Hehku

Julkaissut On 14. tammikuuta 2016

Todellinen Aikuisuus

Aikuisuus, a-ikuisuus, se on ensimmäistä ikuisuutta.
Se ei ole ikävuosiin yhteydessä.
Todellinen Aikuisuus on täysi-ikäisyyttä, jossa ihminen ei enää ole "kaikenlaisten opin tuulien heiteltävinä" (Ef. 4:14).
Todellisessa Aikuisuudessa ollaan tultu täysi-ikäiseksi Kristuksen tuntemisessa (Kol. 1: 28).
Todellisessa Aikuisuudessa ei enää ole egominää.
Todellinen Aikuisuus on Valominuutta. Kristusminuutta. Rakkausminuutta. Todellista alkuperäistä ihmisyyttä.

-gs

Aurinkoista, niin aurinkoista

on tänään ollut Kuusamossa. Urheilun merkeissä on päivä sujunut; aamupäivällä juoksin 8.7 km ja iltapäivällä piti suksia ulkoiluttaa kun ne kerran olin mukaani ottanut. 22 kilometrin verran luisteluhiihtoa menin ja mukavaa oli vaikka keli oli hiukan nihkeä. Hyvä treenipäivä joka tapauksessa ja huomispäivä meneekin sitten autossa kun suunnataan tytön kanssa takaisin etelään.

- - -

Tyttöä on viime aikoina kovasti mietityttänyt, kuka on kenenkin isä ja äiti. Hän pohdiskeli tänään aikuistumista ennen 1-vuotiaan pikkuserkkunsa tapaamista;

- kun minusta ja Essistä tulee naisia niin me molemmat saadaan vauvat
- ahaa
- minulla on vauva ja Essillä on vauva
- niin
- meillä on kaksi vauvaa
- mitkä niiden nimet ovat?
- Essin vauvan nimi on Miila ja minun vauvan nimi on Looli
- vai niin

-gs

Ikuinen nyt

Bä, bä, vita lamm, har du någon ull?
Ja, ja, kära barn, jag har säcken full.
Helgdagsrock åt far, söndagskjol åt mor,
och två par strumpor åt lille, lille bror.

"Kattomaan, kattomaan!"

Tietysti mentiin! Maitokärryillä mentiin. Lampaita ja hevosia ja koiraa katsomaan mentiin. Pienen ihmisen riemua ja ihmettelyä.



Maailma on ihmeellinen ja kaunis paikka ja lapsi näkee tämän upeuden suoraan, helposti, ponnistelematta.

Lapsi on luonnostaan zen.

Sovinnainen aikuinen on sartrelaisittain esineolemisen tilassa, ei-autenttisena maailmansa objektina.

Subjekteiksi olemme tänne tulleet. Toimijoiksi, tekijöiksi, läsnäolijoiksi, autenttisiksi ajatteleviksi ihmisiksi tänne olemme tulleet. Oman elämämme sankareiksi. Sankaripoikia ja -tyttöjä. Muistatko vielä?

-gs

Pullopostia

Vappu oli kaunis. Aurinko paistoi myös Helsingin Lauttasaaren edustalla Melkin saaressa. Vappuaattona iltapäivällä kävelin saaren ympäri merta, jään muovailemia silokallioita ja olemassaolon upeutta ihmetellen.

Meri. Rakastan merta.

Meri on aina kiehtonut ihmistä. Romanttista tajua omaava on ihaillut sen kauneutta ja kunnioittanut sen voimaa. Ahneuteen ja lyhytnäköisyyteen taipuva on suhtautunut mereen epäkunnioittavasti ryöstökalastamalla ja saastuttamalla sitä.

Merta voisi verrata todellisuuteen. Samalla tavalla kuin pohtiva ihminen ihmetellyt meren laajuutta, syvyyttä ja sisältöä, hän on myös miettinyt todellisuuden olemusta; miten todellisuudesta saa tietoa, mitä on todellisuuden ytimessä, mikä on olemassaolon tarkoitus, mikä on totuus, mitä on tieto. Tiede tarjoaa eräitä vastauksia, hyviäkin. Joidenkin mielestä tieteen tarjoamat vastaukset ovat ainoita oikeita.

Merivertauskuvaa käyttäen voidaan sanoa, että tiede ja tieteellinen metodi tarjoaa, valmistaa ja testaa erilaisia pyyntiverkkoja. Verkoilla voidaan vaihtelevalla menestyksellä saada saalista (tietoa, totuuksia). Tieteellinen metodi pyrkii tekemään yhä parempia verkkoja ja kehittämään yhä parempia pyyntitekniikoita. Verkot ja tekniikat ovat kehittyneet. Olisi kuitenkin naivia väittää meren monimuotoisen todellisuuden redusoituvan verkon saaliiseen. Tämä kuitenkin tieteellä ja siihen ripustautuvalla mielellä on taipumus tehdä. Tieteisuskova myöntää vain sellaisen todellisuuden (tiedon) olemassaolon, joka verkkoon tarttuu.

Tieteellisen metodin mukaiseen pyyntiverkkoon sitoutuva järjellisyys tunnustaa vain verkkoon tarttuvan saaliin ja naureskelee järjellisyydelle, joka kertoo verkon ulkopuolisesta elämästä. On huomattava, etten pidä tieteellistä metodia tai rationaliteettia mörkönä, joka väistämättä tuhoaa mahdollisuutemme käsittää todellisuutta. On kuitenkin hyvä tietää tieteellisen otteen mahdollisuudet ja rajoitukset. Ja on hyvä ymmärtää tieteellisyyden ehdoilla määrittyvän rationaliteetin olevan vain eräs kapea alue mielen orientoitumismahdollisuuksista.

Sanotaan, että tiede kehittyy. Se on totta. Mutta mikäli tiede pitäytyy lähtökohdissaan, se tulee tehneeksi (metodologisen ja rationaliteetin tasolla tapahtuvan) paradigmaattinen virityksen ja samalla se leikkaa a priori todellisuudesta jotakin pois. Silloin tieteen kehittyminen käytössä olevaan paradigmaan nojaten ei auta, vaan on vaihdettava paradigmaa. Vertauskuvallisesti: taideteosta yritetään ymmärtää mittaamalla se yhä uudestaan ja tarkemmin ja tarkemmin (kvantitatiivinen ote). Mittaamisen tie ei johda todelliseen tietoon taideteoksesta, vaan sen todellinen olemus avautuu vasta täysin toisenlaisen lähestymistavan (esimerkiksi esteettinen ote) kautta.

Kun todellisuutta, maailmaa ja ihmisyyttä haluaa käsittää jotenkin syvemmällä tavalla, kohdataan dilemma, joka zeniläisittäin ilmaistaan toteamalla että ”ne jotka tietävät, eivät puhu ja ne jotka puhuvat eivät tiedä”. Voidaan siis kysyä, onko kirjoitukseni käsitteellisestä pyristelystä mitään hyötyä. Onko siitä vain haittaa? ”Nimetön on taivaan ja maan alkuperä. Nimeäminen on kymmenentuhannen olion äiti.” Toisaalta ihminen on kyselevä ja vastauksia etsivä ja määrittävä olento enkä usko kyselemisen kieltämisen positiiviseen vaikutukseen. Kenties on kuitenkin niin, että aikamme kyseltyämme, pyristeltyämme ja älyllistä akrobatiaa harrastettuamme huomaamme väkinäisen yrittämisen tarpeettomuuden ja oivallamme (mm. zeniläisessä perinteessä korostetun) luonnollisuuden tai ”sellaisuuden” kautta avautuvan vapauden ja luovuuden. Tietyn käsitteellisen ”kiipeämisen” jälkeen voimme hylätä tikapuut (kuten Wittgenstein esitti) tarpeettomina, sillä huomaamme pystyvämme hyppäämään ja lentämään. Vaivattomasti. Luonnollisesti. Tavallaan meidän on ensin tultava aikuisiksi, jotta voimme tulla jälleen meren rannalla leikkiviksi lapsiksi, lapsiksi jotka käsittävät meren upeuden suoraan.

Niin, siitä kävelyretkestä vielä – löysin pullopostia. Ilahduin ja ajattelin lähettää viestin itsekin. Sinä blogimeren rannoilla vaeltava satunnainen kulkija löysit viestini. Toivottavasti ilahduit.



(Séte -04)

Aikuisuus - ikuisuutta?

Ihmiskuvan perusteella ihminen voidaan nähdä esimerkiksi rationaalisena eläimenä tai psykofyysisenä, fyysisen ja psyykkisen ulottuvuuden omaavana olentona tai vaikkapa olemukseltaan henkisenä, kolmessa ulottuvuudessa (henki, sielu eli persoona ja ruumis) ilmenevänä olentona. Ihmiskuvat kytkeytyvät erilaisiin ontologisiin (todellisuuden olemusta ja luonnetta koskeviin) ratkaisuihin ja edelleen maailmankuvaan.

Oma ihmiskäsitykseni on moniulotteinen. Reduktionistinen lähestymistapa, jossa ihmi-syys ja minuus palautetaan fysiikkaan ja aivojen sähkökemiallisiin prosesseihin tuntuu itselleni vieraalta. Olen jossakin määrin essentialistisen ihmiskäsityksen kannalla; katson että ihmisellä on tietty olemus, ihmisideaali, jonka toteuttamiseen meidän jokaisen olisi pyrittävä. Ihmisessä on useita kerroksia tai tasoja. Eräällä tasolla pidän ihmistä ikuisuus-olentona. Toisaalta ajattelussani on myös sartrelaiseen eksistentialistiseen ajatteluun liittyviä piirteitä; ihminen määrittää itseään ja ihmisyyttään valintoja tekemällä. Ihminen on pakotettu valitsemaan. Sartrelaisen eksistentialismin ytimessä oleva ateismi ei kuitenkaan tunnu itselleni todelta.

Olen joskus pohtinut ihmisyyttä myös aikuinen-lapsi -käsiteparin avulla. Mitä on hyvä ihmisyys? Olen ajatellut, että sekä aikuisuutta että lapsenmielisyyttä voidaan tarkastella yhtäältä positiivisesta, tavoiteltavasta näkökulmasta ja toisaalta negatiivisesta, ei-tavoiteltavasta näkökulmasta. Terve positiivinen ihmisyys sisältää positiivisen lapsenmielisyyden ulottuvuuden. Positiivinen ihminen on positiivisessa mielessä lapsenkaltainen. Positiivinen lapsenmielisyys merkitsee mm. luontevaa myötäelämisen kykyä, mielikuvituksen voimaa sekä kykyä ihmetellä monimuotoista todellisuutta - jokaiseen hetkeen voi sisältyä ainutlaatuisuuden kosketus; tämä... perhonen - tämä... kukka - tämä... ihminen. Lapsi pystyy näkemään asiat suoraan, tuoreesti. Negatiivisen aikuisuuden kyllästämä mieli on käsitteelliseen kategorisointiin ehdollistunut, todellisuuden yksinkertaistava ja ei-ihmettelevä. Negatiivinen lapsenmielisyys on mm. kiukuttelua, itsekkyyttä ja vastuun-välttelyä. Positiviinen aikuisuus merkitsee mm. vastuunottamista, totuudellisuutta sekä kykyä loogisanalyyttiseen ajatteluun. Näiden näkökohtien valossa määritän tavoiteltavan aikuisuuden positiivisen aikuisuuden ja positiivisen lapsellisuuden synteesiksi. Tässä syntetisoituu pää ja sydän, järki ja tunne.

Tasapainoinen ihmisyys liittyy aikuisuuteen. En pidä aikuisuutta fyysiseen ikään liittyvänä määreenä, vaan laadullisena ominaisuutena. Aikuinen ihminen on tietoisesti valinnut kasvun ja jatkuvan oppimisen tien. Aikuisuus on mielenkiintoinen käsite. Aikuinen. Tarkastellessani käsitettä uteliaasti, odottaen, se ikään kuin jakaantuu kahteen osaan: ensimmäinen osa on a ja toinen osa ikuinen, siis a-ikuinen, aikuinen ihminen on a-ikuinen ihminen. Mitä tämä merkitsee? A on aakkosten ensimmäinen kirjain, viittaa alkuun ja ensimmäiseen - perustaan. Ikuinen puolestaan on iäinen, katoamaton. Aikuisuus, a-ikuisuus, on siis ensimmäistä, perustavaa katoamattomuutta; aikuinen, a-ikuinen, on ensimmäinen ikuinen; nämä määritelmät avaavat eteeni hyvin jännittävän, monenlaisia ajatuksia ja mielleyhtymiä sisältävän näköalan. Aikuisuus ensimmäisenä, perustavaa laatua olevana ikuisuutena, a-ikuisuutena, kytkeytyy mielessäni ihmis- ja todellisuuskäsitykseen, jonka valossa ensimmäinen ikuinen on elämänkoulussa hyvään alkuun päässyt, syntyperästään ja olemuksestaan tietoinen oppilas.

Rakkaudessa aikuistuva,
-gs