Kokemisen mittakaava

Julkaisu käyttäjältä On.

Mitä jäbä duunaa?

Mitä aiot tehdä tänään? Päiväkoti? Muistio? Kokous? Ehditkö? Raportti? Huomenna! Koulutus? Kiire? Palaveri? Lausunto? Ylihuomenna! Pöytäkirja? Loppuraportti?

Et ihmettele, kun moista kysyn. Länsimainen ihminen kun on ehdollistunut elämään tekemisessä. ”Mitä teit viikonloppuna? Miten aiot viettää hiihtolomaa?” Tekemisen kautta teet itsesi näkyväksi, hyväksytyksi ja tarpeelliseksi. Olet sitä mitä teet. Jos et tee mitään, et myöskään ole mitään.

”Älä siinä vain istu ja ihmettele, vaan tee jotakin!” Kuinka monesti olemmekaan ohjeistaneet toisiamme tekemään ”jotakin”. Tämän seurauksena näemme ympärillämme pakkomielteistä puuhastelua ja addiktioita mitä erilaisimpiin aktiviteetteihin. Normaalia ihmiselämää?

Mitä mahtaa tapahtua, jos päätät sittenkin vain istua, vain olla?

Uhkarohkeaa? Lakkaatko olemasta? Et suinkaan, sillä kysehän on tällöin nimenomaan olemisesta. Onko ”oleminen” passiivista? Tapahtuuko mitään? Kyse ei ole staattisesta tilasta, sillä oleminen toteutuu, se virtaa.

Olemisen perustaan viittaa kaunis sana ”On”.

Tämä ulkoisesti pieni sana viittaa kaikkeen olevaan. Suuri sana pienessä paketissa!

"Mitä jäbä duunaa?"

Mitäpä jos jäbä vain on?

Tämä jäbä on päättänyt olla.

- - -

Lisää olemista löydät facebook-sivullani "On"

tämä on ote Jorma Ronkaisen viimeistelyvaiheessa olevasta kirjasta "On" (facebook.com/OnKaikki)

"On" -nellista Uutta Vuotta!

Kävin ruokakaupassa. Vuoden viimeinen auringonlasku oli niin komea, että pysäytin tien laitaan.

Vuodenvahde on erityisen otollinen aika pysähtyä hetkeksi ihmettelemään missä mennään. Mitä on jäänyt taaksesi ja mitä näet edessäsi? Ihania muistoja? Ikäviä kokemuksia? Toiveikasta odotusta paremmasta huomisesta? Pelokasta kyyristelyä tuntemattoman edessä?

Menneestä voi oppia, mutta kovin usea on jäänyt sen vangiksi. Menneisyyden "mutkuttelijat" menevät piiloon eilisen taakse. Pessimistiset mutkuttelijat selittävät: "Kyllähän minä muuten tekisin tai voisin, mutta kun minun mies, vaimo, työkaveri, naapuri, anoppi, sisko, veli, isä, äiti... sanoi, teki, jätti tekemättä, jätti sanomatta... eilen, viime viikolla, viime lomalla, lapsuudessa...". Selitysten virta on loputon. "Kyllähän minä, mutta kun minulla on tämä diagnoosi."

Mutkuttelijalle tämä hetki ja sen mahdollisuudet eivät koskaan kelpaa, vaan ne suodatetaan ja latistetaan aina menneen ehdoilla. "Kyllähän minä, mutta kun..." Optimistiset mutkuttelijat puolestaan muistavat aina vedota menneisiin saavutuksiin. "Etkö sinä tiedä kuka olen ja mitä olen saanut aikaan?" Optimistinen mutkuttelija sulkee silmänsä tämän hetken rikkaudelta, passivoituu, kivettyy ja vaipuu muistoihin. "Oi niitä loiston päiviä..."

Entäpä tulevaisuus? Huominen on mahdollisuus, mutta elämä tapahtuu nyt. Tämä tuntuu unohtuneen "sitkuttelijoilta". Sitkuttelija suodattaa tämän hetken kuvitteellisen huomisen ehdoilla. Pessimistinen sitkuttelija varoittaa itseään: "en uskalla iloita, en uskalla edes yrittää, sillä tämä kaikki on vain väliaikaista. Olen epäonninen - huomenna, ensi viikolla, joskus petyn, teen vararikon, sairastun, menetän rakkaan ihmisen... viimeistään kuolemaan kaikki kuitenkin päättyy." Optimistinen sitkuttelija puolestaan vakuuttaa, että "ei ole syytä tehdä muutoksia elämässä ainakaan vielä, ei juuri nyt, sillä sitten kun huomenna, ensi viikolla, ensi vuonna koittaa kesäloma, löydän elämänkumppanin, voitan lotossa, aloitan eläkepäivät... sitten kaikki muuttuu paremmaksi."

Elämä on suora lähetys. Elämä ei tapahdu "sitten kun". Elämä ei ole "mutta kun".

Elämä sijaitsee mutkuttelun ja sitkuttelun välissä. Elämä "On".

"On" on nyt, "On" on joka hetki. Käytän pientä suurta sanaa "On" viittaamaan kaikkeen olevaan. Myös ajatukset olemassaolemattomuudesta ilmenevät tai ovat ilmenemättä "On"-nen viittaamassa nykyisyydessä. Mutkuttelijat ja sitkuttelijat mutkuttelevat ja sitkuttelevat ikuisessa preesenssissä, ainaisessa "On"-nessa. Imperfekti ja futuuri ovat kivoja ja hyödyllisiä aikamuotoja. Ne ovat kuitenkin vain aikaMuotoja, tyhjiä muotoja ellei "On"-nesta ammenneta sisältöä. Jotakin oli ja jotakin tapahtui. Jotakin tulee olemaan ja tapahtumaan. Verbejä taivutellaan tässä ja nyt, preesenssissä ja preesens antaa olemiselle ja tapahtumiselle sisällön. Preesens on täysi ja tosi aikamuoto. Preesens "On".

Nyt on hyvä hetki laskeutua preesenssiin, oleutua olemiseen, maadoittua "On"-neen. Elämä virtaa "On"-nessa. Oletko mukana?

"On"-nellista Uutta Vuotta 2014!

---

"On" (Facebook)

Vain olla

Kolmasluokkalainen aloittaa tänään. Minä jatkan. Loma päättyi, vuorotteluvapaa alkoi. Jotakin päättyy ja jotakin alkaa. Aina. Talossa on hiljaista. Ei sentään aivan äänetöntä. Kello raksuttaa. Jääkaappi surisee. Koira rapsuttaa korvaansa. Rauhallista.

Moni on kysynyt minulta, mitä aion tehdä vuorotteluvapaalla. Niin. Tekemisen kautta teet itsesi näkyväksi, hyväksytyksi, tunnetuksi. Länsimainen ihminen elää tekemisen todellisuudessa. Olet sitä mitä teet. Jos et tee mitään, et ole mitään. Tarkoitukseni on kuitenkin "vain olla". Uhkarohkeaa? Antaa asioiden tapahtua. Mahdotonta? Lähden kohta koiran kanssa kävelylle. Haistelen tuulta ja saattaapa olla että tunnin kuluttua löydän itseni pitkältä pyörälenkiltä. Mikä siinä on, että viihdyn niin hyvin polkupyörän satulassa? Ehkä sittenkin kirjoitan hiukan. Lueskelua? Saas nähdä. Iltapäivällä ajattelin laatia makaroonilaatikon perheen työtätekevälle ja koululaiselle.

Niin tai näin - vaistoan että puhtaan olemisen kautta syntyy tilaa jollekin syvemmälle, salaiselle. Löydän hiljaisuuden. Rauhan. Levon. Tyyneyden. Ihan läheltä. Tästä. Lepään. Tämä on todellinen kotini. Mielen hiljentyessä tunnen, että hiljaisuudella on jollakin merkillisellä tavalla oma äänensä.

Nyt-hetken mysteeri ei ole teoria. Se ei ole käsitteellinen malli. Se ei ole oppi. Mysteeri on jotakin käsittämätöntä. Se on tietämisen tuolla puolen, ei-tietämisen piirissä. Lokerointia rakastava mieli ei pysty hengittämään ei-tietämisen ilmapiirissä. Mieli elää nimeämisestä, luokittelusta, vertailusta, yhdistelystä. Nämä mielen toiminnot ovat toki monella tapaa ja monessa kohtaa hyödyllisiä. Elämän mysteerin voi kuitenkin vain tuntea. Kokea. Nähdä. Tuntija, kokija ja näkijä on yhtä tuntemansa, kokemansa ja näkemänsä kanssa. Mieli toki tykkää julistaa "minä tunsin, minä koin, minä näin...". Minä. Minä. Minä.

On kuitenkin niin, että mysteeri ei mahdu minään. Ajatus erillisestä minästä sen sijaan sopii mysteeriin. Siispä. Puhtaan, paljaan olemisen kautta. Elää mysteeriä todeksi. Ei huomenna. Ei ensi viikolla. Ainoastaan nyt. Siinä aavistus vuorotteluvapaan "tekemisestä". Kuten kuuluisa filosofi Jere Karalahti on viisaasti lausunut: "Mä en voi vaikuttaa menneeseen enkä tulevaan. Mä haluan vaikuttaa tähän hetkeen. Mä haluan elää nykyhetkessä."