Kuka Sinä olet?

Huomaatko miten mielesi automaattisesti kertoo lukemattomia ikääsi, sukupuoleesi, koulutukseesi, työhösi, asemaasi, ansioihisi, omaisuuteesi, ulkonäköösi, älykkyyteesi, ihmissuhteisiisi, kykyihisi, saavutuksiisi, epäonnistumisiisi liittyvää identiteettitarinaa?

Lista on loputon, sekalainen sekoitus onnistumisten ja epäonnistumisten, ilojen ja surujen hetkiä. Voit hyväntahtoisesti todistaa mielen työtä. Sydämessäsi tiedät, että Sinä Olet enemmän

"On" -nellista Uutta Vuotta!

Kävin ruokakaupassa. Vuoden viimeinen auringonlasku oli niin komea, että pysäytin tien laitaan.

Vuodenvahde on erityisen otollinen aika pysähtyä hetkeksi ihmettelemään missä mennään. Mitä on jäänyt taaksesi ja mitä näet edessäsi? Ihania muistoja? Ikäviä kokemuksia? Toiveikasta odotusta paremmasta huomisesta? Pelokasta kyyristelyä tuntemattoman edessä?

Menneestä voi oppia, mutta kovin usea on jäänyt sen vangiksi. Menneisyyden "mutkuttelijat" menevät piiloon eilisen taakse. Pessimistiset mutkuttelijat selittävät: "Kyllähän minä muuten tekisin tai voisin, mutta kun minun mies, vaimo, työkaveri, naapuri, anoppi, sisko, veli, isä, äiti... sanoi, teki, jätti tekemättä, jätti sanomatta... eilen, viime viikolla, viime lomalla, lapsuudessa...". Selitysten virta on loputon. "Kyllähän minä, mutta kun minulla on tämä diagnoosi."

Mutkuttelijalle tämä hetki ja sen mahdollisuudet eivät koskaan kelpaa, vaan ne suodatetaan ja latistetaan aina menneen ehdoilla. "Kyllähän minä, mutta kun..." Optimistiset mutkuttelijat puolestaan muistavat aina vedota menneisiin saavutuksiin. "Etkö sinä tiedä kuka olen ja mitä olen saanut aikaan?" Optimistinen mutkuttelija sulkee silmänsä tämän hetken rikkaudelta, passivoituu, kivettyy ja vaipuu muistoihin. "Oi niitä loiston päiviä..."

Entäpä tulevaisuus? Huominen on mahdollisuus, mutta elämä tapahtuu nyt. Tämä tuntuu unohtuneen "sitkuttelijoilta". Sitkuttelija suodattaa tämän hetken kuvitteellisen huomisen ehdoilla. Pessimistinen sitkuttelija varoittaa itseään: "en uskalla iloita, en uskalla edes yrittää, sillä tämä kaikki on vain väliaikaista. Olen epäonninen - huomenna, ensi viikolla, joskus petyn, teen vararikon, sairastun, menetän rakkaan ihmisen... viimeistään kuolemaan kaikki kuitenkin päättyy." Optimistinen sitkuttelija puolestaan vakuuttaa, että "ei ole syytä tehdä muutoksia elämässä ainakaan vielä, ei juuri nyt, sillä sitten kun huomenna, ensi viikolla, ensi vuonna koittaa kesäloma, löydän elämänkumppanin, voitan lotossa, aloitan eläkepäivät... sitten kaikki muuttuu paremmaksi."

Elämä on suora lähetys. Elämä ei tapahdu "sitten kun". Elämä ei ole "mutta kun".

Elämä sijaitsee mutkuttelun ja sitkuttelun välissä. Elämä "On".

"On" on nyt, "On" on joka hetki. Käytän pientä suurta sanaa "On" viittaamaan kaikkeen olevaan. Myös ajatukset olemassaolemattomuudesta ilmenevät tai ovat ilmenemättä "On"-nen viittaamassa nykyisyydessä. Mutkuttelijat ja sitkuttelijat mutkuttelevat ja sitkuttelevat ikuisessa preesenssissä, ainaisessa "On"-nessa. Imperfekti ja futuuri ovat kivoja ja hyödyllisiä aikamuotoja. Ne ovat kuitenkin vain aikaMuotoja, tyhjiä muotoja ellei "On"-nesta ammenneta sisältöä. Jotakin oli ja jotakin tapahtui. Jotakin tulee olemaan ja tapahtumaan. Verbejä taivutellaan tässä ja nyt, preesenssissä ja preesens antaa olemiselle ja tapahtumiselle sisällön. Preesens on täysi ja tosi aikamuoto. Preesens "On".

Nyt on hyvä hetki laskeutua preesenssiin, oleutua olemiseen, maadoittua "On"-neen. Elämä virtaa "On"-nessa. Oletko mukana?

"On"-nellista Uutta Vuotta 2014!

---

"On" (Facebook)

Sota ja rauha.

Oleellista on oivaltaa, että kun elämä ravistelee (se ravistelee ihan jokaista monesti ja monella tavalla) niin tyypillinen reaktio on kasvattaa panssari, rakentaa suojamuuri itsen ja maailman väliin. Ihminen kyyristyy poteroon ja valittaa kovaan ääneen elämän kovuutta. Tällaista olemisen tapaa voi kutsua uhri-identiteetiksi. Muunnelma tästä on sosiaalidarwinistinen kyynisyys, josta käsin toinen ihminen on aina vain astinlauta tai este oman edun ajamiseen. Elämä mielletään eloonjäämistaisteluksi, peliksi, jossa kilpaillaan rajallisista resursseista. Kutsun tämän agendan mukaan eläviä ihmisiä cv-identiteetin (ansioluetteloidentiteetti) omaaviksi. CV-identiteetti haluaa mainetta ja mammonaa. Status on kaikki kaikessa.

Molemmissa tapauksissa on kyse sotatilasta ihmisen ja elämän välillä. Uhri-identiteetin omaava lamaantuu poteroon eikä uskalla elää. CV-identiteetin omaava on puolestaan aktiivinen toimija sotatantereella, koska se "tietää" että sellaista elämä on, "syö tai tule syödyksi".

Onko muita tapoja elää? Suojamuurien pystytyksen sijaan on mahdollista valita avoimuus. Kolmas tie on "pitää iho ohuena", kuten Tommy Tabermann tykkäsi sanoa. Elämän täyteys realisoituu vain avoimuudesta käsin. Onnellisessa elämässä on kyse läsnäolosta eikä läsnäoloa ole ilman sisään- ja ulospäin suuntautuvaa avoimuutta. Kolmas tie on oppia ymmärtämään, että oletus sotatilasta ihmisen ja elämän välillä on virheellinen. Ihminen on elämää. Elämä on ihmisyyttä. Sota on ohi, vaikka egosi sitä tiedä.

Case Hyysalo ja kolmas tie

Pekka Hyysalon vierailu Jari Sarasvuon tv-ohjelmassa 6.11. on herättänyt ensi-ihastelun jälkeen myös vihastusta. Kynnys Ry:n puheenjohtaja Amu Urhonen on "syvästi ärsyyntynyt" kun "Sarasvuo ja Wirtanen katsovat Hyysaloa toiseuden läpi ja yksinomaan vammaisena" (http://kynnys.palvelut.uusisuomi.fi/2013/11/08/ajatuksia-torstain-sarasvuosta/).

Ymmärrän Urhosta, mutta koen että yksinkertaisesta asiasta ollaan tekemässä turhan monimutkaista. Oleellista on oivaltaa, että kun elämä ravistelee (se ravistelee ihan jokaista monesti ja monella tavalla) niin tyypillinen reaktio on kasvattaa panssari, rakentaa suojamuuri itsen ja maailman väliin. Ihminen kyyristyy poteroon ja valittaa kovaan ääneen elämän kovuutta. Tällaista olemisen tapaa voi kutsua uhri-identiteetiksi. Muunnelma tästä on sosiaalidarwinistinen kyynisyys, josta käsin toinen ihminen on aina vain astinlauta tai este oman edun ajamiseen. Elämä mielletään eloonjäämistaisteluksi, peliksi, jossa kilpaillaan rajallisista resursseista. Kutsun tämän agendan mukaan eläviä ihmisiä cv-identiteetin (ansioluetteloidentiteetti) omaaviksi. CV-identiteetti haluaa mainetta ja mammonaa. Status on kaikki kaikessa.

Molemmissa tapauksissa on kyse sotatilasta ihmisen ja elämän välillä. Uhri-identiteetin omaava lamaantuu poteroon eikä uskalla elää. CV-identiteetin omaava on puolestaan aktiivinen toimija sotatantereella, koska se "tietää" että sellaista elämä on, "syö tai tule syödyksi".

Onko muita tapoja elää? Suojamuurien pystytyksen sijaan on mahdollista valita avoimuus. Kolmas tie on "pitää iho ohuena", kuten Tommy Tabermann tykkäsi sanoa. Elämän täyteys realisoituu vain avoimuudesta käsin. Onnellisessa elämässä on kyse läsnäolosta eikä läsnäoloa ole ilman sisään- ja ulospäin suuntautuvaa avoimuutta. Kolmas tie on oppia ymmärtämään, että oletus sotatilasta ihmisen ja elämän välillä on virheellinen. Ihminen on elämää. Elämä on ihmisyyttä. Tästä rauhansopimuksen tyyneydestä käsin myrskytkin näyttäytyvät vähän toisella tavalla.

Hyysalo ei ole linnoittautunut poteroon. Hän inspiroi ihmisiä elämään tätä hetkeä. Mikä tässä on ongelma?