Kysymysten ytimessä on todellisuuden ja tietoisuuden suhde. Tieteen valtavirta edustaa reduktionistista materialismia. Tietoisuus ja kaikki elämä palautetaan (redusoidaan) elottomaan materiaan, aineeseen. Reduktionismin kehittyneempi muoto, ns. emergentti materialismi puolestaan pitää tietoisuutta aivojen monimutkaisen sähkökemiallisen toiminnan, kehon ja ympäristön välisen dynamiikan emergenttinä ominaisuutena, seurauksena. Aivot tuottavat tietoisuuden samaan tapaan kuten sähkögeneraattori sähkön. Generaattorin sammuessa sähköntuotanto lakkaa, tietoisuus sammuu. "Kuka teki generaattorin", saattaa joku kysyä. "Generaattori valmistui sattumalta yrityksen ja erehdyksen kautta hyvin pitkän ajan kuluessa", vastaa (emergentin) materialismin kannattaja ja viittaa darwinistiseen ajatukseen elämästä sopeutumiskilpailuna vihamielisessä ympäristössä. Materialistisen todellisuuskäsityksen lähtöolettamuksena on todellisuuden jakaminen elottomaan ja elävään. Valtaosa modernin maailmankuvan omaksuneista ihmisistä on ehdollistunut ajattelemaan, havaitsemaan ja toimimaan tämän todellisuuskäsityksen mukaisesti. Tästä on aiheutunut paljon vakavia seurauksia sekä yksilöllisellä että globaalilla tasolla. Oman edun tavoittelu myrkyttää ihmissuhteet ja maapallo luonnonvaroineen nähdään resurssina, jota voi lyhytnäköisesti riistää ja raastaa.
Materialistinen todellisuuskäsitys on vain olettamus. Entäpä jos lähtökohdaksi asetetaan, että kaikki on elävää, kaikki on elämää. Tämä olettamus ei olisi mitään uutta ja ihmeellistä, sillä kaikkien luonnonkansojen todellisuuskäsitys on perustunut tähän. Edelläkuvatussa analogiassa aivoja verrattaisiin sähkögeneraattorin sijaan radioon, televisioon tai vaikkapa tietokoneeseen. Tietoisuus olisi signaali, jonka laite vastaanottaa, muuntaa ja toistaa sille ominaisella tavalla. Tietoisuus olisi ohjelma, joka toimii tietokoneessa. Tämän analogian valossa tietoisuus ei redusoituisi aivoihin. Radion rikkoutuessa radiosignaali ei katoaisi. "Kuka teki vastaanottimen? Kuka lähettää signaalin? Mistä signaali on peräisin?"
Elävä universumi on tehnyt vastaanottimen. Itse asiassa se on tehnyt lukemattomia vastaanottimia. Kaikki oleva, elottomina pitämistämme mineraaleista elollisina pitämiimme monisoluisiin eliöihin asti vastaanottavat signaalin, muuntavat ja toistavat sitä, kukin tavallaan. Tietoisuuden signaalia ei lähetetä mistään tietystä paikasta, vaan signaali on todellisuus, signaali on kaikki se mitä on juuri nyt. Signaalin lähetys alkoi alkuräjähdyksessä. Elävän universumin syntypamaus kaikuu yhä, tässä ja nyt, todellisuutena, olevana, elävänä, sinuna, minuna, näinä sanoina ja ajatuksina, edessäni olevana tietokoneena, tuolina, ikkunana, maisemana, talona... Tietoisuuden signaali on matkannut, muuntunut ja toistunut 13.8 miljardia vuotta tähän ainutlaatuiseen hetkeen. Elävä universumi tutkailee ja peilaa itseään kaikessa olevassa ja kaiken olevan kautta. Sinun ja minun keholliset ulottuvuudet ovat ainutlaatuisia ikkunoita todellisuuteen.
Tieteen piirissä yhä useampi aivotutkija, biologi, lääkäri, fyysikko ja matemaatikko esittää ajatuksia jotka viittaavat elävään, tietoiseen universumiin. Kovin moni tieteen auktoriteettiin nojaava tutkija ja maallikko tuntuu kuitenkin yhä omaavan mekanistisen "todellisuus on kuin biljardipallopeli" -tyyppisen todellisuuskäsityksen. Tämä siitä huolimatta vaikka kvanttifysiikan löydöt ovat jo viime vuosisadan alkupuoliskolla ovat osoittaneet mekanistisen paradigman virheellisyyden. Todellisuus on merkllinen paikka, suorastaan ihmeellinen. Mainittakoon vaikkapa superposition periaate. Superpositio tarkoittaa, että tarkasteltava systeemi voi olla useassa eri tilassa samanaikaisesti. Tätä havainnollistaa kuuluisa Schrödingerin kissaparadoksi: laatikkoon suljetun kissan tilasta ei voi sanoa varmuudella mitään ennen kuin havainto tehdään. Superpositio on ns. "sekoitettu tila", jossa molemmat vaihtoehdot ovat voimassa. Vasta havainto vie superposition johonkin tiettyyn tilaan: radioaktiivisen aineen ydin on hajonnut aiheuttaen myrkkypullon rikkoutumisen ja kissan kuoleman tai kissa on elävä. Lukuisat havainnot osoittavat että luonnosta löytyy rakenteita, joita voi luonnehtia superpositioiden kokoelmana. Sanotaan, että "maailma on mahdollisuuksia täysi" ja näin todella on tieteenkin näkökulmasta! Kvanttifysiikan selittämä todellisuus on mahdollisuuksien kvanttikenttä. Tietoisuudella on ratkaiseva rooli, kun potentiaalisuuden kentästä piirtyy esiin havainto. "Esse est percipi", oleminen on havaituksi tulemista.
Toinen merkillisyys on aineen tyhjyys, sen onttous. Esimerkiksi allani oleva varsin kiinteältä rakenteelta tuntuva tuoli on yli 99% tyhjää täynnä. Kaikki oleva koostuu atomeista. Atomin ydin on pikkuruinen sitä ympäröivään elektroniverhoon nähden. Ytimen ja verhon välissä on valtavasti tyhjää tilaa. Kuvitelkaamme atomi jalkapallostadionin kokoiseksi. Sijoitetaan atomin ydin keskiympyrään. Elektroniverho sijaitsee stadionin ulkorakenteiden tasolla. Minkä kokoinen atomin ydin on tässä mallissa? Jalkapallon kokoinen? Pienempi. Tennispallon? Pienempi. Atomin ydin on herneen kokoinen. Jos ydin kuvitellaan jalkapallon kokoiseksi, elektroniverho asettuisi satojen metrien päähän. Tehdään toinen ajatuskoe ja leikitään koko ihmiskunnalla. Maapallon väkiluku on reilut 7 miljardia. Otetaan kaikkien ihmisten sisältämistä atomeista tyhjät pois ja ytimet kasaan. Kuinka iso kimpale ainetta meillä olisi? Montako kuutiota? Ihmiskunnan atomit mahtuvat yhden sokeripalan kokoiseen laatikkoon.
Huimaavan pieniä ovat siis atomin ytimet. Ovatko ne kuitenkin konkreettisia ja kiinteitä todellisuuden rakennuspalikoita? Eivät ole. Päästäksemme eroon biljardipallo-mielikuvista on syytä ymmärtää ettemme voi nähdä atomeita. Näkeminen edellyttää valon heijastumista kappaleesta ja valon aallonpituus asettaa ala-rajan heijastumista aiheuttavan kappalen koolle. Atomin koko selvästi tätä alarajaa pienempi, joten emme voi nähdä sitä tarkimmallakaan valomikroskoopilla. Toisekseen, hiukkasilla on myös aaltoluonne. Aaltohiukkadualismin perusteella tiedämme, että aine käyttäytyy sekä hiukkasten että aallon tapaan. Aine on yhtäältä nonlokaalia aaltoilua, kenttä joka ei sijaitse missään tietyssä paikassa ja toisaalta aine koostuu hiukkasista, joiden havainnointia rajoittaa Heisenbergin epätarkkuusperiaate; voimme mitata hiukkasen paikan mutta emme liikemäärää tai päinvastoin. "Esse est percipi." Olemme epäsuorien havaintojen varassa. Olemme tulkintojen ja mielikuvien varassa.
Hiukkaskiihdytin on laite, jonka avulla voimme tarkastella lähes valonnopeudella tapahtuvan hiukkaustörmäyksen seurauksia. Hajoamishiukkasten radat ja energiat ovat havaittavissa ja laskettavissa. Tämän perusteella voidaan rekonstruoida alkuperäisen hiukkasen massa ja rakenne. Atomin ydin koostuu nukleoneista, tarkemmin sanottuna protoneista ja neutroneista. Ne puolestaan koostuvat kvarkeista.
(kuva: https://peda.net/oppimateriaalit/e-oppi/lukio/kemia/n%C3%A4yteluvut/eke2/1/1-2-atomin-rakenne)
Myöskään kvarkit eivät ole mitään konkreettisia mikroskooppisia kappaleita. Itse asiassa ne eivät ole kappaleita ensinkään, yksittäistä kvarkkia ei ole havaittu. Vahva vuorovaikutus, ns. värivaraus sitoo ytimen rakenteet yhteen. Voi sanoa, että substantiivin sijaan kvarkit ovat pikemminkin verbejä. Objektimaisen, oliomaisen olemisen sijaa kvarkit tapahtuvat. Tätä kuvastaa myös niille annetut nimet: up (ylös), down (alas), charm (lumo), strange (outo), truth (totuus) ja beauty (kauneus). Kvanttifysiikan voidaankin sanoa vahvistavan sen minkä Herakleitos kertoi 2500 vuotta sitten. Kaikki arkitodellisuudessa havaittu kiinteä aine on atomitason todellisuudessa liikettä, värähtelyä, hiukkasia, kenttiä, aaltoja. Herakleitosin sanoin: "Panta rhei kai ouden menei.". Kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan.
Mitä nämä mikrotason merkillisyydet tarkoittavat makrotasolla? Mitä implikaatioita niistä on muotojen, värien, äänien ja hajujen maailmassa? Mitä tämä tarkoittaa todellisuus- ja identiteettikäsityksille? Mikä on tajunnan ja maailman suhde? Superposition idea merkitsee mullistusta. Paljastuu, että todellisuuskäsityksessämme on sokea täplä. Olemme ehdollistuneet ajattelemaan, että todellisuus koostuu kahdesta osasta: subjektiivisesta (= minä, tajunta, henkinen tunteiden ja ajatusten maailma) ja objektiivisesta (ei-minä, maailma, materiaalinen konkreettisten asioiden ja ilmiöiden maailma). Arkiajattelun valossa tämä tuntuu luonnolliselta ja itsestäänselvältä. "Minä" sijaitsee päässä, tässä kehossa. "Minä" ei ole sama asia kuin tuoli jolla istun tai edessäni oleva tietokone. Tämä jako on käytännöllinen ja on sisäänrakennettu tapaamme käyttää kieltä ja kommunikoida. Ennakkoluuloton tarkastelu kuitenkin paljastaa, että tämä jako on opittu. Se ei ole maailmassa vallitseva objektiivinen tosiasia. Tuoli, tämä keho, tietokone, ikkuna ja siitä avautuva maailma todentuu, se on olemassa jos ja vain jos se ilmenee tietoisuudessa. Maailma tulee todeksi tuntemuksina, näkemisenä, kuulemisena, maistamisena, tunteena tai ajatuksena tietoisuudessa. "Esse est percipi."
Tietoisuuden ulkopuolisesta todellisuudesta puhuminen on epätäsmällistä, harhaanjohtavaa ja epätieteellistä kielenkäyttöä, joka perustuu virheelliseen olettamukseen tietoisuuden sijainnista jossakin tietyssä pisteessä. Kukaan ei ole löytänyt paikkaa, jossa tietoisuus sijaitsee. On käytännöllistä viitata minä-käsitteellä tähän kehoon, mutta ennen tätä sopimuksenvaraista dualistista jaottelua on yksi jakamaton todellisuus, elävä universumi. Viittaan tähän todellisuuden ja tietoisuuden ykseyteen käsitteellä "On". Uskonnot puhuvat jumalasta, kvanttifyysikot matriisista, mystikot kosmisesta tietoisuudesta... Kaikki nämä, "On" mukaanluettuna ovat vain nimilappuja, kylttejä, tienviittoja "siihen". Käytän pointteria "On", sillä koen että "se" ei ole substantiivi, se ei ole objekti. Objekti-mielikuvan myöstä ajautuisimme taas dualistiseen tapaan jakaa oleva siihen joka tietää (subjekti) ja siihen joka tiedetään (objekti). Todellisuus on verbi, johon "On" viittaa samanaikaisesti riittävän tarkasti ja riittävän yleisesti. Kaikki mitä on, ilmenee tietoisuudessa, joka on kaikki mitä on.
"As a man who has devoted his whole life to the most clear headed science, to the study of matter, I can tell you as a result of my research about atoms this much: There is no matter as such. All matter originates and exists only by virtue of a force which brings the particle of an atom to vibration and holds this most minute solar system of the atom together. We must assume behind this force the existence of a conscious and intelligent mind. This mind is the matrix of all matter." - Max Planck (yksi 1900-luvun tärkeimmistä fyysikoista, Nobel-palkinto 1918, kvanttimekaniikan isä)
