Marraskuu 2012 aikana ajattelussani on tapahtunut muutos. Olen kokenut päihdyttäviä onnenhetkiä ihmetellessäni tähtitaivasta, olemassaoloa ja omaa elämääni. Esimerkiksi eilen.
Tallustelin rapsakassa pakkasillassa, koiran kanssa, pikkuhiljaa metsittyvällä hylätyllä kylätiellä. Kirkas tähtitaivas. Vau! Mietin pientä ihmistä tomuhiukkasella nimeltä Tellus. Kosmoksen mittasuhteiden äärellä alkoi päätä huimata; 100 miljardia auringonkaltaista tähteä kotigalaksissamme, 100 miljardia galaksia maailmankaikkeudessa. Huh, niin suuri ajatus niin pienen ihmisen tajunnassa!
Lumi narskui kenkien alla. Koira puikkelehti vasemmalle ja oikealle. Taisi sitä palellakin, takista huolimatta. Käsittämätön mittakaava teki nöyräksi. Ego mureni, kunnioitus ja ihmetys valtasi mielen... ja kiitollisuuden tunne... on etuoikeus todistaa tätä kaikkea. Koin että on hienoa olla yksilöllisesti, persoonana olemassa tässä ihmeellisessä seikkailussa jota elämäksi kutsumme. Elämä... Mistä tässä kaikessa on oikein kysymys? Koin syvän ei-tietämisen tilan... Hämmästyttävää. Nimittäin. Ei-tietämisessä, ihan siellä keskellä, majaa piti ymmärryksen ylittävä rauha. Ja rauhan kämppäkaverina oli rakkaus. Koputin oveen, se oli auki. Astuin sisään ja... huomasin olevani perillä, lähtöpisteessä. Minuudessa. Egottomassa itseydessä. Keskellä kosmosta. Ei-missään. Koira nosteli kylmissään tassujaan. Pakkasillassa. Tähdet, koira ja minä.
Olen aiemminkin kokenut saman. Kyse on jonkinlaisesta haltioitumisesta. Onnesta. Harmoniasta. Tasapainosta. Aika ikään kuin pysähtyy. On vain nyt. Olen monesti miettinyt kuinka säilyttää "se", kuinka pitää kiinni "siitä". Olen yrittänyt takertua "siihen". Olen ajatellut että nyt en päästä "tästä" irti. Pidän "tästä" kiinni. Ja eihän se onnistu. Jossakin vaiheessa olen taas huomannut olevani ei-autenttisessa, epäaidossa olemisen tilassa, olen huomannut olevani eilisen muistojen ja huomisen haaveiden ja pelkojen upottavalla suolla. Haltioitumisen hetki muistona vain mielessä. Miten taas eksyinkään "siitä"? Nyttemmin on alkanut vaikuttaa siltä että "siihen" ei tarvitse takertua, tarttua tai kiivetä. Sillä "se" on - aina - tässä. Nyt-hetken ikuinen mysteeri. Ihana salaisuus. "Siihen" pudotaan, "siinä" ollaan, "siinä" levätään. Aina.
Persoonattomuus, minättömyys on mahdoton asia ihmiselämässä. Itseilmaisu, toiminta, eläminen ihmisenä tässä maailmassa "erillisyytenä" ilmenemistä. Oleellista on oivaltaa että valaistuminen ja persoonallinen elämä eivät ole toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. "Eläminen maailmassa mutta ei maailmasta" on sekä/että-asetelma, jossa ihminen toisaalta tiedostaa oman elämänsä ja persoonansa ainutlaatuisuuden ja arvostaa sitä ja toisaalta tuntee olevansa olemuksessaan yhtä Kaiken kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti