Jokaisella meillä on muistomme ensirakkaudesta. Se voi olla ruusunpunainen, mutta monesti siinä on katkeransuloinen maku. Rakastumisessa mielen valtaa tunne; rakastettu on ajatuksissa ja maailma näyttää kauniilta. Rakkaus yhdistyy mielessämme usein romanttiseen rakkauteen. Populäärikulttuuri on tyypillisesti romanttisen rakkauden kuvaamista; kaipuuta, rakastumista, pettymistä, löytämistä, pettämistä, kadottamista. Myös muut taiteen alat ammentavat usein inspiraationsa romanttisen rakkauden kentältä. Tilastot kuitenkin kertovat tylyä kieltä: vuosittain Suomessa solmitaan noin 28 000 avioliittoa ja reilut 13 000 liittoa päättyy avioeroon. Romanttinen rakkaus näyttää siis ajautuvan umpikujaan lähes 50% prosentin todennäköisyydellä. Mistä ongelmat johtuvat? Yleisimpinä eron syinä mainitaan uskottomuus, päihteet, erimielisyydet rahan käytössä ja erilleen kasvaminen. Nämä eivät nähdäkseni kuitenkaan paljasta varsinaista syytä. Mikä ajaa ihmiset em. tekoihin ja syihin?
Egovetoinen rakkaus on täyttymyksen etsimistä maailmalta, mammonasta ja toisesta ihmisestä. Ego määrittää identiteettiään omistamisen ja hallitsemisen kautta. ”Sitten kun löydän ihmisen rinnalleni, sitten olen onnellinen. Saavutan täyttymyksen ja kukoistan sitten kun saan elämänkumppanin.” Parisuhteeseen päästyään ja ensihuuman laannuttua ego kuitenkin suhtautuu toiseen ihmiseen itsestäänselvyytenä, jonkinlaisena pysyväisluonteisena nautintaoikeutena. Ennen pitkää ego kyllästyy ja alkaa haaveilemaan jostakin paremmasta. Se toinen, se oikea on sittenkin vielä löytymättä. Sen toisen myötä taivas aukeaa. Uhri-identiteettinä ego puolestaan vetää elämänkumppanikseen väkivaltaisia alkoholisteja, itsekkäitä manipuloijia ja narsisteja. Tultuaan riittävän monta kertaa pieksetyksi, ego rypee itsesäälissä ja vahvistaa näin minäkuvaansa. ”Näin minulle aina käy, mikään ei onnistu, elämä on minua vastaan. Jos minua ei olisi kohdeltu kaltoin, olisin onnellinen ja menestyvä”.
Molemmissa tapauksissa juoksu jatkuu. Egolle ei mikään riitä. Se tarvitsee aina lisää. Niinpä epätoivon, salarakkaiden, erojen, ihastumisten ja pettymysten sarja jatkuu. Vihoviimeinen strategia on kyynisyys. Ego rakentaa ympärilleen epäluulon panssarin, jota se nimittää realismiksi ja elämäntaidoksi. Se linnoittautuu kylmään poteroonsa ja suodattaa kaiken kohtaamansa nokkelan pessimismin läpi. Ego ei nokkeluudessaan kuitenkaan koskaan ymmärrä, että märkivän haavan laastarointi ei auta. Se ei näe, että ratkaisu piilee näkökulman vaihtamisessa. Egon sokeus on luonnollista, sillä näkökulman muutos on egolle kuolemaksi.
Egovetoinen rakkauden ihanne on onnen ulkoistamista: uskotaan, että onni odottaa jossakin tuolla. Onni on seurausta tai riippuvainen jostakin ulkoisesta asiasta. Uusi puoliso, auto, työpaikka, palkankorotus, asunto, lomamatka, vaate, tietokone, kolpakollinen olutta... Nämä ja lukemattoman monet muut asiat voivat toki tuottaa iloa ja niistä on luonnollista olla kiitollinen. Tavara- ja mielihyvätaivaan asiat kuitenkin tulevat ja menevät, rapistuvat ja ruostuvat, ilmestyvät ja katoavat. Kiitollisuuden tunne haihtuu ja ego kyllästyy. Kohta se keksii jonkin uuden tavoitteen. Onnen etsintä jatkuu. "Sitten kun saan, löydän, ostan..., sitten kun ensi viikonloppuna, joululomalla, eläkkeellä... sitten, vihdoinkin olen onnellinen..."
Onko kestävää onnea olemassakaan? Onko vain hyväksyttävä että "onni täällä vaihtelee"? Entäpä jos onnen perässä juoksun sijaan maltamme pysähtyä ja katsoa tätä hetkeä? Mitä tämä hetki pitää sisällään?
Onni avautuu kun on kosketuksessa tähän hetkeen suoraan, ennakkoluulotta, hyväksyen. Onni on olemista harmoniassa tämän hetken kanssa. Tunnistan tämän hetken ainutlaatuisuuden kun en enää pakota sitä johonkin muottiin. Näin en enää etsi onnea maailmalta, jostakin tuolta, tulevaisuudesta. En enää haikaile mennyttä onnea, en kaipaa paluuta eiliseen. Sen sijaan alan kiinnostua tästä hetkestä. Opin lepäämään, olemaan ja toimimaan tässä hetkessä. Nyt-hetki osoittautuu aarrearkuksi, jonka päällä onnen kerjäläinen on istunut ja tähynnyt horisonttiin.
Onnen ulkoistamisen sijaan onni löytyykin siis sisältä käsin. Sisäisen tasapainon myötä ei enää odoteta, että joku toinen tekee minut ehjäksi ja onnelliseksi. Toiseen ihmiseen ja parisuhteeseen ei enää suhtauduta lääkkeenä, joka tekee ehjäksi. Ihminen ei enää odota, mitä toinen ihminen voi tehdä hänelle. Ihminen ei enää vie rikkinäisyyttään parisuhteeseen ja vaadi että parantumisen ihme tapahtuu. Sen sijaan hän tuo täyteyden ja onnen mukanaan.
"On" (Facebook)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti