toimii niin kuin toimii, koska geenistö ja ympäristö determinoivat hänet toimimaan tietyllä tavalla. Materialistisen ihmiskäsityksen puitteissa ihmisellä ei näytä olevan vapautta.

Mielenkiintoisia näköaloja ajattelun vapauden ja geenistön suhteeseen avaa biokemian professori Kazuo Murakamin työ. Karamuo on varsin arvostettu tutkija - häntä pidetään yhtenä Nobel-kandidaattina. ja hänen mukaansa ihminen voi asenteellaan ja ajattelullaan vaikuttaa geeneihinsä – ihminen voi aktivoida tai jättää aktivoimatta geenejänsä. Positiivisesti ajattelevalla ihmisellä tietyt geenit aktivoituvat – lääketieteen ammattilaisten odotusten vastaisesti. Vastaavasti jos ihminen ajattelee negatiivisesti, samaiset geenit pysyvät inaktiivisina.

Murakami on työskennellyt mm. stand-up koomikoiden kanssa ja tutkinut mitä koomisen esityksen jälkeen geenistössä tapahtuu. Tutkimusten mukaan ainakin 23 geeniä aktivoitui ja näistä 18 merkitys tunnetaan. Ne vaikuttavat mm. elimistön puolustusjärjestelmään ja solun sisäiseen signaalien kulkuun.

Murakamin keskeinen teesi on, että ihmisen tapa suhtautua itseensä ja elämäänsä vaikuttaa merkittävästi ihmisen DNA:n toimintaan eri tilanteissa. Hänen tutkimuksiinsa nojaten voidaan jopa väittää, että ihminen voi tehdä uuden minän, uuden minuuden muuttamalla asenteitaan ja ajattelutapojaan. DNA ei determinoisi minuutta, vaan minuus ja ajattelu voi vaikuttaa DNA:han, millä puolestaan on positiivisia seuraamuksia kehollisen terveyden tasolla.

Joko naurattaa?

-gs

Murakamin tutkimukseen liittyviä linkkejä
http://www.yle.fi/teema/tiedeuutiset/uutinen.shtml?id=4178
http://www.sunmark.co.jp/eng/07/synopses_02.html

Kuvat
kuva1 (dna) http://www.hsc.usf.edu/FAMILY/research/dna%20and%20skeleton.gif
kuva2 (nauru) http://www.terradaily.com/images/human-laughter-bg.jpg

The Meaning of Life by gs (5/5)

Jos ihmisen maailmankatsomus on ontologisen perusratkaisun (=todellisuuden syvin olemus) osalta idealistinen, hän pitää jonkinlaista henkistä entiteettiä todellisuuden ja ihmisyyden ”causa suina”, alkusyynä. Joku kutsuu tätä entiteettiä Jumalaksi, toinen Allahiksi, kolmas Ikuiseksi Hengeksi. Zeniläisittäin tähdätään ei-kaksinaisuuteen, luokittelujen tuolle puolen ja niinpä zeniläinen vaikenee, puhuu ”ei-mistään”, puhuu henkiselle vuorelle kiipeämisestä…


Niin tai näin – kuinka päästä edellä kuvatusta ristiriidasta, jossa ideaalinen minä ja reaalinen arkiminä tuntuvat liian usein olevan liian kaukana toisistaan. Ihminen saattaa ymmärtää lähimmäisenrakkauden tärkeyden, mutta hän on kovin huono elämään prinsiippiä todeksi. Aivan kuin ihminen olisi tiukasti suonsilmäkkeessä, eikä hän kovasti yrittämisestä huolimatta voi kiskoa itseään tukevalle maaperälle. Mitä kovempaa hän ponnistelee, sitä tiukempaan ja syvemmälle hän joutuu. Tarvitaan pelastavaa voimaa muualta.

Ehkäpä ristiriidan ratkaisu piilee näkökulman muutoksessa;

entäpä jos antaisimme Jumalan tehdä jotakin meille?

Onko vaikea luottaa siihen, että Jumalalle kaikki on mahdollista?

Kristillisessä perinteessä ajatellaan, että Jumalan Hengen vaikutuksesta sydämissämme syntyy tahto ja kyky toteuttaa rakkauden kaksoiskäsky. Sydämeemme vuodatetun Jumalan Rakkauden ansiosta meissä syntyy uusi minä. Uuden minän kautta olemme liitetyt Jumalaan. Uuden minän kautta Kristus saa sijan meissä. Uuden minän myötä astumme jumalalliseen kehitys- ja kasvuprosessiin, jossa vanha minä vähitellen kuolee uuden minän saadessa yhä suuremman sijan


Gnostisessa kristinuskossa tätä prosessia nimitetään transfiguraatioksi. Transfiguraation jossakin vaiheessa voimme todeta, että vanha minämme ei enää elä, vaan Kristus elää meissä (Gal. 2:20). Me emme synnytä uutta minää itse. Uusi minä, Kristus-minä, syntyy Jumalan vaikutuksesta. Mutta – tämä on tärkeää - Jumala ei vaikuta ulkopuolella, vaan sisällämme - sillä vaikka me olemme ja elämme Hänessä (Apt. 17:28), ennen kaikkea - Jumalan valtakunta on sisäisesti meissä (Luuk. 17:21). Jumala ei manipuloi ihmistä. Jumala ei pakota ihmistä.
(kuva Christina Saj: “Transfiguration” mixed media on canvas 20" x 20" 1999 http://www.christinasaj.com/catalog/viewImage.php?painting=transfiguration)

Siirretään tämä edelläkuvattuun suonsilmäke-vertaukseen. Siinä ihmistä uhkaa tuhoutuminen inhimillisten voimien ehtyessä. Jumalan ja ihmisen yhteisvaikutuksesta ihminen saa kuitenkin kosketuksen sisäiseen yli-inhimillisyyteensä –
sankaruuspotentiaali realisoituu, jolloin ihminen kykenee ylittämään itsensä. Kuin ihmeen kaupalla hän pääsee pois suonsilmäkkeestä. Mitä tapahtuu? Jumala pelastaa ihmisen. Voidaan myös sanoa, että ihminen pelastautuu löytämällä yhteyden sisäiseen uuteen minään – sisällään olevaan taivasten valtakunnan ulottuvuuteen. Ihmisestä tulee täydellinen – vähitellen.

Gnostisen kristinuskon perinteessä ihmisessä ajatellaan olevan uinuva jumalallinen kipinä. Se on sisällämme oleva ikuinen ulottuvuus. Se on potentiaali, josta Kristus-minä tai rakkausminä tai tosi-ihmisyys voi realisoitua. Voidaan sanoa, että se odottaa realisoitumista. Se on todelliseksi omaksi itsekseen tulemista. Itsensä löytämistä. Joissakin elämäntilanteissa ihminen saattaa kokea tuon kipinän kutsun – puhutaan etsikkoajoista. Ihminen saattaa tuntea kaipausta johonkin arkea ylevämpään. Hän kaipaa kauneutta, totuutta, harmoniaa. Hän etsii sitä ympäriltään, maailmasta. Ja se on meissä. Jumalan valtakunta.
(kuva Alex Grey: ”Transfiguration” oil on linen, 90” x 60” 1993 http://www.futurehi.net/images/transfiguration.jpg)

Jumalan valtakunta on Rakkauden valtakunta. Jumalan vaikutuksesta löydämme Rakkauden valtakunnan, meistä tulee Rakkauden valtakunnan kansalaisia. Jumalan hengen vaikutuksesta meissä syntyy uusi minä. Tai voidaan sanoa, että uinuvassa tilassa oleva rakkausminuus herää ja alkaa kehittymään. Christo in nobis – Kristus meissä. Kasvuprosessin aikana ihmisessä on rinnakkain vanhan minuuden väistyvä ulottuvuus ja uuden minuuden vahvistuva ulottuvuus. Polku on kivinen ja haasteita täynnä. Välillä askel eteen ja kaksi taakse. Turhautumista. Epätoivoa. Mutta kerran koittaa päivä, jolloin vanha on kadonnut. Uusi minä on Rakkaudessa ja toimii Rakkauden kaksoiskäskyn hengessä. Uusi minä on Rakkaus.

-gs




(kuva Cathleen Canady: ”Cosmic Love” 2001, Mischtechnik, 140 x 160 http://www.kunst-am-ammersee.de/Umgebung/Rupert_Zobele/Kathleen_Canady/kathleen_canady.html)

The Meaning of Life by gs (2/5)

Idealistisen todellisuuskäsityksen mukaan todellisuus on primääristi henkistä, ei-aineellista. Idealisti pitää jonkinlaista jumaluutta todellisuuden alkusyynä ja lähteenä. Materia on jonkinlaisen henkisen (luomis)toiminnan seurausta.

Ihmiskäsityksen osalta idealisti pitää ihmistä pohjimmiltaan henkisenä olentona – olentona joka jollakin tasolla on jumalallinen, tai jossa on potentiaalia jumaluuteen.

Idealisti sen sijaan kytkee elämän tarkoituksen tyypillisesti ihmisen ja jumaluuden suhteeseen. Idealistin mukaan elämän tarkoitus on luoda uudestaan tai löytää tai parantaa tai ylläpitää jumalasuhdetta. Erilaiset elämänfilosofiat ja uskonnot kuvaavat asiaa eri tavoin.

Buddhalaisuudessa elämän katsotaan olevan ennen kaikkea kärsimystä. Kärsimyksen lakkaaminen saavutetaan kun lakataan haluamasta asioita, lakataan takertumasta asioihin. Puhutaan jalosta kahdeksanosaisesta tiestä, joka johtaa valaistumiseen ja vapautumiseen jälleensyntymisen kiertokulusta. Buddhalaisuudessa korostetaan myötätuntoista ja kunnioittavaa asennetta kaikkea elollista kohtaan.

(jatkuu…)

-gs


(kuva http://www.harunyahya.com/images_books/images_matrix/onsoz.jpg)

The Meaning of Life by gs (1/5)

Suureen kysymykseen ihmiselämän tarkoituksesta voidaan vastata monella tavalla. Yksi tapa jäsentää vastausten kirjoa, on käyttää materialismi-idealismi –jakoa.

Todellisuuden luonteen osalta materialistinen perusratkaisu pitää materiaa, ainetta, perimmäisenä todellisuutena. Materialismin mukaan kaikki henkinen on viime kädessä riippuvainen aineesta. Todellisuus, elämä ja ihminen on on sokean sattuman tulosta. Alkuräjähdyksen myötä ”syntyi” todellisuus ja jossakin vaiheessa maapallolla sattui olemaan oikeat olosuhteet elämän synnylle. Kaikki sielullinen ja tajunnallinen on palautettavissa aineeseen, aivoihin ja aivot ovat luonnollisen evolutiivisen kehityksen tulos.

Materialisti, tieteelliseen todellisuuskäsitykseen nojautuva, saattaa pitää kysymystä elämän tarkoituksesta mielettömänä. Hänen mielestään elämällä ei ole mitään yleispätevää tarkoitusta.

Hän saattaa myös todeta, että ihmiselämän tarkoitus on elämä itse; hengissäpysyminen, sopeutuminen ympäristöön, lisääntyminen.

Materialisti saattaa myös todeta, että elämän tarkoitus on aina tilannekohtaisesti ainutlaatuinen – tietylle ihmiselle tiettynä hetkenä elämän tarkoitus on vaikkapa olla läsnä jollekin ihmiselle, jonakin toisena hetkenä elämän tarkoitus on jotakin muuta.

Materialistille elämän tarkoitus voi olla ylevä tai se voi olla alhainen. Anything goes. Materialisti edustaa arvorelativismia ja tästä seuraa luonnollisesti se, että mitään yleispätevää eettistä ohjenuoraa tai maksiimia ei voi olla olemassa.

(jatkuu...)

-gs

(kuva http://wwwlapp.in2p3.fr/SF2004/images/poster2004/A0_BigBang.jpg)

Memento mori

On sanottu, että eräs ihmistä ja eläintä erottava seikka on ihmisen käsitteellinen ajattelukyky ja oman kuolevaisuutensa tiedostaminen; ihminen ymmärtää, että hänen aikansa on rajallinen täällä maan päällä. Tämän myötä jokainen ihminen kohtaa eksistentiaaliset peruskysymykset ja vastaa niihin omalla tavallaan. Jotkut vastaavat tiedostaen ja jotkut toiset väittävät kiertävänsä ja kieltävänsä kysymykset. Väitän, että hekin vastaavat niihin elämällään; arvoillaan, ajatuksillaan, sanoillaan, teoillaan.

Ihminen - kuka olet?
Ihminen - mistä tulet?
Ihminen - minne menet?
Ihminen - miksi?

Yksi keskeinen kysymys on kuoleman kysymys;
ihminen - minne menet (kuoltuasi)?

Vastaus juontaa ihmiskäsitykseen ("ihminen - kuka olet?"); materialistisen ihmiskäsityksen valossa kuolema on tiedostavan minän päätepiste, sillä minuus redusoituu eläviin aivoihin ja kun aivot kuolevat, minuuden oleminen lakkaa.

Idealistisen ihmiskäsityksen valossa kuolema on portti johonkin toiseen tilaan jossa ihminen jatkaa olemassaoloaan jossakin toisessa muodossa, sillä minuus on jotakin muuta(kin) kuin elävien aivojen tila.

Minun ihmiskäsitykseni perusteella vastaan, että
- kyllä, kuolema on minän päätepiste
- ei, kuolema ei ole minän päätepiste

Ristiriitaista?

Siinä määrin kuin olemme tietoisesti integroituneet ikuiseen meissä, siinä määrin me selviämme kuoleman koetuksesta. Se meissä mikä on vielä epäpuhdasta, itsekästä, egominäkeskeistä – se on katoavaista.

Käytännössä tämä tarkoittaa:
a) kuolema on subjektiivisen minän päätepiste – kyllä, sikäli kun minä on vielä egominäkeskeinen
b) kuolema on vain siirtymä toiseen tilaan – kyllä, sikäli kun minä on rakkausminäkeskeinen

Memento mori.

-gs