maanantaina, joulukuuta 31, 2012

Elämää vuodenvaihteessakin

Vuosi 2012 alkaa olla lopuillaan. Elän nyt tämän vuoden viimeistä iltapäivää. Me ihmiset tykkäämme mitata aikaa. Jotkut ajattelevat, että "aika on rahaa". Ymmärrän tämän niin, että aika on arvokasta - ei ole samantekevää, kuinka elämme rajallista elämäämme.

Vuosi on tietysti sikäli luonnollinen mittayksikkö, että sen verran kestää kotiplaneettamme kierros Auringon ympäri. Mutta missä kohtaa kierros täyttyy? Pohjoisella pallonpuoliskolla elämme parastaikaa päiviä, jolloin aurinko on matalimmillaan. Napapiirin pohjoispuolella vallitsee kaamos. Valon määrä lisääntyy vähitellen. On luontevaa sijoittaa vuodenvaihde juuri tähän.

Taaskaan en tee minkäänlaista uudenvuodenlupausta, sillä näen moisen "sitkutteluna"; sitten kun huomenna/ensi viikonloppuna/ seuraavalla lomalla/ eläkkeellä/ kuoltuani... Sitten kun... Miksi vasta "sitten kun" jossakin epämääräisessä tulevaisuudessa teen mahdollisesti jotakin niin mahdollisesti se Oikea Elämä ja Onni koittaa? Huominen, seuraava hetki, seuraava minuutti... Kukaan ei siitä pysty varmuudella sanomaan yhtään mitään. Ei yhtään mitään. Miksipä en siis keskittyisin läsnäoloon siinä ainoassa mikä minulla varmuudella on? Mitä mahdollisuuksia minulla on tässä ainutlaatuisessa ja ikuisessa nyt-hetkessä? Haluanko elää tässä ja nyt vai "sitkutella"?

En aio sitkutella, sen sijaan "nytkuttelen". Nyt kun... Aina on Nyt Kun. Nyt istun mukavasti tässä sohvalla, ihailen talvista kuusamolaista maisemaa... mikä on ajatukseni elämästä tässä hetkessä? Mikä on oleellista? Juuri nyt tuntuu tärkeältä tämä ajatus: mitä vähemmän rakennan suojamuureja itseni ja maailman väliin, sitä enemmän olen elossa. Tunnen, näen, koen ja rakastan. Mitä enemmän olen auki ja avoin, sitä vapaammin elämä virtaa minussa ja kauttani. Mitä vähemmän käytän energiaa erilaisten defenssimekanismien ylläpitoon, sitä enemmän todellinen itseni voi hengittää, olla vapaa ja luova. Mitä vähemmän käytän aikaa kulissiminän ja roolien rakentamiseen ja ylläpitoon, sitä tukevammin olen elämän itsensä kannettavana. Elämä. Elämä ei ole viholliseni. Kuinka ihmeessä se voisi sitä olla? Elämä on minua ja minä olen elämää. Me olemme parhaat kaverit, eläMä ja Mä. Mä Elän. Elät Sä?

lauantaina, joulukuuta 29, 2012

Addiktioista, osa 1

"Surkea kesä ja syksy imivät lasten akut tyhjiin. (...) Viime kesä oli valoton ja sateinen. Sateet jatkuivat koko pitkän syksyn eikä energiaa saatu syksyn kohtaamiseen" (http://yle.fi/uutiset/surkea_kesa_ja_syksy_imivat_lasten_akut_tyhjiin/6429739)

Tämä on jotenkin outo uutinen, toisaalta onhan siinä sentään lopussa pari helmeäkin ulkoilusta ja rauhallisuudesta. Lasten väsymystä/ylivilkkautta on ihan turha yrittää laittaa säätilan tai vuodenaikojen vaihtelun piikkiin. Minulle asia näyttäytyy ennen kaikkea liiallisena ruutuaikana. Ei ole tervettä viettää useita tunteja päivässä television, netin ja/tai nettipelien pauloissa. Lapsen aivot ja mieli ylikuormittuvat helposti informaatiotykityksessä - oleellista on auttaa lasta näkemään upeudet ja rikkaudet näennäisesti virikeköyhässä tilanteessa, kuten vaikkapa talvisessa luonnossa, huurteen kuorruttamissa puissa, pihjalan oksalla kyyhöttävässä talitintissä...

Lapsi (ja aikuinenkin) on vaarassa turtua ylivirikkeellisessä modernissa maailmassa. Tämä johtaa ihmisen vieraantumiseen omasta sisimmästään. Vähitellen mikään ei oikein tunnu miltään, tarvitaan yhä voimakkaampia ärsykkeitä ja äärikokemuksia jotta edes joku tuntuisi joltakin. Televisio/netti/peliaddiktiot ovat yhä yleisempi vitsaus - ennustan että niistä on tulossa "kansantauti".

perjantaina, joulukuuta 28, 2012

Viisi legendaa - näyttävä satu lapsille ja lapsenmielisille

Katsoin eilen 3D-version Kino Kuusamotalolla. 520-paikkainen sali miellyttävine penkkeineen, Dolby 7.1.1. Digital Surround -äänineen ja 10x6m valkokankaineen tarjosi hyvät puitteet mukavalle elämykselle. Alibina mukana 8-, 9- ja 18-vuotiaat. Ruusut ja risut?

Dreamworks on tehnyt visuaalisesti näyttävää jälkeä - 3D tuo lumihiutaleet käden ulottuville, satumaailman taika elää ja on kiehtova. Juoni on klassinen kehityskertomus identiteettiään etsivästä ihmisestä ja hänen asemastaan hyvän ja pahan välisessä taistelussa. Osoittautuu, että tuossa taistossa ei voi jäädä neutraaliksi tarkkailijaksi, vaan puoli on valittava.

Pitch, pahaa edustava hahmo on, kuten tavallista, vähintään yhtä kiinnostava, jopa kiinnostavampi kuin valitettavan usein yksiulotteisiksi jäävät hyvän lähettiläät. Pitchin hahmo olisi antanut mahdollisuuden kehitellä loppuratkaisua toiseen suuntaan. Sen sijaan että paha tuhotaan, tämä pelkojensa vankina oleva hahmo oltaisiin voitu vapauttaa tietämättömyydestään. Pitch on pohjimmiltaan pelokas, väärinymmärretty ja harhautunut, hänessä selvästikin on rahtunen valoa, joka pilkahtaa elokuvan lopussa. Pitch olisi voitu auttaa transformaation tielle, valon ja viisauden polulle. Nyt ratkaisussa on harrypotterimaista makua, joten jatko-osa on varmasti luvassa.

Pakkasukko (suomenkielisessä dubbauksessa puhutaan pakkasukosta, käsite istuu hyvin huonosti 15-vuotiaan oloiseen hahmoon, Pakkaspoika vastaisi paremmin alkuperäistä Jack Frost -nimeä ja olisi muutenkin hahmonsa näköinen) tarinan keskiössä on hyvin mielenkiintoinen hahmo, poika vailla menneisyyttä. Hän tuo mieleen Peter Panin, ikuisen lapsen arkkityypin. Itsetuntemuksen tiellä Pakkaspoika löytää "keskiönsä" (keskiön idea on elokuvan ehkä loistavin helmi). Hänen sisäisellä matkalla on selvästi havaittavissa jungilaista typologiaa, ihmiskuvaa ja individuaatiota.

Pakkaspojan ja Pitchin ohella Nukku-Matti osoittautuu kiinnostavaksi hahmoksi. Paikoitellen tämä Marxin veljesten Harpo-sovellutus varastaa koko shown.

Silmääni sattui kaksi isoa tyylillistä virhearviota, toinen jopa potentiaalisesti vaarallinen kun lapset alkavat apinoida.

1. Joulupukin (alkup. North, hahmo on selvästi joulupukki lahjapajoineen, rekineen ja poroineen) tatuointeja tikatut käsivarret.

Tätä alleviivattiin huomiotaherättävästi, villapuseron hihat on ensiesiintymisessä valkokankaalla kääritty ylös niin että tekstit (toisessa käsivarressa "naughty", toisessa "nice") varmasti näkyvät. Tästä on varmasti keskusteltu rahoittajien kesken - arvaan että päättävissä ja/tai taiteellisessa tiimissä on väkeä, joille tatuointi on arkipäivää ja kukaties jonkun tatuoidut käsivarret ovat alkaneet harmittaakin - mikäpä mukavampi tilaisuus kompensaatiolle kuin laittaa maailmanluokan tuotannossa tatuoinnit joulupukin käsivarsiin?

Hahmo ei ollut perinteinen hyväntuulinen möhömaha, vaan erittäin atleettinen, maskuliininen. Puhevika (R- ja L-vika) oli läpinäkyvästi liimattu hahmoon, jotta rankkaa hahmoa saadaan pehmeämmäksi. Tatuointien positiivinen mainostaminen johtaa suurella todennäköisuudessä tähän: nyt kun lapsille, niin pojille kuin tytöille laitetaan korvakorut esikouluiässä niin seuraavaksi aletaan suunnittelemaan tatuointeja. Jos ei tatuointia saa, niin ainakin lävistykset silmäkulmiin, nenään, leukaan, kieleen, napaan ja tiesminne on ainakin saatava. Miten minä olisin toiminut elokuvan tuottajana? Ok, olisin sallinut tatuoinnit, jos kovin moni tiimissä olisi niitä halunnut. Mutta elokuvan lopussa olisin osoittanut ne hennavirityksiksi tmv. Pääsiäispupu olisi voinut kysäistä: "Hei joulu-ukko, millon sä oot noi tatskat laittanu?" "Viime viikolla, mitäs tykkäät? Tänään onkin saunapäivä, pesen ne pois." Kokonaisuudessaan pidän hahmoa epäonnistuneena; kyseessä on jonkinlainen joulupukin, Kippari-Kallen ja moottoripyöräjengiläisen ristisiitos.

Ruusut kuuluvat pukin poroille - ne ilmentävät animaalista alkuvoimaa. Jos reki ei liikahda riittävän ripeästi niin vikaa on turha etsiä näistä hurjista sarvipäistä.

2. Useaan otteeseen toistuva lumisota.

Elokuvassa lumisota, lumipallojen heittäminen toisen kasvoihin nostetaan lapsenmielisyyden keskeiseksi tunnusmerkiksi. Jos et pidä lumipallon mätkähdyksestä naamaasi, et ole "oikea" lapsi ja kun nautit siitä ja koetat osua lumipalloilla toisiin, olet "oikea" lapsi.

Tässä on kaksi ongelmaa. Ensinnäkin, jokainen lumipalloja pyöritellyt ymmärtää, että ne ovat hyvin vaarallisia. Nuoskalumesta tehty painava pallo kasvoihin heitettynä voi aiheuttaa jopa näönmenetyksen. Kipeää se joka tapauksessa tekee. Vanhemmilla ja kasvattajilla onkin haastetta selittää elokuvan nähneille, miksi lumipalloja ei saa heittää päin pahaa-aavistamattomia kanssaihmisiä.

Toinen ongelma liittyy ylipäätään lumiSodan ideaan. On upeaa kun on lunta, kun on talvi. Mitä lapset tekevät lumella? Elokuvassa siitä tehdään sodankäynnin väline. Lumi ja lumileikit; lumiveistokset, lumilinnat, hiihtäminen, mäenlasku... Miksi nämä sivuutettiin ja keskiöön nostettiin lumiSota ja kiusanteko?

Pisteet: 3.5/5 (tatskat -0.5p, lumisotailun glorifiointi -0.5p, metafysiikan ontuminen (alleviivataan satuolentoihin uskomisen tärkeyttä & Pitch-hahmon kesken jättäminen) -0.5p)

sunnuntaina, joulukuuta 23, 2012

Uusi Jouluevankeliumi

Kristikunnan hiljentyessä joulun viettoon on luonnollista tarkastella Jeesus Nasaretilaisen merkitystä. Mikä tai kuka hän oli (tai on)? Ennen kaikkea; mikä oli hänen tärkein viestinsä?

Raamatun tekstien perusteella Jeesus nosti rakkauden ykkössijalle. Hän kehotti meitä rakastamaan Jumalaa kaikesta sydämestä, mielestä ja voimasta sekä lähimmäistä niin kuin itseämme (Matt. 22:37). Kuka on lähimmäinen? Jokainen (Matt. 5:43-48). Ydinkohtana pidän Jeesuksen ja Tuomaksen keskustelua niin kuin se Johanneksen evankeliumin 14. luvun alussa kuvataan. Siinä Jeesus kertoo menevänsä Isänsä kotiin valmistamaan sijaa opetuslapsille. Hän myös toteaa, että opetuslapset osaavat kyllä tien sinne. Tuomasta vastaus ei kuitenkaan tyydytä, vaan hän kysyy tarkempia ohjeita kuinka löytää perille. Jeesuksen vastaus on yksi raamatun eniten siteerattuja kohtia. "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani." (Joh. 14:6)

Vastaus on miljoonien mielestä skandaali. Kuinka ihmeessä joku ihminen voi sanoa olevansa ainoa mahdollinen tie Jumalan luokse? Tämä on toki tuttu, moneen kertaan kuultu opetus kristitylle. Se on kuitenkin perin hämmentävää ateistille, agnostikolle, muslimille, hindulle, buddhalaiselle ja monelle muulle. Kaksituhatta vuotta sitten elänyt mies tarjoaa itseään vastauksena, ratkaisuna, tienä, elämänä. Ainoana vastauksena, ratkaisuna, tienä, elämänä. Ainoana totuutena. Tämä on klassisen kristinuskon ydinkohta. Tietyn historiassa eläneen henkilön kautta kulkee ainoa tie pelastukseen, taivaaseen, ikuiseen elämään, onneen. Klassinen kristinusko vastaa hämmentyneelle toteamalla, että Jeesus oli Jumalan Poika ja tämän ainutlaatuisen statuksen myötä on mielekästä pitää häntä (ainoana) tienä Jumalan luo.

Tarkastellaan asetelmaa hiukan tarkemmin. Mikä tarkkaan ottaen on Jeesuksen, Jumalan ja Rakkauden suhde? Johanneksen evankeliumin (Joh. 10:30) mukaan Jeesus sanoi olevansa yhtä Jumalan kanssa. Vuonna 325 laaditussa Nikaian uskontunnustuksessa Jeesuksesta todetaan, ”Deum de Deo, lumen de lumine, Deum verum de Deo vero” – Jumala Jumalasta, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta. Jumalan ja Jeesuksen olemuksellista ykseyttä siis korostetaan. Mikä sitten on Jumalan ja rakkauden välinen yhteys? Mikäli otamme vakavasti esimerkiksi Johanneksen ensimmäisessä kirjeessä (1. Joh 4:8) esitetyn määrityksen ”Jumala on rakkaus”, päädymme yhtälöihin:

Jeesus = Jumala

Jumala = Rakkaus.

Arkista logiikkaa soveltamalla näistä seuraa että

Jeesus = Rakkaus.

Palataan tämän pohjalta uudestaan Jeesuksen kenties radikaaleimpaan lausuntoon; ”minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani” (Joh. 14:6). Jos vielä maltetaan tiputtaa vanhatestamentillinen patriarkaalinen painolasti pois kyydistä muuttamalla Isä Valoksi (tai Äidiksi, Jumalaksi, Totuudeksi, tai mikä nyt kullekin rakkaalta ja sopivalta käsitteeltä olemassaolon Mysteeriä kuvaamaan sopii, muistathan että nämä kaikki ovat vain käsitteitä, kuuta osoittavia sormia...), päästään kristinuskon ydin muotoilemaan tuoreemmin:

”Rakkaus on tie, totuus, ja elämä. Ei kukaan pääse Valoon muuten kuin Rakkauden kautta.”

Olisi mielenkiintoista kuulla, miltä näin muotoiltu kristinuskon ydinteesi kuulostaisi ateistin, agnostikon, muslimin, hindun tai buddhalaisen korvissa. Entä miltä se kuulostaisi kristityn korvissa? Miltä se kuulostaa sinun korvissa? Mitä järkesi sanoo? Minun sydämessäni rakkaus tienä, totuutena ja elämänä tuntuu todelta ja oikealta. Järkeni pitää tätä loogisena. Rakkaus on avain, rakkaus on vastaus. ”All you need is love”, kuten Liverpoolin nelikko 50 vuotta sitten julisti.

Totuuden etsijän seuraava askel on pohtia rakkautta. Mistä rakkauden löytää? Edellisten yhtälöiden perusteella on yhtä relevanttia kysyä, mistä Jeesuksen löytää tai mistä Valon löytää. Matteuksen evankeliumin mukaan Jeesus on paikalla, kun kaksi tai useampi kohtaa hänen nimessään (Matt. 18:20). Luukkaan evankeliumin mukaan Jumalan valtakunta (ja samalla siis rakkauden valtakunta) on sisäisesti ihmisissä (Luuk. 17:21). Näiden perusteella kauas ei siis tarvitse matkata rakkauden löytääkseen. Tie, totuus ja elämä ovat jokaista lähellä.

Miksi sitten Jeesus ei puhunut rakkaudesta, vaan itsestään tienä, totuutena ja elämänä? Miksi ”minä olen tie…”, eikä ”rakkaus on tie…”? Selitys piilee nähdäkseni tässä: mikäli Jeesus oli yhtä Jumalan (ja siis rakkauden) kanssa, hänen ei tarvinnut ilmaista dualistisesti "rakkaus on tie...". Dualistinen ilmaisuhan olisi viitannut siihen, että toisaalta on Jeesuksen minuus, joka ilmaisee ja toisaalta on jotakin (rakkaus), johon ilmaisu viittaa (eivätkä nämä välttämättä ole yhtä ilmaisijan tietoisuudessa, saati olemuksessa). Nyt kuitenkin Jeesuksen ja Jumalan (ja siis rakkauden) olemusten välillä vallitsee niin vahva yhtäläisyys, että Jeesus puhuu Jumalana (ja rakkautena) minä-muodossa. Jeesuksen puhe on siis ihmisenä ilmentyvän rakkauden (ja Jumalan) puhetta.

(kuva http://www.egythai.com/Images/Insides/tbl_Package_Gerard_van_Honthorst.jpg)

Tie, totuus ja elämä – sisäisesti meissä? Jumalallinen rakkaus – sinussa ja minussa? Jouluevankeliumi kertoo Jeesus-lapsen syntymästä ankeaan ympäristöön, talliin, eläinten keskelle. Kuvauksen myötä ajatukset yleensä rientävät parin tuhannen vuoden taakse, kauas Betlehemiin. Kuvittelemme öisen lammaskedon paimenineen, tähtitaivaan enkeleineen sekä tallin, jossa joulun ihme on juuri tapahtunut. Ehkäpä meidän ei sittenkään tarvitse matkata ajallisesti ja paikallisesti niin kauas. Entä jos jouluevankeliumin todellinen tarkoitus onkin esittää kuva rakkauden syntymisestä tässä ja nyt? Jospa evankeliumin talli on vertauskuva keskeneräisestä ihmisestä? Talli ja seimi sijaitsevatkin sisällämme, sydämessämme. Marian, Joosefin ja eläinten voidaan ajatella kuvaavan ihmisen eri ulottuvuuksia; Joosef edustaa henkistynyttä älyä, Maria henkistynyttä tunnetta ja tallin eläimet ihmisen viettejä, jotka tässä asetelmassa ovat rauhoittuneet. Joosefia voi myös pitää ihmisen animuksen (sielun miesprinsiippi) ja Mariaa animan (sielun naisprinsiippi) universaalina kuvana. Henkisen tien kulkijan sisäinen eheytyminen merkitsee älyn ja tunteen harmonista liittoa, jonka tuloksena joulun ihme tulee todeksi - syntyy jotakin uutta, kaunista, herkkää, viatonta. Sisäisen seimen äärellä kulkija saa todistaa rakkauden syntyneen. Rakkauden, joka on tie, totuus ja elämä.

Rauhallista Sydämen Joulua!

Sitkuttelusta ja mutkuttelusta nytkutteluun

Menneisyyden "mutkuttelijat" menevät ikään kuin piiloon eilisen taakse. "Kyllähän minä, mutku mun mies/vaimo/työkaveri/naapuri/anoppi/sisko/veli/kaima/isä/äiti... sanoi/teki/jätti tekemättä/jätti sanomatta sitä tätä tuota eilen/viime viikolla/viime lomalla/lapsuudessa...".

Sitten on myös näitä "sitkuttelijoita"; "älä sure/iloitse, sillä sitten kun huomenna/ensi viikolla/ensi vuonna/maailmanlopunpäivänä kaikki muuttuu paremmaksi (ainakin jos noudatat jotakin uskonoppia)/pahemmaksi (jos et noudata)..." Älkää käsittäkö väärin, minulla ei ole mitään sitkuttelijoita ja mutkuttelijoita vastaan, ihania ihmisiä kaikki tyynni. Ajattelumalli vaan ihmetyttää.

Mutkuttelun ja sitkuttelun välissä sijaitsee ihana Nyt. Itse asiassa se on tässä. Koko ajan. Tässä on kaikki - myös mutkuttelu ja sitkuttelu tapahtuu ikuisessa preesenssissä. Imperfekti ja futuuri on ihan kivoja ja hyödyllisiä aikamuotoja. Mutta ne ovat vain aikaMuotoja. Ne on tyhjiä muotoja ilman nyt-hetkeä. Verbejä taivutellaan tässä ja nyt, preesenssissä. Preesens on täysi ja tosi aikamuoto.

Kotona maailmankaikkeudessa

Ulkoilutin hetki sitten Jertta-koiraamme ja kuten tavallista - ihmettelin, ihailin ja mietiskelin. Tähtitaivas Kannuksen yllä, Otava oikealla, puolikuu vasemmalla. Orion vöineen takanani. Cassiopeiaakin tähyilin mutten bongannut. Oikealla, vasemmalla, takana... Mitä sillä on väliä suuressa mittakaavassa? Väittävät maailmankaikkeuden olevan kaareva. Jos jatkan riittävän kauan oikealle niin lopulta putkahdan jostakin tuolta vasemmalta takaisin tähän lähtöpisteeseen? Ennen kaikkea koin suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Muistin hyvin kuinka monesti olenkaan tuntenut suurta kosmista yksinäisyyttä maailmankaikkeuden käsittämättömien mittasuhteiden äärellä. Kosmisen yksinäisyyden sijaan kosminen yhteenkuuluvuus. Tähtiä, maailmoja... Samoista aineista tämäkin tietoisuustihentymä, tähtitaivaan alla ja juuri nyt iPadin äärellä koostuu.

torstaina, joulukuuta 20, 2012

Elää ajan harhassa

Tehdään tämä ensin selväksi. Suomen "virallinen" tähtitieteilijä Esko Valtaoja on tehnyt arvokasta työtä popularisoidessaan tähtitieteen piirtämää kuvaa merkillisestä maailmankaikkeudesta. Tämä on hieno asia. Eilen Turun Sanomissa julkaistussa "maailmanlopun kolumnissaan" Valtaoja tuo kuitenkin esiin ylimielisyytensä ja väärän varmuutensa tieteellisen tiedon valekaavussa. Samalla hän vahvistaa asemaansa muiden suomalaisten tieteisuskovien joukossa. Valtakuntamme "virallinen" fyysikko Kari Enqvist ja Valtaoja kisaavat tieteellisen maailmankatsomuksen ylipapin tittelistä ja tieteen voittokulun sokaisema, kaikesta henkisestä vieraantunut kansa hurraa. Kovin tasaväkiseltä vääntö näyttää.

Valtaoja kritisoi kolumnissaan tuomiopäivän profeettoja. Tätä agendaa en sinällään näe ongelmallisena. Sen sijaan Valtaojan itsevarmat lausunnot tulevaisuudesta ovat älyllisesti kestämättömällä pohjalla. Ne pohjautuvat ajatteluvirheeseen. Jos jokin niin tämä on noloa tieteisuskovalle! Älyllinen virhe = skandaali. Valtaoja toteaa esimerkiksi että "lauantaina moni ihminen tulee olemaan hämmästynyt." Oikeasti, ihan "aikuisten oikeasti" - arvostettu professori Valtaoja tai professori Enqvist, tai sinä, hyvä lukija tai minä, poloinen bloggari tässä ja nyt - meistä kukaan ei 100% varmuudella tiedä yhtään mitään perjantaista, huomisesta tai edes minuutin päästä koittavasta hetkestä. Minä en varmuudella tiedä yhtään mitään siitä mitä tulen lopulta sanoneeksi tässä bloggauksessa. Itse asiassa en tiedä edes sitä miten tämä lause tulee päättymään… tuohon se ei päättynyt. Jaaha, se päättyi tuohon. Kuinka Outoa!

Ymmärrän, että kaikki tämä saattaa sittenkin kuulostaa sinusta itsestäänselvyydeltä, mutta malta hetki. Tässä itsestäänselvyydessä, ihan siinä sen keskellä, piilee nimittäin suuri totuus. Useimmiten me harhaudumme elämään lineaarisen aikakäsityksen kuvitelmassa. Sitä voisi sanoa myös nukkumiseksi. Me kuvittelemme, me uskomme (!), että meistä riippumatta on olemassa ”jossakin tuolla” sellaiset asiat kuin ”eilinen” ja ”huominen” ja että niille pitäisi tehdä jotakin. Näemme ajan ulkopuolellamme olevana jatkumona, janana. Katsomme vakavina kalentereitamme, jotka ovat täynnä merkintöjä ja uskomme että ne ovat jotenkin totta - huominen, ensi viikko, tulevaisuus on totta. Ennenkaikkea se on lukkoonlyöty, sovittu ja ennaltamääritetty. Mikä onkaan Tärkeän Ihmisen tunnusmerkki? Kalenteri täynnä sitoumuksia.

Ensisijaisen tärkeää modernin ihmisen vinoutuneeseen aikakäsitykseen liittyen on käsittää, että sen myötä ihminen on suuressa vaarassa menettää otteensa, vieraantua siitä ainoasta mitä hänellä oikeasti 100% varmuudella on. Siitä ainoasta, mikä oikeasti on tärkeää. Siitä ainoasta, jossa kaikki oleva on. Siitä ainoasta mahdollisuudesta, jossa voi tuntea, tahtoa, ajatella, puhua, toimia, vihata, rakastaa, surra. Se on se ainoa paikka, jossa voimme hengittää, katsoa, koskettaa, elää, ilmaista itseämme. Se on se ainoa paikka, jossa voimme olla oma itsemme. Viittaan siihen ainoaan, itsestään selvään, ilmaiseen, kaikille ja kaikkialla tarjolla olevaan. Se ainoa on kuin sokea täplä käsitteellisesti ehdollistuneessa lineaarisen aikakäsityksen pauloissa rimpuilevassa mielessä. Mikä Se on? Se on Tämä, se on Tässä. Se on Nyt. Ainutlaatuinen nyt. Kirjoitan näitä sanoja juuri ja vain tässä hetkessä. Sinä luet näitä sanoja ainutlaatuisessa nyt-hetkessä. Tässä ja nyt. Nyt-hetkessä on kaikki ja mitään muuta ei ole. Kaikki reflektointi tapahtuu ajattomassa nyt-hetkessä.

Missä nyt sijaitsee? Missä tämä maaginen paikka on? Tässä huipentuu elämän ihanan näytelmän juoni: nyt sijaitsee tietoisuudessasi. Ei missään muualla. Toistan. Nyt on tietoisuudessasi, ei missään muualla. Pimpeli pom. Se oli sinun herätyskello. Aika herätä. Sinulla on "vain" nyt ja se "sijaitsee" tietoisuudessasi. Tämä on suuri mahdollisuus.

Todettakoon etten missään tapauksessa väheksy suunnitelmallisuuden merkitystä – se olisi järjetöntä. Totta kai me tarvitsemme uskoa huomiseen, jotta saamme jotakin aikaan. Esimerkiksi minulla on kalenterin mukaan tiettyjä suunnitelmia tälle iltapäivälle ja huomisellekin, kuten meillä kaikilla. Vaikka en todellisuudessa pysty lausumaan perjantaista mitään varmaa, teen kuitenkin tiettyjä valmisteluja niin että pystyn tarvittaessa lunastamaan lupaukset. Toimin nykyhetkessä, tässä ja nyt, tarkoituksenmukaisella tavalla niin että jos kuvitteelllinen tulevaisuus todella realisoituu nykyhetkeksi, pystyn edelleenkin toimimaan tarkoituksenmukaisella tavalla.

Niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin, Valtaojan kolumnissa ilmenevällä ajattelulla ja maailmanlopun maakareilla on paljon yhteistä. Molempia yhdistää aikakäsityksen harha. Molemmat elävät "sitku"-todellisuudessa. Sitku, eli "sitten kun tiede kehittyy riittävän pitkälle niin kaikki ihmiskunnan ongelmat ratkeavat". Tämä on Valtaojan, Kari Enqvistin ja muiden tieteisuskovien mantra. "Sitten kun tulee maailmanloppu, kaikki muuttuu paremmaksi", on puolestaan metafyysistä eskapismia harrastavien uskovaisten mantra. Huomaatko harhan? Kyllä, huominen on hypoteesi. Se on ihan hyödyllinen hypoteesi, mutta se asetetaan tässä ja nyt ja sitä eletään todeksi koko ajan tässä ja nyt. Ei missään muualla. Pimpeli pom.

sunnuntaina, joulukuuta 16, 2012

Minättömyys ja kaikkeus

"We are truly free when we can look into a mirror and not see ourselves, but the entire Universe, minus ourselves. (...) There is no such thing as a miracle from God when you realise that everything is a miracle from God; and thus the word 'miracle' and the word 'God' are unnecessary, and it is enough to simply be alive, God or no God, miracle or no miracle, prayer or no prayer." - Jeff Foster

keskiviikkona, joulukuuta 12, 2012

Freud/Jung

Kokemukseni on opettanut että suhde sisäiseen ja etenkin tiedostamattomaan on tärkeä. Tiedostamaton / alitajunta. Tässä kohtaa kaksi suurta nimeä nousee esiin. Freud vs. Jung. Katson että kaikki moderni psykologia on alaviitteitä kyseisiin nimiin.

Käsitykseni, ensin Freud: alitajunta on jonkinlainen torjuttujen/tukahdutettujen/kipeiden tunteiden/ajatusten "kaatopaikka" jonka tietoisuus pyrkii pitämään "kaapissa", piilossa. Alitajunta on "vihollinen". Tietoinen ihminen on sodassa itsensä kanssa.

Jung: tiedostamaton - valoineen ja varjoineen on mahdollisuus, voimavara, rikkaus, ei uhka. Eheytyminen on tiedostamattoman integroitumista itseen, individuaatio on omaksi itsekseen tulemista. Kyllä, tässä kohtaa olen kirkkaasti jungilainen. :-) Tässä kulkee merkittävä rajalinja. Tähän kannattaa kiinnittää huomiota.

Aika - ainutlaatuinen nyt

tiistaina, joulukuuta 11, 2012

Carpe diem

Olen tässä leikkinyt iPadilla muutaman päivän - videotoimintoakin innostuin kokeilemaan. Tanskalais-ruotsalainen pihakoira menossa mukana ;-)

sunnuntaina, joulukuuta 09, 2012

Aito persoona

Olen tässä pohtinut... persoonaa, persoonallisuutta. Käsitteitä käytetään yleensä positiivisessa merkityksessä. Persoonallisuus on tavoiteltavaa. Esimerkiksi tänään eräs henkilö kirjoitti persoonasta juuri tähän sävyyn.

Persoona on kuitenkin hieman hankala käsite sikäli että se alkujaan viittasi näyttelijöiden naamioihin (lat. persona). Onko tavoiteltavaa olla henkilö joka "naamioituu", piiloutuu erilaisiin rooleihin elämän näyttämöllä? Onko hohdokasta olla "feikki", väärennös?

Toki persoonan voi käsittää myös toisin. Persoona voi merkitä arvokkaan ainutlaatuista, yksilöllistä. Ihminen on tätä kun hänellä on sisäinen rauha. Silloin hän on aito, rooliton, naamioton. Paljas. Läsnä. Ihmisellä on silloin elävä yhteys sisimpäänsä, sydämeensä. Siellä, sydämessään ihminen voi kohdata ehdottoman rakkauden. Hyväksymisen. Armon. Valon. Jumalan. Mitä käsitettä nyt sitten kukin tykkää käyttää. Tällainen ihminen kohtaa aidosti Toisen; Toinen on pyhä ja ainutlaatuinen tietoisuus. Tällaiselle ihmiselle jokainen on lähimmäinen.

torstaina, joulukuuta 06, 2012

Ihmeellinen nyt

Olen elänyt viime aikoina kuin seikkailussa. Asiat loksahtavat paikoilleen, järjestyvät, sujuvat. Synkronisiteettisiä päivittäin. Flow. Ilo, läsnäolo. Ihanien ihmisten kohtaaminen. Tunnen suurta kiitollisuutta että olen saanut kokea kaikkea tätä. Myrskyisiä päiviä tulee vielä, varmasti. Mutta nyt nautin auringonpaisteesta. Luulen käsittäväni myös myrskyn salatun siunauksen. "I have lived on the lip of insanity, wanting to know reasons, knocking on a door. It opens. I've been knocking from the inside." - Rumi

tiistaina, joulukuuta 04, 2012

Läpimurto?

Olen useassa aiemmassa postauksessa viitannut vanhaan ajatukseen joka esiintyy monessa esoteerisissa opissa - egoon ja sen kieltämiseen. Olen viime aikoihin asti allekirjoittanut ajatuksen egosta kantona kaskessa, koettelemuksena joka on "voitettava" jotta vapautuisi totuuteen ja valoon. Olen ajatellut että perille pääseminen, lopullinen oivallus, valaistuminen edellyttää itsettömyyttä, persoonasta luopumista.

Marraskuu 2012 aikana ajattelussani on tapahtunut muutos. Olen kokenut päihdyttäviä onnenhetkiä ihmetellessäni tähtitaivasta, olemassaoloa ja omaa elämääni. Esimerkiksi eilen.

Tallustelin rapsakassa pakkasillassa, koiran kanssa, pikkuhiljaa metsittyvällä hylätyllä kylätiellä. Kirkas tähtitaivas. Vau! Mietin pientä ihmistä tomuhiukkasella nimeltä Tellus. Kosmoksen mittasuhteiden äärellä alkoi päätä huimata; 100 miljardia auringonkaltaista tähteä kotigalaksissamme, 100 miljardia galaksia maailmankaikkeudessa. Huh, niin suuri ajatus niin pienen ihmisen tajunnassa!

Lumi narskui kenkien alla. Koira puikkelehti vasemmalle ja oikealle. Taisi sitä palellakin, takista huolimatta. Käsittämätön mittakaava teki nöyräksi. Ego mureni, kunnioitus ja ihmetys valtasi mielen... ja kiitollisuuden tunne... on etuoikeus todistaa tätä kaikkea. Koin että on hienoa olla yksilöllisesti, persoonana olemassa tässä ihmeellisessä seikkailussa jota elämäksi kutsumme. Elämä... Mistä tässä kaikessa on oikein kysymys? Koin syvän ei-tietämisen tilan... Hämmästyttävää. Nimittäin. Ei-tietämisessä, ihan siellä keskellä, majaa piti ymmärryksen ylittävä rauha. Ja rauhan kämppäkaverina oli rakkaus. Koputin oveen, se oli auki. Astuin sisään ja... huomasin olevani perillä, lähtöpisteessä. Minuudessa. Egottomassa itseydessä. Keskellä kosmosta. Ei-missään. Koira nosteli kylmissään tassujaan. Pakkasillassa. Tähdet, koira ja minä.

Olen aiemminkin kokenut saman. Kyse on jonkinlaisesta haltioitumisesta. Onnesta. Harmoniasta. Tasapainosta. Aika ikään kuin pysähtyy. On vain nyt. Olen monesti miettinyt kuinka säilyttää "se", kuinka pitää kiinni "siitä". Olen yrittänyt takertua "siihen". Olen ajatellut että nyt en päästä "tästä" irti. Pidän "tästä" kiinni. Ja eihän se onnistu. Jossakin vaiheessa olen taas huomannut olevani ei-autenttisessa, epäaidossa olemisen tilassa, olen huomannut olevani eilisen muistojen ja huomisen haaveiden ja pelkojen upottavalla suolla. Haltioitumisen hetki muistona vain mielessä. Miten taas eksyinkään "siitä"? Nyttemmin on alkanut vaikuttaa siltä että "siihen" ei tarvitse takertua, tarttua tai kiivetä. Sillä "se" on - aina - tässä. Nyt-hetken ikuinen mysteeri. Ihana salaisuus. "Siihen" pudotaan, "siinä" ollaan, "siinä" levätään. Aina.

Persoonattomuus, minättömyys on mahdoton asia ihmiselämässä. Itseilmaisu, toiminta, eläminen ihmisenä tässä maailmassa "erillisyytenä" ilmenemistä. Oleellista on oivaltaa että valaistuminen ja persoonallinen elämä eivät ole toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. "Eläminen maailmassa mutta ei maailmasta" on sekä/että-asetelma, jossa ihminen toisaalta tiedostaa oman elämänsä ja persoonansa ainutlaatuisuuden ja arvostaa sitä ja toisaalta tuntee olevansa olemuksessaan yhtä Kaiken kanssa.

maanantaina, marraskuuta 26, 2012

The Gospel of the...

Second Coming. (Tim Freke & Peter Gandy. Hay House UK, Limited, 2007) Hieno kirja. Hauska ja syvällinen. Mestariteos. http://www.themysteryexperience.com/the-gospel-of-the-second-coming/

keskiviikkona, marraskuuta 21, 2012

"Sivistynyt ihminen...

...on aina hyvällä tuulella." Kuulin tämän pari päivää sitten eräältä työkaveriltani. Hän oli puolestaan kuullut sen vuosia sitten. Mielenkiintoinen määritelmä sivistyksestä. Olla aina hyvällä tuulella... Usein sivistyksen ajatellaan liittyvän oppineisuuteen. Oppineisuus = kirjaviisaus? Ehkä. Joskus puhutaan "sydämensivistyksestä" kirjaviisauden vastakohtana. Sydämensivistys. Onko sydämensivistynyt ihminen aina hyvällä tuulella? Hyväntuulinen on onnellinen, joten voidaan kysyä myös: onko sivistynyt ihminen onnellinen? Onko kirjaviisas? Ehkä, mutta ei välttämättä. Entä sydämensivistynyt? Uskon niin. Mutta onko hän aina onnellinen? En tiedä. Mitä on onni? Ja mikä sisältö annetaan sydämensivistykselle? Onko se elämänkokemusta? Kyllä, eiköhän sydämensivistys edellytä elämänkokemusta. Mutta toisaalta, vaikka kaikilla ihmisillä on elämänkokemusta, tuskin kaikki kuitenkaan ovat sydämensivistyneitä. Sydämensivistys... se on elämänkokemuksen myötä karttunutta viisautta, myötätuntoa, lämpöä. Muodollinen koulutus ei ole tie sydämensivistykseen. Maisterin, diplomi-insinöörin tai tohtorin tutkinto taskussa ihminen voi olla täysi moukka.

Sydämensivistynyt sanoo elämälle: "Kyllä, kaiken tämän ihmeellisen äärellä olen lapsellisen utelias. Olen kiitollinen." Luulenpa että kiitollisuuden tuntemus on keskeinen tekijä. Kyky tuntea kiitollisuutta, valoisa elämänasenne elämän myrskyjenkin keskellä. Katkeroitunut ihminen ei ole kiitollinen. Katkera ihminen ei ole onnellinen. Sydämensivistynyt ihminen ei missään tapauksessa ole katkera.

Sydämensivistynyt ihminen on onnellinen, tasapainossa, valoisa, myötätuntoinen, viisas. "Onneni on olla Herraa lähellä", lauletaan eräässä hengellisessä laulussa. Voiko ateisti olla sydämensivistynyt? Voiko ateisti olla tasapainossa, valoisa, myötätuntoinen ja viisas. En tiedä, en tunne yhtään julkiateistia. Epäilen. Minä uskon Jumalaan - en kuitenkaan "olentoon" tai isähahmoon, joka on jossakin tuolla kaukana. Minä uskon Jumalaan, luotan Jumalaan, elän Jumalassa. Minun Jumalani on ihan lähellä. Koskaan en voi olla kaukana Jumalasta. Persoonallisen minäni perusta on Jumalassa. Tietoisen minäni ytimessä on puhdas tietoisuus, jota ei voi koskettaa, maistaa, haistaa tai muutenkaan käsitteellisesti "vangita". Tämä on credoni. Uskon että kyse on siitä Jumalan sisäisestä valtakunnasta, johon Kristus viittasi.

Minä arvelen että sydämensivistynyt ihminen elää Jumalassa. Hän elää totuudessa ja rakkaudessa ja hän on onnellinen. Pysyvästi. Sydämensivistys. Siinäpä elämälle tavoitetta.

maanantaina, marraskuuta 19, 2012

Onni

Lounaskeskustelu rönsyili monenlaisissa teemoissa, taas. Ihmiselämästä puhuimme. Lapsista, varttumisesta, ajasta. Sivistyksestä. Onnesta. Kuinka tulla onnelliseksi? Sitähän ihminen haluaa. Onnea.

Tyypillisesti ihminen on lineaarisen aikakäsityksen "vanki"; murehtii mennyttä, pelkää tulevaa. Moni ajattelee löytävänsä onnen "jostakin tuolta", kulman takaa, ensi viikonlopusta, seuraavasta lomamatkasta, uudesta autosta, eläkeiästä, uudesta parisuhteesta, urheilusta, alkoholista... Lista on loputon. Ihminen etsii onnea jostakin toisaalta, ulkopuoleltaan, tulevaisuudesta... Eikä tavoita sitä koskaan. Kaikkialla on kuitenkin vain nykyhetkeä. Mennyttä ja tulevaa reflektoiva tietoisuus toimii nykyhetkessä. Aina. Nykyhetkessä, ikuisessa nykyhetkessä on ratkaisun avain. Avain onneen.

Onni on löydettävissä vain ja ainoastaan tässä hetkessä. Juuri nyt. Itse asiassa sitä ei tarvitse edes etsiä sillä ei "se" ole koskaan mihinkään piiloutunut. Se on ollut tässä, ihan lähellä, koko ajan. Kestävä onni löytyy kääntymällä sisäänpäin. Ei käpertymällä. Mutta kääntymällä ja kuuntelemalla. Tunne itsesi ja tunnet kaiken. Tunne itsesi ja olet perillä, onnessa, rakkaudessa, totuudessa. Tunne itsesi ja olet kiitollinen. Opi tuntemaan itsesi ja opit tuntemaan kaikkeuden salaisuudet. "Jumalan valtakunta on sisäisesti teissä", sinussa ja minussa.

keskiviikkona, marraskuuta 14, 2012

Minulla on suhde

Aamukävely koiran kanssa. Kuulas aamu. Ajatuksia tulee ja menee... Yhtäkkiä mieleen nousee Eppu Normaalin erään biisin aloitus "olen rakastunut, on tunne kaapannut mut kokonaan ja pyörteissä sen..." Laulusta tulee aina mieleen eräs puolimaraton vuosien takaa. Ajoin kisan jälkeen kotia kohti, endorfiinit jylläsivät kropassa ja stereoissa pauhasi Eppujen uusin. Tunnetila oli kohdallaan, koin ylitsevuotavaa onnea, elämä tuntui olevan kaikin tavoin kohdallaan. Etuoikeus olla olemassa. Elämä on mielenkiintoinen seikkailu jossa on yllättäviä juonenkäänteitä, vaaratilanteita ja vastoinkäymisiäkin, mutta lopulta kaikki on sittenkin hyvin, kaikki on varmoissa käsissä.

Muistan kirkkaasti tuon tunnetilan. Itse asiassa juuri nyt tunnen samoin. Onni. Kiitollisuus. Kaiken ja kaikkien rakastaminen. Syvälisen yhteyden tunteminen itseen ja maailmaan. Balanssi. Rauha. Elämäntahto. Tajuan taas että ihmisen olemassaolossa on pohjimmiltaan kyse juuri tästä. Ihminen haluaa olla onnellinen. Ihminen haluaa kokea rakkautta.

Jokaisella meillä on muistomme ensirakkaudesta. Muisto voi olla kipeäkin, katkeransuloinen. Rakastumisessa mielen valtaa tunne; rakastettu on ajatuksissa ja maailma näyttää kauniilta. Epäilemättä kehossa jyllää monenlaisia hormoneja tämän myötä mutta en näe niitä rakkauden tuntemuksen syynä vaan seurauksena. Ensin on rakkaus, sitten on joitakin kehossa tapahtuvia asioita, joita voidaan tieteellisesti havaita ja mitatakin. Mutta ne eivät selitä rakkauden olemusta, ne eivät ole rakkauden tuntemuksen primus motor.

Äkkiä ymmärrän ensimmäistä kertaa syvällisesti, siis oikeasti ymmärrän, että rakkaus voi jonkin tietyn ihmisen tai ihmisten lisäksi kohdistua myös elämään, maailmaan, olemassaoloon. Tämä tunnetila on onnea, tasapainoa. Tämä tunne voimaannuttaa. Tämä tunne on positiivista energiaa, joka vapauttaa ihmisen. Tämä tunne on ykseyttä. Tämä tunne on täyttä timanttia. Tämä tunne koukuttaa. Jos tämän tunteen voisi purkittaa ja tuotteistaa, käsissä olisi hitti jota jonotettaisiin. Ja mikä tärkeintä: tätä tunnetta nykyihminen usein tiedostamattaan hakee haaliessaan materiaa ympärilleen. Tätä tunnetta nykyihminen hakee avioliiton ulkopuolisista suhteista. Tätä tunnetta nykyihminen hakee "suorittaessaan" vapaa-aikaansa harrastustensa "vankina". Tätä tunnetta nykyihminen etsii matkustaessaan maailman eri kolkissa.

Kuinka minä tunnen näin? Miksi? Mistä tämä tunnetila syntyy? Minä tunnen näin, koska koen olevani yhteydessä elämään itseensä. Valoon. Koen että vaikka toisaalta olen erillinen persoona maailmassa, ainutlaatuisen henkilöhistorian omaava toimija monimutkaisessa arjessa, toisaalta sisältäni löytyy myös ulottuvuus, joka jollain käsittämättömällä tavalla on ajaton, ikuinen, kaikkiallinen. Tämä sama ulottuvuus löytyy myös maailmasta. Se löytyy toisesta ihmisestä. Tämän ulottuvuuden kokeminen on rakkauden kokemista. Tämä ulottuvuus on mysteeri, jota ei käsitteellisesti voi tyhjentää. Tämä ulottuvuus on elettävä ja koettava. Se on ehtymätön dynamo, jonka varassa oleva on. On siis aika tunnustaa. Minulla on suhde. Minulla on suhde rakkauteen. Ihmeellistä? Ehdottomasti! Käsittämätöntä? Kyllä! Parasta? Paranee koko ajan.

Oli upea aamulenkki.

perjantaina, marraskuuta 09, 2012

Joskus se tapahtuu

Myöhään eilisiltana menin ulos pimeään metsään pikku iltakävelylle koiran kanssa. Ja aivan yllättäen. Tähtitaivas! Havaitsin käsittämättömän upeuden jonka alla, sisällä, keskellä saan olla. Pieni ihminen suuren tuntemattoman ja jotenkin samanaikaisesti tutun ja turvallisen sylissä. Olemassaolon ihanan mysteerin pauloissa. Hymyilin taivaalle, kaikkeudelle - ja jokin hymyili minulle takaisin. Ihmeellistä, sanoinkuvaamatonta. Vaikenen.

- - -

Sanoja. Joilla viitataan huomiota johonkin suuntaan. Ulkoiseen ja sisäiseen. Samanaikaisesti. Niiden yhteyteen. Suureen ykseyteen. Joku viisas sanoi joskus jotakin sormesta joka osoittaa kuuta. Aamulenkillä ihailin kuunsirppiä. Kaunista.

maanantaina, marraskuuta 05, 2012

Love <-> Wisdom

Love says "I am everything" Wisdom says "I am nothing" Between the two my life flows Nisargadatta

keskiviikkona, lokakuuta 31, 2012

Minä rakastan

(kuvassa mökkiranta pakkasyön jälkeen)

Oli upeaa viettää viikko perheen kanssa mökillä. Vaatimattomat olot; pesuveden lämmitys, savusauna, hiljaisuus, pyörälenkit... Täydellistä. Noissa oloissa jotenkin helposti virittyy tässä ja nyt -tietoisuuteen, jossa asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin, aikakäsitys muuttuu, levollisuus täyttää mielen.

Haaste on säilyttää mielentyyneys hektisessä arjessa.

Se on mahdollista.

(kuvassa mökkiranta auringonlaskun aikaan)

Se on välttämätöntä. Se on. Ei hampaat irvessä.

Vaan antamalla rauhan nousta sisimmästä. Heräämällä huomaamaan että sisäisesti rauha on koko ajan läsnä, lähellä. Sitä on vain ollut liian kiireinen, huolimaton, nukuksissa...

Tässä ja nyt on kätkettynä kaikki upeudet. Ilmaiseksi.

Just open up and see for yourself. The Light within. The Love within. The Wisdom within. The perennial wisdom. Sofia. Universal Sofia. I am in this world to have an love affair with you. I am a philosopher. Lover of Wisdom. Lover of Sofia. I am so thankful. This is the true philosopher's stone - to find out that it's all here, all is set up for you and me to love our life, to be our true selves, to wake up and find out that there is a deeper meaning in our life.

maanantaina, lokakuuta 29, 2012

Do you hear me?

Hän tuli luokseni ja sanoi, -You sure can talk the talk but can you walk the walk? -No sir. I have to admit. I cannot walk the walk. Not by myself. -What are you going to do about it? -I believe that there is the eternal light, Christ within me. Everything is possible as long as I keep on trusting this. - - - Pitkästä aikaa palasin tähän hienoon kirjaan. Timothy Freke ja Peter Gandy, "Jesus and the loss goddess". Suosittelen.

tiistaina, lokakuuta 02, 2012

Kaupunki metsässä

Maastopyöräilijän maailma näyttää erilaiselta; sitä tutkii karttoja, tekee havaintoja poluista - silloinkin kun on pakotettu liikkumaan autolla. "Tuosta lähtee mielenkiintoinen ura... tuo polku pitää käydä tsekkaamassa... minnehän tuo ura menee... onkohan tuo ajettavissa..." 

Fillarifoorumilla (fillarifoorumi.fi) tuli vastaan oiva kiteytys: 

"Kaupunki muuttuu yhtäkkiä metsäksi, 
jossa nyt vaan sattuu olemaan taloja ja katuja siellä täällä."

 -gs

Sossutädin testamentti

Päivi Ängeslevän oivallinen kirjoitus sunnuntain 22.4.2012 Helsingin Sanomissa toi esiin pitkän linjan sosiaalityöntekijä Gunnel Gustafssonin huolia nykyperheiden tilanteesta. Kasvatusperiaatteet ovat hukassa, lapset vievät ja vanhemmat vikisevät.

Gustafsson esittää, että "lapsilta pitäisi vaatia aikuisten ja sääntöjen kunnioittamista. Lastensuojelulaissa on lueteltu lasten oikeuksia, mutta miksei lakiin voisi lisätä myös lasten velvollisuuksia? (...) Lasten on noudatettava kodin sääntöjä, jotka aikuiset asettavat. (...) aikuisia ja auktoriteetteja, kuten opettajaa, on kunnioitettava".

Jäin miettimään kunnioituksen käsitettä. Kunnioitus, kunnian antaminen jollekin asialle, henkilölle... Missä määrin kunnioitus on synnynnäinen ominaisuus ja missä määrin siihen on opittava? Millaisia asioita nykyajassa kunnioitetaan? Mitä asioita arvostetaan? Minusta näyttää, että kovat, materialistiset arvot ovat pinnalla. Gustafssonin mukaan "aineellisen hyvän tavoittelu on syrjäyttänyt henkiset arvot".


-gs

sunnuntaina, syyskuuta 30, 2012

Bicycle fever

Myönnän. Pyöräilykärpänen on puraissut pahemman kerran. Vuosi sitten ostin maastopyörän (Jamis Komodo 1, kuva: isänpäivälenkillä 2011).
Edellisestä pyörähankinnasta oli vierähtänyt 30 vuotta. Myöhemmin syksyllä ostin myös maantiepyörän, käytettynä (Corratec Dura-Ace). Talvi sujui ahkeran pyöräilyn merkeissä (marras-huhtikuu 2100 km).

Toukokuussa päivitin maastopyörän pari luokkaa laadukkaampaan (Specialized Carve Pro 29, kuva: Smögen, Sverige, juni 2012)

ja syyskuussa tein saman tempun maantiepyörän osalta (Ghost Race Lector Pro Di2, kuva: Mikkeli syyskuu 2012).
Touko-syyskuun aikana pyöräilykilometrejä on kertynyt 2817. On tunnustettava että entinen lempilaji, juoksu, on jäänyt toiselle sijalle.

Autotallista löytyy maastopyörät jokaiselle perheen jäsenelle; rouvalla on Cube Ltd Comp (kuva: Kuusamon Petäjälampi, kesä 2012)

ja lapsella Cube Team Kid 240 Race.
Kesän lomareissuilla pyörät kulkivat mukana.
Mikäs sen mukavampaa kuin pyöräillen tutustua ympäristöön!

Pyörälenkit voi mukavasti yhdistää työmatkoihin; suorin reitti kodin ja työpaikan välillä vie noin 10 minuuttia mutta harvoinpa tuohon aikaan suoriudun. Kuljen yleensä maastopyörällä ja niin paljon löytyy kivoja polkuja tästä kaupungista että työmatkat venyvät puolen tunnin, tunnin ja toisinaan kahdenkin tunnin mittaisiksi.

Tour de Helsinki syyskuun alussa oli ensimmäinen kokemukseni pyöräkilpailusta (Luonteri-pyöräilynkin ehkä voi laskea mukaan vaikka siellä ei ajanottoa ollutkaan). 140 km matka sujui hyvin, saattoajon jälkeen vapaan vauhdin keskinopeus oli noin 34.5 km/h, ihan kelvollinen vasta-alkajalle. Tuota on hyvä lähteä seuraavassa mittelössä parantamaan!

- "On" (Facebook)

perjantaina, syyskuuta 28, 2012

Tie vie

kohti Valoa. Valossa. Se on ihmisen tarkoitus. Tulla Valoksi. Itsettömyyden kautta todelliseksi itseksi. The real me. I believe that the ego is the one that has to go down so that the real self can emerge. That is the meaning of existence. To become love and light, to shine truth, love and mercy. That is why we were born in this world. Simple? Yes. And no. Ego will do anything for its survival. It will trick you with all its might and wit. It will persuade you to believe in selfishness. Its existence is based on fear and distrust. In Light, in Love and in Jesus there is no fear. There is oneness. When Christ lives in your heart, you will become smaller and smaller and at the very same time you will become the real you. That is the Path we all are invited to. Path of Love, the only Path that is worth walking.

perjantaina, toukokuuta 04, 2012

Linnut

En ole missään vaiheessa ymmärtänyt Angry Birds-hypetystä ja olen ollut suorastaan ällistynyt palstatilasta ja media-ajasta jota tämä joutavanpäiväinen ilmiö on saanut. Oli ilahduttavaa nähdä eilisessä Hesarissa joku toinenkin joka ei ole polvillaan vihaisten lintujen edessä. "Suomi on pähkinöinä Angry Birds -ilmiöstä, koska kaipaamme niin kovasti uutta Nokiaa. Nyt pitäisi herätä lumouksesta. Nämä linnuthan tahrivat Suomen maineen! Kohta tunnetuin Suomesta tuleva asia on viisivuotiaan aivokapasiteetille soveltuva kännykkäpeli, jossa aggressiiviset linnut tuhoavat possuja" - Sanna Hongisto, HS 3.5.2012

perjantaina, huhtikuuta 20, 2012

Maantiepyöräilyä

Photobucket
Maantiepyöräilykausi on avattu - 4 lenkkiä / 175 km. Kyllä pyörä liikahtaa iloisesti maastopyöräilyn jälkeen! Vauhdikkaimmat lenkit ovat kulkeneet hiukan yli 30 km/h-keskinopeudella (eilen 56.5 km / 1h50min / 30.7 km/h). - - - Ajankohtainen määritelmä egosta: "the part of the mind that believes it is separate from the Mind of Christ" (http://www.facim.org/acim/glossary.htm) -gs

keskiviikkona, huhtikuuta 18, 2012

Exsultet

Exsultet (engl., http://en.wikipedia.org/wiki/Exsultet)

Rejoice, heavenly powers! Sing, choirs of angels!
Exult, all creation around God's throne!
Jesus Christ, our King, is risen!
Sound the trumpet of salvation!

Rejoice, O earth, in shining splendor,
radiant in the brightness of your King!
Christ has conquered! Glory fills you!
Darkness vanishes for ever!

Rejoice, O Mother Church! Exult in glory!
The risen Savior shines upon you!
Let this place resound with joy,
echoing the mighty song of all God's people!

My dearest friends,
standing with me in this holy light,
join me in asking God for mercy,
that he may give his unworthy minister
grace to sing his Easter praises.

Deacon: The Lord be with you.
People: And with your spirit.
Deacon: Lift up your hearts.
People: We lift them up to the Lord.
Deacon: Let us give thanks to the Lord our God.
People: It is right and just.

It is truly right
that with full hearts and minds and voices
we should praise the unseen God, the all-powerful Father,
and his only Son, our Lord Jesus Christ.

For Christ has ransomed us with his blood,
and paid for us the price of Adam's sin to our eternal Father!

This is our passover feast,
when Christ, the true Lamb, is slain,
whose blood consecrates the homes of all believers.

This is the night
when first you saved our fathers:
you freed the people of Israel from their slavery
and led them dry-shod through the sea.

This is the night
when the pillar of fire destroyed the darkness of sin!

This is the night
when Christians everywhere,
washed clean of sin and freed from all defilement,
are restored to grace and grow together in holiness.

This is the night
when Jesus Christ broke the chains of death
and rose triumphant from the grave.

What good would life have been to us,
had Christ not come as our Redeemer?
Father, how wonderful your care for us!
How boundless your merciful love!
To ransom a slave you gave away your Son.

O happy fault,
O necessary sin of Adam,
which gained for us so great a Redeemer!

Most blessed of all nights,
chosen by God to see Christ rising from the dead!

Of this night scripture says:
"The night will be as clear as day:
it will become my light, my joy."

The power of this holy night dispels all evil,
washes guilt away, restores lost innocence,
brings mourners joy;
it casts out hatred, brings us peace,
and humbles earthly pride.

Night truly blessed when heaven is wedded to earth
and man is reconciled with God!

Therefore, heavenly Father,
in the joy of this night,
receive our evening sacrifice of praise,
your Church's solemn offering.

Accept this Easter candle,
a flame divided but undimmed,
a pillar of fire that glows to the honor of God.

(For it is fed by the melting wax,
which the mother bee brought forth
to make this precious candle.)

Let it mingle with the lights of heaven
and continue bravely burning
to dispel the darkness of this night!

May the Morning Star which never sets
find this flame still burning:
Christ, that Morning Star,
who came back from the dead,
and shed his peaceful light on all mankind,
your Son, who lives and reigns for ever and ever.

Amen.

Exsultet (lat., http://en.wikipedia.org/wiki/Exsultet)

Exsúltet iam angélica turba cælórum:
exsúltent divína mystéria:
et pro tanti Regis victória tuba ínsonet salutáris.


Gáudeat et tellus, tantis irradiáta fulgóribus:
et ætérni Regis splendóre illustráta,
tótius orbis se séntiat amisísse calíginem.


Lætétur et mater Ecclésia,
tanti lúminis adornáta fulgóribus:
et magnis populórum vócibus hæc aula resúltet.


[Quaprópter astántes vos, fratres caríssimi,
ad tam miram huius sancti lúminis claritátem,
una mecum, quæso,
Dei omnipoténtis misericórdiam invocáte.
Ut, qui me non meis méritis
intra Levitárum númerum dignátus est aggregáre,
lúminis sui claritátem infúndens,
cérei huius laudem implére perfíciat.]

[V/ Dóminus vobíscum.
R/ Et cum spíritu tuo.]
V/ Sursum corda.
R/ Habémus ad Dóminum.
V/ Grátias agámus Dómino Deo nostro.
R/ Dignum et iustum est.

Vere dignum et iustum est,
invisíbilem Deum Patrem omnipoténtem
Filiúmque eius unigénitum,
Dóminum nostrum Iesum Christum,
toto cordis ac mentis afféctu et vocis ministério personáre.

Qui pro nobis ætérno Patri Adæ débitum solvit,
et véteris piáculi cautiónem pio cruóre detérsit.

Hæc sunt enim festa paschália,
in quibus verus ille Agnus occíditur,
cuius sánguine postes fidélium consecrántur.

Hæc nox est,
in qua primum patres nostros, fílios Israel
edúctos de Ægypto,
Mare Rubrum sicco vestígio transíre fecísti.

Hæc ígitur nox est,
quæ peccatórum ténebras colúmnæ illuminatióne purgávit.

Hæc nox est,
quæ hódie per univérsum mundum in Christo credéntes,
a vítiis sæculi et calígine peccatórum segregátos,
reddit grátiæ, sóciat sanctitáti.

Hæc nox est,
in qua, destrúctis vínculis mortis,
Christus ab ínferis victor ascéndit.

Nihil enim nobis nasci prófuit,
nisi rédimi profuísset.
O mira circa nos tuæ pietátis dignátio!
O inæstimábilis diléctio caritátis:
ut servum redímeres, Fílium tradidísti!

O certe necessárium Adæ peccátum,
quod Christi morte delétum est!
O felix culpa,
quæ talem ac tantum méruit habére Redemptórem!

O vere beáta nox,
quæ sola méruit scire tempus et horam,
in qua Christus ab ínferis resurréxit!

Hæc nox est, de qua scriptum est:
Et nox sicut dies illuminábitur:
et nox illuminátio mea in delíciis meis.

Huius ígitur sanctificátio noctis fugat scélera, culpas lavat:
et reddit innocéntiam lapsis
et mæstis lætítiam.
Fugat ódia, concórdiam parat
et curvat impéria.

O vere beáta nox,
in qua terrénis cæléstia, humánis divína iungúntur!¹

In huius ígitur noctis grátia, súscipe, sancte Pater,
laudis huius sacrifícium vespertínum,
quod tibi in hac cérei oblatióne solémni,
per ministrórum manus
de opéribus apum, sacrosáncta reddit Ecclésia.

Sed iam colúmnæ huius præcónia nóvimus,
quam in honórem Dei rútilans ignis accéndit.
Qui, lícet sit divísus in partes,
mutuáti tamen lúminis detrimenta non novit.

Alitur enim liquántibus ceris,
quas in substántiam pretiósæ huius lámpadis
apis mater edúxit.²

Orámus ergo te, Dómine,
ut céreus iste in honórem tui nóminis consecrátus,
ad noctis huius calíginem destruéndam,
indefíciens persevéret.
Et in odórem suavitátis accéptus,
supérnis lumináribus misceátur.

Flammas eius lúcifer matutínus invéniat:
ille, inquam, Lúcifer, qui nescit occásum.
Christus Fílius tuus,
qui, regréssus ab ínferis, humáno géneri serénus illúxit,
et vivit et regnat in sæcula sæculórum.

R/ Amen.

Exsultet (suom. http://katolinen.net/?page_id=3232

Riemuitkoot taivaassa enkelten joukot.
Riemuitkoot korkeuksissa Jumalan salaisuudet.
Soikoon pelastuksen torvi kuninkaamme voiton kunniaa.
Riemuitkoon myös maa jumalallisen loisteen valaisemana
ja tietäköön ikuisen kuninkaan kirkastamana,
että koko maailmasta on pimeys hälvennyt.
Iloitkoon äitimme kirkko
sädehtien ihanasti valkeuden loistoa
ja kaikukoon tämä Jumalan huone
kansan riemulaulun äänistä.
Totisesti on arvokasta ja oikein
koko sydämellään, sielullaan ja äänellään
ylistää näkymätöntä Jumalaa, kaikkivaltiasta Isää,
ja hänen ainokaista Poikaansa,
Herraamme Jeesusta Kristusta.
Hän on meidän puolestamme maksanut iankaikkiselle Isälle
Aadamin velan ja hävittänyt muinaisen synnin velkakirjan
omalla kalliilla verellään.
Tämä on se pääsiäisjuhla,
jolloin uhrataan se tosi Karitsa,
jonka veri pyhittää uskovaisten ovet.
Tämä on se yö,
jolloin sinä muinoin johdatit meidän isämme,
Israelin lapset, pois Egyptistä
ja kuljetit heidät kuivin jaloin halki Punaisen meren.
Tämä on se yö,
jona tulipatsaan hohde karkotti synnin pimeyden.
Tämä on se yö,
joka tänään erottaa kaikkialla
koko maan piirissä Kristukseen uskovat
maailman paheista ja synnin pimeydestä,
palauttaa heidät armoon ja yhdistää heidät pyhyyteen.
Tämä on se yö,
jona Kristus murrettuaan kuoleman kahleet
astui voittajana ylös tuonelasta.
Sillä mitä olisi syntymämme meitä hyödyttänyt,
ellei osaksemme olisi tullut lunastus?
Oi ihmeellistä laupeuttasi meitä kohtaan!
Oi äärettömän suurta rakkauttasi,
kun lunastaaksesi orjan annoit alttiiksi Poikasi.
Oi miten välttämätön olikaan Aadamin synti,
joka Kristuksen kuoleman kautta pyyhittiin pois.
Oi onnellinen syyllisyys,
joka ansaitsi tällaisen Lunastajan.
Oi totisesti autuas yö,
joka yksin sai tietää ajan ja hetken,
jolloin Kristus nousi ylös tuonelasta.
Tämä on se yö, josta on kirjoitettu:
“Yö on oleva valoisa kuin päivä”
ja “Yö kirkastuu riemukseni”.
Tämän yön pyhyys karkottaa rikokset,
pesee pois synnit, antaa langenneille
takaisin viattomuuden, tuo murheellisille ilon,
karkottaa vihan, luo yksimielisyyden
ja murtaa pahan vallat.
Tänä armon yönä ota vastaan, pyhä Isä,
tämä ylistyksen iltauhri, jonka pyhä kirkko
kantaa sinulle palvelijoittesi kätten kautta
uhratessaan juhlallisesti
tämän mehiläisen vahasta tehdyn kynttilän.
Sen liekki kohoaa Jumalan kunniaksi,
ja vaikka se kaikille jaetaan,
ei sen loiste siitä heikkene.
Se saa ravintonsa vahasta,
jonka ahkera mehiläinen on tuottanut
tämän kalliin soihdun aineeksi.
Oi tämä autuas yö,
joka yhdistää taivaan ja maan,
Jumalan ja ihmiset.
Rukoilemme siis sinua, Herra,
että tämä nimesi kunniaksi siunattu kynttilä
heikkenemättä alati loistaisi
karkottaen tämän yön pimeyden.
Ota se vastaan suloisena tuoksuna,
sen valo yhtyköön taivaallisiin valoihin.
Sen liekkiä tervehtiköön aamutähti,
se aamutähti, joka ei koskaan sammu,
Kristus, sinun Poikasi, joka palattuaan
tuonelasta on alkanut kirkkaana
valaista ihmiskuntaa
ja joka elää ja hallitsee iankaikkisesta iankaikkiseen.

(http://katolinen.net/?page_id=3232)

- - -

Pohdinta käynnistyi unessa annetusta käsitteestä "kultainen valontuoja". Assosiaationa lucifer, Aamutähti, jota käytetään yllä viittauksena Kristukseen.

-gs

perjantaina, maaliskuuta 16, 2012

Elämän oppikoulun lopputyö

Eloa täällä maan päällä voi verrata kouluun; yksi aloittelee ja toinen on jo päättämässä. Enkä nyt tarkoita fyysistä ikää tai koulutusvuosia vaan henkistä kasvua. Elämän oppikoulun tärkein läksy on oppia sisäisesti tuntemaan ihmisen ja elämän kantava voima, joka on rakkaus. Haasteena on integroitua rakkauteen, tulla rakkaudeksi. Kun tämä on toteutunut, ihminen voi jatkaa muualla. Tai hän voi myös toimia täällä auttamassa muita.


Mikä rooli gurulla on tässä?
Guru-käsitettä voi käyttää monessa merkityksessä. Ensinnäkin, guru on opettaja. Gurun avulla me voimme oppia jotakin uutta itsestämme ja maailmasta. Oikealla asenteella jokaisen voi nähdä opettajana; kohtaamamme ihmiset, tässä elämässä meille annetut läheiset, sukulaiset, perhe… voimme oppia heiltä kaikilta. Meidän tarvitsee vain pitää silmät auki, tarvitsemme nöyryyttä myöntää että olemme vielä kovin tietämättömiä monessa asiassa. Olemme siis gurujen ympäröimiä. Myös täällä internetin ja blogien ihmeellisessä maailmassa.

Toisekseen, guru on opettaja joka on hyvin pitkällä – kenties jo perillä rakkaudessa. Guru saattaa olla boddhisattva – ihminen joka kieltäytyy astumasta nirvanaan niin kauan kuin yksikin elollinen olento vielä kärsii. Tällaisen gurun kohtaaminen merkitsee sitä, että saatamme saada erityisen tärkeää opastusta tai opetusta siitä kuinka päästä perille myös itse. Tällaisen gurun kohtaaminen saattaa merkitä ratkaisevaa impulssia vapauteen tai sitten saatamme torjua totuuden.

Ajatellaan vaikkapa Nasaretin Jeesusta. Kun Jeesus kohtasi ihmisen, tämä merkitsi jonkinlaista käännekohtaa ihmiselle. Hän joko alkoi uskoa tai sitten hän saattoi mennä syvemmälle epäuskoon. Jeesusta ei voinut kohdata neutraalisti – hänessä oli jotakin, joka aiheutti ihmisessä voimakkaan reaktion; yksi rakasti, toinen vihasi. Ajattelen, että näin on asianlaita myös boddhisattva-gurun kohdatessamme.

Hyvä guru voi auttaa ihmistä virittymään rakkauteen. Viime kädessä työ on kuitenkin tehtävä itse, sisäisesti. Aivan kuten perhosen on itse läpikäytävä metamorfoosi kotelovaiheensa aikana, myös ihminen on kutsuttu muuttumaan; vanha minä katoaa ja uusi on syntynyt. Uusi minä on minättömyyttä, joka lausuu ”enää en elä minä, vaan Kristus minussa”, itsekäs minä on kuollut – ikuinen rakkausminä elää.

Kristinuskon nimissä on paljon korostettu Christo pro nobis –ajattelua – Kristus meidän puolestamme. Tämän on sanottu tarkoittavan, ettei meidän tarvitse tehdä yhtään mitään; kaikki on jo valmista, meidän tarvitsee vain vastaanottaa. Vaikka tässä piilee tietty totuus, haluan kuitenkin korostaa myös Christo in nobis –ajattelua – Kristus meissä. Christo in nobis tarkoittaa, että ulkoisiin guruihin emme voi takertua. Sisältämme löytyy avain ikuiseen elämään, taivasten valtakuntaan. Christo in nobis on sisällämme oleva jumalallisen rakkauden kipinä. Magna opuksessa, metamorfoosissa ihmisestä tulee kipinä ja kipinästä ihminen. Elämän oppikoulun ratkaiseva päättötyö on valmis.

-gs

keskiviikkona, maaliskuuta 14, 2012

Todellinen Aikuisuus

Aikuisuus, a-ikuisuus, se on ensimmäistä ikuisuutta.
Se ei ole ikävuosiin yhteydessä.
Todellinen Aikuisuus on täysi-ikäisyyttä, jossa ihminen ei enää ole "kaikenlaisten opin tuulien heiteltävinä" (Ef. 4:14).
Todellisessa Aikuisuudessa ollaan tultu täysi-ikäiseksi Kristuksen tuntemisessa (Kol. 1: 28).
Todellisessa Aikuisuudessa ei enää ole egominää.
Todellinen Aikuisuus on Valominuutta. Kristusminuutta. Rakkausminuutta. Todellista alkuperäistä ihmisyyttä.

-gs

tiistaina, maaliskuuta 13, 2012

Kuolemanjälkeinen elämä

Kirkon tutkimuskeskuksen marraskuussa 2011 tekemän kyselyn perusteella suomalaisten usko kuolemanjälkeiseen elämään on vähentynyt. Yli kolmasosa vastanneista ajattelee että kuoleman jälkeen ei ole elämää.

Uutinen Kotimaan sivuilla
Uutinen Ylen sivuilla

Todellakin, materialistisen ihmiskäsityksen kannalta näin on. Kuolema on tiedostavan minän päätepiste. Materialisti redusoi minuuden eläviin aivoihin ja kun aivot kuolevat, minuuden oleminen lakkaa.

Henkisen ihmiskäsityksen valossa kuolema on portti johonkin toiseen tilaan jossa ihminen jatkaa olemassaoloaan jossakin toisessa muodossa, sillä minuus on jotakin muuta(kin) kuin elävien aivojen tila.

Ihmiskäsitykseni perusteella pätee

- kuolema on minän päätepiste
- kuolema ei ole minän päätepiste

Ristiriitaista?

Siinä määrin kun ihminen elää kiinni egossa, egotietoisuudessa, hän on kuolevainen. Siinä määrin ihminen on ikuinen, kun hän elää todellisessa itsessään. Todellinen itseys on Kristustietoisuutta/minuutta. Voidaan puhua myös vaikkapa rakkaustietoisuudesta/minuudesta. Jälkimmäinen olemisen tapa on persoonatonta (lat. persona = naamio; siis aitoa olemista), egon pauloista vapautunutta olemista.

Ihmisen haaste on kasvaa persoonaminän ylitse rakkausminuudeksi. Tässä kasvussa tulee todeksi Paavalin ajatus "Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa" (Gal. 2:20). Tämä ei ole helppo tie - se on ristin tie, itsensä kieltämisen tie (Lk. 9:23). Tällä tiellä ego tulee panemaan vastaan viimeiseen saakka. Se on kuitenkin tie, joka totuutta janoavan on kuljettava. Se on ikuiseen elämään vievä tie. Paluutie kotiin.

-gs

keskiviikkona, maaliskuuta 07, 2012

Jaakobin paini



(maalaus: Gustave Doré http://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:Jacob_Wrestling_with_the_Angel.jpg)

Mies sanoi hänelle: "Päästä minut menemään, sillä päivä valkenee." Mutta Jaakob sanoi: "En päästä sinua, ellet siunaa minua." (1. Moos. 32:27)

tiistaina, maaliskuuta 06, 2012

Yhteys sisimpään

"The soul always knows what to do to heal itself. The challenge is to silence the mind." - Caroline Myss

perjantaina, helmikuuta 03, 2012

Hän

- Mitä ihmettä hän oikein haluaa?
- Hän tahtoo palvella. Jumalaa.
- Miksi?
- Koska se on hänen elämänsä tarkoitus.
- Mitä tuo käytännössä tarkoittaa?
- Hän tahtoo auttaa. Olla parantaja. Tai ehkä sittenkin hän haluaa itse oppia.
- Oppia mitä?
- Oppia tuntemaan itsensä ja sen myötä Jumalan, taivasten valtakunnan.
- Miksi?
- Hän haluaa auttaa ihmistä.
- Millä tavalla?
- Hän haluaa auttaa ihmistä löytämään itsensä ja sen myötä Jumalan, taivasten valtakunnan.
- Kuulostaa kovin lennokkaalta.
- Ei ollenkaan. Se on päinvastoin hyvin käytännöllistä.
- Selitätkö?
- Toki. Hän haluaa auttaa ihmistä olemaan hereillä.
- Mitä?
- Ihminen on hereillä kun hän on läsnä tässä hetkessä. Epäitsekkäänä, minättömänä, totuutta, rakkautta ja armoa loistavana, nöyränä Jumalan palvelijana hän haluaa herättää ihmisen ymmärtämään langenneen tilansa.
- Ihminen on langennut?
- Ihminen on unohtanut miksi hän on täällä. Ihminen nukkuu. Hän on syvässä unessa, egonsa pauloissa.
- Mutta millä tavalla langennut?
- Ihminen elää erossa Jumalasta.
- Mistä sinä sen tiedät?
- Katso ihmistä. Katso maailmaa.

perjantaina, tammikuuta 20, 2012

Healing

'Healing requires a willingness to make changes in both your physical and your spiritual way of life.' - Caroline Myss

Katson, että sairaudet ovat merkittävissä määrin heijastumia henkisen tason ongelmista.

-gs

maanantaina, tammikuuta 16, 2012

Ryhmätyön sudenkuopat

Mainio artikkeli New York Timesissa

http://www.nytimes.com/2012/01/15/opinion/sunday/the-rise-of-the-new-groupthink.html?_r=2&pagewanted=all

Aika moni meistä on "aivopesty" ajatuksella ryhmätyön autuudesta. Varmasti on niin että monia hyviä juttuja ryhmässä saadaan aikaan.



(kuva http://www.nytimes.com/2012/01/15/opinion/sunday/the-rise-of-the-new-groupthink.html?_r=2&pagewanted=all)

Artikkelissa tuodaan kuitenkin esiin toinen näkökulma; ihminen tarvitsee yksinäisyyttä, työrauhaa. Luova työ on vaikeaa ryhmässä. Esimerkiksi ohjelmointityö on huomattavasti tehottomampaa avokonttorissa.

-gs

torstaina, tammikuuta 12, 2012

Rakkaudessa vai pelossa?

"There are only two emotions in this reality--Love and Fear. What is not an expression of Love is an expression of Fear. Whichever core emotion we express-- whether it be love or fear-- we put into motion. In other words, if it is an aspect of fear that we feel then it is that energy which is moving forward and bringing us more of it to experience.

Like does attract like. Fear breeds more fear. Love creates more love and draws more loving experiences into your life in the same way that being in a state of fear attracts more fearful or negative experiences to you."

(http://ascension-temple.com/there-are-only-two-emotions.html)