Näytetään tekstit, joissa on tunniste meri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste meri. Näytä kaikki tekstit
keskiviikkona, elokuuta 15, 2018
Muovit paidoiksi
Meristä ja rannoilta muovit pois ja paidoiksi. Ja kengiksi. Tässä on ideaa joka on jo jalostunut tuotteiksi!
keskiviikkona, elokuuta 09, 2017
Höga kusten
Lauantaina yövyimme "korkean rannikon" (Höga Kusten) alueella Norrfällsvikens Camping -leirintäalueella. Paikkaa voi suositella! Otin oheisen kuvan iltasella kun tuplasateenkaari ilmestyi taivaalle.
"Korkearannikko (Höga kusten) Ångermanlannin maakunnassa Koillis-Ruotsissa on listattu UNESCOn maailmanperintökohteeksi sen ainutlaatuisen ja upean rantaviivan ja punaisen Nordingrå-graniittikallion ja -kivikon ansiosta.
Jääkausi 9 600 vuotta sitten ja sen jälkeinen jäätikön vetäytyminen johtivat siihen, että ennen alas mereen painunut maa on kohonnut dramaattisesti ylöspäin. Maa on kohonnut jään painon väistyttyä jo noin 295 metriä."
(http://finland.visitsweden.com/art…/ruotsin-korkea-rannikko/)
sunnuntai, marraskuuta 16, 2014
Melankolia
Terveiset Kalajoelta!
Aamukävely merenrannalla. Kaunista, hyvin kaunista. Kävelin kuvassa näkyvän särkän päähän. Karua. Kaunista. Kaksi joutsenta.
Alkuun mieleni työnsi pois tunnetta, se väisteli jotakin joka ei mielen mielestä kuulunut tähän hetkeen. Sitten tulin tietoiseksi mielen työstä. Annoin tunteen olla, tulla lähelle, koskettaa. Sanoin tunteelle: "Sinä saat olla siinä". Tunnistin melankolian, surumielisyyden. Mieleni halusi tietää syyn. Miksi tämä melankolia? Miksi tämä hiljainen suru kaiken tämän kauneuden keskellä? Miksi, miksi...
Tämä tunne saa olla tässä. Tätä tunnetta ei ole tarve älyllistää, tätä tunnetta ei tarvitse selittää pois. Tämä tunne on elämän liikettä tässä hetkessä. Tämä surumielisyys on tunne elämän hauraudesta talvisella merenrannalla. Kaunista. Niin kaunista.
- Jorma Ronkainen
torstaina, lokakuuta 23, 2014
perjantaina, kesäkuuta 30, 2006
Aamu
Toukokuinen aamuhetki klo 5:53 Välimeren rannalla. Zenhenkinen kuvatarina aamun ihanuudesta.
(Valokuvatorstain aiheena aamu.)
-gs
lauantaina, toukokuuta 27, 2006
Tunnin kukinta
Aistin varhaisissa aamuissa erityistä taikaa. Juoksukengät jalkaan ja menoksi. Rauhassa. Kehoa kuunnellen. Jalat tuntuvat aluksi raskailta. Katsellen. Hengitys. Nyt on hyvä. Perillä. Läsnä. Jatkuvasti. Nyt. Nyt. Näin on hyvä. Rennosti. Rytmi. Rauha.
Heräilevä miljoonakaupunki paljastaa minulle karhean kodikkuutensa. Yksinäinen bussi.
Maalaiskylän hiekkatie rapisee kengänpohjien alla. Huumaava tuomen tuoksu. Kuulen linnut.
- - -
Viime viikolla juoksin useana aamuna merenrannassa. Lähes tyyntä. Tyhjät aurinkotuolirivistöt. Autiot rantakahvilat. Aavistus punaista itäisen niemen yllä. Laiskoja merenlaineita. Kuulen kukon. Punerrus laajenee, syvenee.
Pysähdyn ja odotan... Siinä!
Tulenleimahdus täyttä taikaa!
Liekki yltyy ja kohta kokonainen tulipallo kohoaa niemen ylle.
Jatkan juoksua. Kiihdytän vauhtia. Sydän ja koko olemus täynnä olemisen riemua.
Palaan rantahotelliin ja hiivin huoneeseemme. Kullannuput nukkuvat vielä. Vierekkäin. Äiti ja tytär verhon läpi siivilöityvässä punertavan pehmeässä valossa. Kaunista. Nopea suihku. Kahvikupillisen ja kirjan kanssa parvekkeelle. Aurinko lämmittää juuri sopivasti. Kello ei ole vielä seitsemää. Tämä on aikaa itselleni. Ylellistä. Onnea.
Ymmärrän vanhan zen-runon;
"Aamun ihanuus joka kukkii tunnin
ei eroa ytimeltään jättiläispetäjästä,
joka elää tuhat vuotta."
-gs
Heräilevä miljoonakaupunki paljastaa minulle karhean kodikkuutensa. Yksinäinen bussi.
Maalaiskylän hiekkatie rapisee kengänpohjien alla. Huumaava tuomen tuoksu. Kuulen linnut.
- - -
Viime viikolla juoksin useana aamuna merenrannassa. Lähes tyyntä. Tyhjät aurinkotuolirivistöt. Autiot rantakahvilat. Aavistus punaista itäisen niemen yllä. Laiskoja merenlaineita. Kuulen kukon. Punerrus laajenee, syvenee.
Pysähdyn ja odotan... Siinä!
Tulenleimahdus täyttä taikaa!
Liekki yltyy ja kohta kokonainen tulipallo kohoaa niemen ylle.
Jatkan juoksua. Kiihdytän vauhtia. Sydän ja koko olemus täynnä olemisen riemua.
Palaan rantahotelliin ja hiivin huoneeseemme. Kullannuput nukkuvat vielä. Vierekkäin. Äiti ja tytär verhon läpi siivilöityvässä punertavan pehmeässä valossa. Kaunista. Nopea suihku. Kahvikupillisen ja kirjan kanssa parvekkeelle. Aurinko lämmittää juuri sopivasti. Kello ei ole vielä seitsemää. Tämä on aikaa itselleni. Ylellistä. Onnea.
Ymmärrän vanhan zen-runon;
"Aamun ihanuus joka kukkii tunnin
ei eroa ytimeltään jättiläispetäjästä,
joka elää tuhat vuotta."
-gs
tiistaina, toukokuuta 23, 2006
Viisasten kivi
Lauantaina iltapäivällä kävelin Kreetalla Hanian lähellä meren rannalla; katsoin, kuuntelin, haistelin, nautin. Halusin painaa näkymän mieleeni. Olin jättämässä hyvästejä Välimerelle. Usean aamulenkin yhteydessä olin ihaillut upeita auringonnousuja ja nyt viikon mittainen loma oli päättymässä, enkä tiennyt milloin näkisin Mare Nostrumin uudestaan. Ajattelin, että ehkäpä poimisin jonkun kiven mukaani muistoksi. Samassa silmiini osui vetäytyvässä aallossa pyörivä valkoinen kivi. Nostin sen käteeni ja tunsin heti että tässä se on; virtaavan veden, hiekan ja lukemattomien aaltojen yhteistuloksena muotoutunut käteen sopiva kaunis kivi. Jatkoin matkaani, pyörittelin kiveä kädessäni ja kuuntelin mitä se kertoisi minulle.
Viitisentoista vuotta sitten totesin tutkimusseminaarissa graduaihettani esitellessäni, etten väitä mitään viisasten kiveä löytäneeni. Alkujaan olin mielessäni ajatellut määrittäväni koko tieteenalan paradigman uudestaan. Normaalitieteen kriisi ja kuhnilainen kumous! Prosessin aikana huomasin asettaneeni riman liian korkealle. Muistan erään uneni tuolta ajalta. Siinä graduni ohjaaja totesi työni keskeneräisen version luettuaan sen olevan ”ihastuttava” ja ”nerokas”. Jälkikäteen ymmärrän, että unen tarkoitus oli valaa minuun uskoa, sillä alkuhuuman jälkeen kyseenalaistin varsin rajusti tutkimukseni mielekkyyden. Pelkäsin haukanneeni liian ison palan. Pelkäsin rajanneeni työni epämielekkäästi. Pelkäsin asettaneeni tutkimusongelman epämääräisesti. Pelkäsin etten saa gradua valmiiksi. Pelkäsin.
Kontemplaatioiden ja vaimoni rohkaisun myötä työ tuli kuitenkin tehtyä. Ei tullut viisasten kiveä. Tuskin tuli ”ihastuttava” tai ”nerokas” työ. Kohtalainen taisi sentään tulla, sillä eximia cum laude approbatur oli laitoksellamme varsin harvoin annettu arvosana.
”Viisasten kivi”. Varsin yleinen käsitys on, että alkemian tavoitteena oli valmistaa ainetta, viisasten kivi, jonka avulla voitaisiin muista metalleista valmistaa kultaa. Todellinen alkemia on kuitenkin luonteeltaan henkistä. Siinä on kyse sielullisesta prosessista, jossa pyritään ratkaisemaan ihmisyyden ongelma; kuka olen, mistä tulen ja minne menen. Ongelman ratkaisu on viisasten kivi, jonka avulla vastaus voidaan käytännössä elää todeksi. Henkisen alkemian viisasten kivi on elävä vastaus ihmisyyden ongelmaan. Kyllä, sen avulla voidaan valmistaa kultaa - sielun kultaa.
Tänään ymmärsin, että se mitä olen löytänyt, on juuri se. Viisasten kivi.
Entäpä Kreetan kiveni, mitä se kertoi? Ehkäpä se sysäsi liikkeelle prosessin, jonka tuloksena syntyi tämä kirjoitus. Rannalla kävellessäni, kiveä tunnustellessani ja merta katsellessani mieleeni nousi kolme teemaa; kiven alkuperä, sen muoto ja sen väri. Näistäkin syntynee kirjoitus. Kiitos kivi.
rakkaudessa,
-gs
Viitisentoista vuotta sitten totesin tutkimusseminaarissa graduaihettani esitellessäni, etten väitä mitään viisasten kiveä löytäneeni. Alkujaan olin mielessäni ajatellut määrittäväni koko tieteenalan paradigman uudestaan. Normaalitieteen kriisi ja kuhnilainen kumous! Prosessin aikana huomasin asettaneeni riman liian korkealle. Muistan erään uneni tuolta ajalta. Siinä graduni ohjaaja totesi työni keskeneräisen version luettuaan sen olevan ”ihastuttava” ja ”nerokas”. Jälkikäteen ymmärrän, että unen tarkoitus oli valaa minuun uskoa, sillä alkuhuuman jälkeen kyseenalaistin varsin rajusti tutkimukseni mielekkyyden. Pelkäsin haukanneeni liian ison palan. Pelkäsin rajanneeni työni epämielekkäästi. Pelkäsin asettaneeni tutkimusongelman epämääräisesti. Pelkäsin etten saa gradua valmiiksi. Pelkäsin.
Kontemplaatioiden ja vaimoni rohkaisun myötä työ tuli kuitenkin tehtyä. Ei tullut viisasten kiveä. Tuskin tuli ”ihastuttava” tai ”nerokas” työ. Kohtalainen taisi sentään tulla, sillä eximia cum laude approbatur oli laitoksellamme varsin harvoin annettu arvosana.
”Viisasten kivi”. Varsin yleinen käsitys on, että alkemian tavoitteena oli valmistaa ainetta, viisasten kivi, jonka avulla voitaisiin muista metalleista valmistaa kultaa. Todellinen alkemia on kuitenkin luonteeltaan henkistä. Siinä on kyse sielullisesta prosessista, jossa pyritään ratkaisemaan ihmisyyden ongelma; kuka olen, mistä tulen ja minne menen. Ongelman ratkaisu on viisasten kivi, jonka avulla vastaus voidaan käytännössä elää todeksi. Henkisen alkemian viisasten kivi on elävä vastaus ihmisyyden ongelmaan. Kyllä, sen avulla voidaan valmistaa kultaa - sielun kultaa.
Tänään ymmärsin, että se mitä olen löytänyt, on juuri se. Viisasten kivi.
Entäpä Kreetan kiveni, mitä se kertoi? Ehkäpä se sysäsi liikkeelle prosessin, jonka tuloksena syntyi tämä kirjoitus. Rannalla kävellessäni, kiveä tunnustellessani ja merta katsellessani mieleeni nousi kolme teemaa; kiven alkuperä, sen muoto ja sen väri. Näistäkin syntynee kirjoitus. Kiitos kivi.
rakkaudessa,
-gs
keskiviikkona, toukokuuta 03, 2006
Pullopostia
Vappu oli kaunis. Aurinko paistoi myös Helsingin Lauttasaaren edustalla Melkin saaressa. Vappuaattona iltapäivällä kävelin saaren ympäri merta, jään muovailemia silokallioita ja olemassaolon upeutta ihmetellen.
Meri. Rakastan merta.
Meri on aina kiehtonut ihmistä. Romanttista tajua omaava on ihaillut sen kauneutta ja kunnioittanut sen voimaa. Ahneuteen ja lyhytnäköisyyteen taipuva on suhtautunut mereen epäkunnioittavasti ryöstökalastamalla ja saastuttamalla sitä.
Merta voisi verrata todellisuuteen. Samalla tavalla kuin pohtiva ihminen ihmetellyt meren laajuutta, syvyyttä ja sisältöä, hän on myös miettinyt todellisuuden olemusta; miten todellisuudesta saa tietoa, mitä on todellisuuden ytimessä, mikä on olemassaolon tarkoitus, mikä on totuus, mitä on tieto. Tiede tarjoaa eräitä vastauksia, hyviäkin. Joidenkin mielestä tieteen tarjoamat vastaukset ovat ainoita oikeita.
Merivertauskuvaa käyttäen voidaan sanoa, että tiede ja tieteellinen metodi tarjoaa, valmistaa ja testaa erilaisia pyyntiverkkoja. Verkoilla voidaan vaihtelevalla menestyksellä saada saalista (tietoa, totuuksia). Tieteellinen metodi pyrkii tekemään yhä parempia verkkoja ja kehittämään yhä parempia pyyntitekniikoita. Verkot ja tekniikat ovat kehittyneet. Olisi kuitenkin naivia väittää meren monimuotoisen todellisuuden redusoituvan verkon saaliiseen. Tämä kuitenkin tieteellä ja siihen ripustautuvalla mielellä on taipumus tehdä. Tieteisuskova myöntää vain sellaisen todellisuuden (tiedon) olemassaolon, joka verkkoon tarttuu.
Tieteellisen metodin mukaiseen pyyntiverkkoon sitoutuva järjellisyys tunnustaa vain verkkoon tarttuvan saaliin ja naureskelee järjellisyydelle, joka kertoo verkon ulkopuolisesta elämästä. On huomattava, etten pidä tieteellistä metodia tai rationaliteettia mörkönä, joka väistämättä tuhoaa mahdollisuutemme käsittää todellisuutta. On kuitenkin hyvä tietää tieteellisen otteen mahdollisuudet ja rajoitukset. Ja on hyvä ymmärtää tieteellisyyden ehdoilla määrittyvän rationaliteetin olevan vain eräs kapea alue mielen orientoitumismahdollisuuksista.
Sanotaan, että tiede kehittyy. Se on totta. Mutta mikäli tiede pitäytyy lähtökohdissaan, se tulee tehneeksi (metodologisen ja rationaliteetin tasolla tapahtuvan) paradigmaattinen virityksen ja samalla se leikkaa a priori todellisuudesta jotakin pois. Silloin tieteen kehittyminen käytössä olevaan paradigmaan nojaten ei auta, vaan on vaihdettava paradigmaa. Vertauskuvallisesti: taideteosta yritetään ymmärtää mittaamalla se yhä uudestaan ja tarkemmin ja tarkemmin (kvantitatiivinen ote). Mittaamisen tie ei johda todelliseen tietoon taideteoksesta, vaan sen todellinen olemus avautuu vasta täysin toisenlaisen lähestymistavan (esimerkiksi esteettinen ote) kautta.
Kun todellisuutta, maailmaa ja ihmisyyttä haluaa käsittää jotenkin syvemmällä tavalla, kohdataan dilemma, joka zeniläisittäin ilmaistaan toteamalla että ”ne jotka tietävät, eivät puhu ja ne jotka puhuvat eivät tiedä”. Voidaan siis kysyä, onko kirjoitukseni käsitteellisestä pyristelystä mitään hyötyä. Onko siitä vain haittaa? ”Nimetön on taivaan ja maan alkuperä. Nimeäminen on kymmenentuhannen olion äiti.” Toisaalta ihminen on kyselevä ja vastauksia etsivä ja määrittävä olento enkä usko kyselemisen kieltämisen positiiviseen vaikutukseen. Kenties on kuitenkin niin, että aikamme kyseltyämme, pyristeltyämme ja älyllistä akrobatiaa harrastettuamme huomaamme väkinäisen yrittämisen tarpeettomuuden ja oivallamme (mm. zeniläisessä perinteessä korostetun) luonnollisuuden tai ”sellaisuuden” kautta avautuvan vapauden ja luovuuden. Tietyn käsitteellisen ”kiipeämisen” jälkeen voimme hylätä tikapuut (kuten Wittgenstein esitti) tarpeettomina, sillä huomaamme pystyvämme hyppäämään ja lentämään. Vaivattomasti. Luonnollisesti. Tavallaan meidän on ensin tultava aikuisiksi, jotta voimme tulla jälleen meren rannalla leikkiviksi lapsiksi, lapsiksi jotka käsittävät meren upeuden suoraan.
Niin, siitä kävelyretkestä vielä – löysin pullopostia. Ilahduin ja ajattelin lähettää viestin itsekin. Sinä blogimeren rannoilla vaeltava satunnainen kulkija löysit viestini. Toivottavasti ilahduit.
(Séte -04)
Meri. Rakastan merta.
Meri on aina kiehtonut ihmistä. Romanttista tajua omaava on ihaillut sen kauneutta ja kunnioittanut sen voimaa. Ahneuteen ja lyhytnäköisyyteen taipuva on suhtautunut mereen epäkunnioittavasti ryöstökalastamalla ja saastuttamalla sitä.
Merta voisi verrata todellisuuteen. Samalla tavalla kuin pohtiva ihminen ihmetellyt meren laajuutta, syvyyttä ja sisältöä, hän on myös miettinyt todellisuuden olemusta; miten todellisuudesta saa tietoa, mitä on todellisuuden ytimessä, mikä on olemassaolon tarkoitus, mikä on totuus, mitä on tieto. Tiede tarjoaa eräitä vastauksia, hyviäkin. Joidenkin mielestä tieteen tarjoamat vastaukset ovat ainoita oikeita.
Merivertauskuvaa käyttäen voidaan sanoa, että tiede ja tieteellinen metodi tarjoaa, valmistaa ja testaa erilaisia pyyntiverkkoja. Verkoilla voidaan vaihtelevalla menestyksellä saada saalista (tietoa, totuuksia). Tieteellinen metodi pyrkii tekemään yhä parempia verkkoja ja kehittämään yhä parempia pyyntitekniikoita. Verkot ja tekniikat ovat kehittyneet. Olisi kuitenkin naivia väittää meren monimuotoisen todellisuuden redusoituvan verkon saaliiseen. Tämä kuitenkin tieteellä ja siihen ripustautuvalla mielellä on taipumus tehdä. Tieteisuskova myöntää vain sellaisen todellisuuden (tiedon) olemassaolon, joka verkkoon tarttuu.
Tieteellisen metodin mukaiseen pyyntiverkkoon sitoutuva järjellisyys tunnustaa vain verkkoon tarttuvan saaliin ja naureskelee järjellisyydelle, joka kertoo verkon ulkopuolisesta elämästä. On huomattava, etten pidä tieteellistä metodia tai rationaliteettia mörkönä, joka väistämättä tuhoaa mahdollisuutemme käsittää todellisuutta. On kuitenkin hyvä tietää tieteellisen otteen mahdollisuudet ja rajoitukset. Ja on hyvä ymmärtää tieteellisyyden ehdoilla määrittyvän rationaliteetin olevan vain eräs kapea alue mielen orientoitumismahdollisuuksista.
Sanotaan, että tiede kehittyy. Se on totta. Mutta mikäli tiede pitäytyy lähtökohdissaan, se tulee tehneeksi (metodologisen ja rationaliteetin tasolla tapahtuvan) paradigmaattinen virityksen ja samalla se leikkaa a priori todellisuudesta jotakin pois. Silloin tieteen kehittyminen käytössä olevaan paradigmaan nojaten ei auta, vaan on vaihdettava paradigmaa. Vertauskuvallisesti: taideteosta yritetään ymmärtää mittaamalla se yhä uudestaan ja tarkemmin ja tarkemmin (kvantitatiivinen ote). Mittaamisen tie ei johda todelliseen tietoon taideteoksesta, vaan sen todellinen olemus avautuu vasta täysin toisenlaisen lähestymistavan (esimerkiksi esteettinen ote) kautta.
Kun todellisuutta, maailmaa ja ihmisyyttä haluaa käsittää jotenkin syvemmällä tavalla, kohdataan dilemma, joka zeniläisittäin ilmaistaan toteamalla että ”ne jotka tietävät, eivät puhu ja ne jotka puhuvat eivät tiedä”. Voidaan siis kysyä, onko kirjoitukseni käsitteellisestä pyristelystä mitään hyötyä. Onko siitä vain haittaa? ”Nimetön on taivaan ja maan alkuperä. Nimeäminen on kymmenentuhannen olion äiti.” Toisaalta ihminen on kyselevä ja vastauksia etsivä ja määrittävä olento enkä usko kyselemisen kieltämisen positiiviseen vaikutukseen. Kenties on kuitenkin niin, että aikamme kyseltyämme, pyristeltyämme ja älyllistä akrobatiaa harrastettuamme huomaamme väkinäisen yrittämisen tarpeettomuuden ja oivallamme (mm. zeniläisessä perinteessä korostetun) luonnollisuuden tai ”sellaisuuden” kautta avautuvan vapauden ja luovuuden. Tietyn käsitteellisen ”kiipeämisen” jälkeen voimme hylätä tikapuut (kuten Wittgenstein esitti) tarpeettomina, sillä huomaamme pystyvämme hyppäämään ja lentämään. Vaivattomasti. Luonnollisesti. Tavallaan meidän on ensin tultava aikuisiksi, jotta voimme tulla jälleen meren rannalla leikkiviksi lapsiksi, lapsiksi jotka käsittävät meren upeuden suoraan.
Niin, siitä kävelyretkestä vielä – löysin pullopostia. Ilahduin ja ajattelin lähettää viestin itsekin. Sinä blogimeren rannoilla vaeltava satunnainen kulkija löysit viestini. Toivottavasti ilahduit.
(Séte -04)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)